Ei voi jäädä kotiin makaamaan

Maahanmuuttajan koko elämä on kuin startup-yritys: kaikki on uutta ja riskialtista. Kotimaansa jättäneet ovat riskinottajakansaa. Tapasimme neljä muualta Suomeen tullutta yrittäjää.

 

Mielikuvien mukaan maahanmuuttajat päätyvät yrittäjiksi useammin kuin kantasuomalaiset.

”Me maahanmuuttajat olemme riskinottajia”, Harriet Aryenda sanoo. ”Jos on jo jättänyt kaiken taakseen ja muuttanut tuntemattomaan, yrittämisen riski tuntuu aika pieneltä.”

Aryenda myy itsetehtyä kosmetiikkaa ja itäafrikkalaisia käsitöitä The Natural Beauty Shop -puodissa Helsingin Hämeentiellä. Hänestä tuntuu kuitenkin, että mielikuva maahanmuuttajayrittäjistä voi olla harhaa. Maahanmuuttajia on joka paikassa, toimistoista sairaaloihin.

”Meitä ehkä näkee enemmän yrittäjinä, koska me olemme katutasossa ja meidät huomaa helposti”, hän sanoo nauraen.

Tilastot tukevat Aryendaa: yrittäjyys on maahanmuuttajien keskuudessa itse asiassa vähän harvinaisempaa kuin Suomen kansalaisten. Tilastokeskuksen mukaan vajaat kahdeksan prosenttia maahanmuuttajista toimii yrittäjinä, kun Suomen kansalaisten prosentti on yhdeksän. Toiset ovat yritteliäämpiä kuin toiset: vuoden 2016 tilastoissa turkkilaisista yrittäjinä toimi 23 prosenttia, kiinalaisista 16 prosenttia ja venäläisistä kahdeksan prosenttia.

Myös maassaoloaika, sukupuoli ja maahantulon peruste vaikuttavat yrittäjänä toimimiseen. Turkkilaistaustaiset ja pohjoisafrikkalaiset miehet sekä thaimaalaiset naiset ovat muita hanakampia ryhtymään yrittäjiksi.

Harriet Aryenda tuli Suomeen Ugandasta vuonna 2010. Ugandalaisia on Suomessa niin vähän, että jokainen henkilö vastaa melkein prosenttiyksikköä: Suomen työvoimaan kuului vuonna 2016 vain 105 ugandalaista. Heistä kuusi oli yrittäjiä.

 

”Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat olleet Suomessa 10, 20 vuotta saamatta työpaikkaa tai liiketilaa yritystä varten”, Aryenda sanoo. ”Minä sain tämän tilan ehkä viikossa.”

Yrittämisen aloittaminen oli vaivatonta, hän sanoo: kaupungin palvelukeskuksen NewCo Helsingin väki neuvoi ja starttiraha auttoi alkuun. Kosmetiikan maahantuonnissa on omat sääntönsä, mutta kun niitä noudattaa, ei tule ongelmia. Miksi Aryendalle tämä oli helppoa, jos toisille se on vaikeaa? Aryenda uskoo positiivisen energian voimaan.

”Jos ajattelee, ettei minua kuitenkaan hyväksytä, niin lannistuu helposti”, hän sanoo.

”Minä en pelkää kysyä mitään, ja se auttaa paljon. Kun kysyy ihmisiltä, asiat ovat aika helppoja.”

Hänestä tietoa ja tukea yritystoiminnan aloittamiseen on tarjolla, mutta se on suunnattu jo varsin valmiille ideoille ja ihmisille jotka ovat valmiita yrittäjiksi.

”Ei kukaan tule sanomaan, että jos haluat oppia uimaan, pitää toimia niin ja näin. Mutta jos osaa uida, niin sanotaan, että hyvä, uimahalli on Mäkelänkadulla”, hän vertaa. ”Sama on yrittämisessä. Työkaluja tarjotaan, mutta idean on oltava oma.”

 

Aryenda oli pitänyt kauppaa ja toiminut kiinteistöalalla Ugandassa. Suomessa hän olisi halunnut rakentaa elämänsä niin kuin Ugandassa: palkkatöitä ja niiden ohella yritystoimintaa.

”Me ugandalaiset olemme ehkä maailman yritteliäintä kansaa. Vaikka olisi vakituinen työ, sitä koko ajan miettii, milloin se päättyy. Kaikilla on joku bisnes meneillään päätyön ohessa.”

Kaupan Hämeentielle hän perusti tultuaan raskaaksi. Sitä ennen pari vuotta oli kulunut ensin vapaaehtoistöissä, sitten töissä päiväkodissa. Yrityksessään hän on erityisen ylpeä asiakaspalvelustaan.

”Se taito täällä monilta puuttuu”, hän sanoo hymyillen. ”Meillä asiakaspalvelu on muutakin kuin ’moi’ ja ’kiitos’ – täällä saa jutella, ja palvelu on sellaista kuin tuotteetkin: yksilöllistä.”

Asiakaskunta on kalliolaista. Enemmän naisia kuin miehiä, enemmän suomalaisia kuin muualta tulleita. ”Ihmisiä jotka pitävät käsitöistä ja eettisistä asioista”, Aryenda kuvaa.

Kysymys tulevaisuuden suunnitelmista saa hänet mietteliääksi.

”Haluaisin pysyä Hämeentiellä, rakastan Kalliota”, hän sanoo. ”Haluan pitää kaupan pienenä ja haluaisin, etten aja itseäni loppuun.

 

Karibialainen musiikki soi ja Lähi-idän mausteet leijuvat ilmassa Taka-Töölössä.

Keskimääräistä aktiivisempia yritysten perustajia ovat tilastojen mukaan myös pakolaistaustaiset muuttajat. Café Damascuksen perustajat ovat lupautuneet avaamaan sille syitä, vaikka heitä ei pakolaisiksi ole hyväksyttykään.

Hanan Sneih, Wisam Aboud ja tämän sisar Yasmin Aboud ovat Syyrian ja Venezuelan kaksoiskansalaisia, joten heille ei myönnetty turvapaikkaa, kun he lokakuussa 2015 saapuivat Suomeen. Kaksoiskansalainen voi teoriassa palata toiseen kotimaahansa – vaikka se olisi humanitaarisen kriisin Venezuela. Jäljelle jäi vaihtoehdot hakea oleskelulupaa opintojen, perheen tai työn tähden.

Kolmikko tapasi sattumalta maahan tulonsa jälkeen media-alalla toimivan Aija Kuparisen, joka etsi eri ruokakulttuurien edustajia Ville Haapasalon ruokaohjelmaan. He sattuivat Kuparisen kanssa samaan aikaan vierailulle suomalais-syyrialaisen perheen luokse ja ystävystyivät. Kuparinen kutsui syyrialaiset syntymäpäivilleen, johon nämä tulivat kotitekoisten ruokien kanssa. Kaikki ihastuivat niihin, ja tulevat ravintoloitsijat etenivät Ravintolapäivän ja popup-kahviloiden kautta aloittamaan catering-toiminnan. Kuparinen ja tämän veli Janne Salovaara päättivät ryhtyä heidän yhtiökumppaneikseen.

”Ilman henkilötunnusta on todella vaikeaa tehdä mitään. Janne ja Aija tekivät kaiken lain vaatiman, tilin avaukset ja allekirjoitukset”, Aboud sanoo. ”Ilman heitä emme olisi mitenkään onnistuneet.”

Syyrialaiskolmikko keskittyi ruoanlaittoon ja fyysiseen työhön. Ennen kahvilan avaamista he pyörittivät cateringia ja kävivät myymässä ruokaa eri tapahtumissa töiden ohella. Usein tehtiin 14–16 tunnin päiviä.

”En tiedä, miten siitä selvittiin, jos totta puhun”, Sneih muistelee.

 

Kun liiketila löytyi, kolmikko jätti muut työt ja keskittyi yrittämiseen. Töölöläiset ovat kiitelleet kahvilan tunnelmaa ja ruokaa.

Wisam Aboud on saanut työperustaisen oleskeluluvan ja Yasmin omansa perheperustaisesti, mutta Hanan odottelee vielä. Yrittäjän elämää piinaava epävarmuus on entistä pahempaa, jos siitä riippuu koko tulevaisuus.

”Jos bisnes ei menesty, ei saa jäädä tänne”, Wisam Aboud sanoo. Hän saa luvan olla Suomessa vuoden kerrallaan, jos kahvila menestyy.

”En halua ajatella sitä, mutta toisaalta se motivoi tekemään enemmän, kun kyse on koko elämästä.”

Stressi ei näy ainakaan asiakkaille asti. Sneih ja Aboud hymyilevät ja juttelevat iloisesti.

”Minusta yrittäminen on myös kivaa”, Aboud sanoo. ”Ei ole pomon painetta niskassa.”

Kulttuuriin ei sitä paitsi kuulu se, että jäädään kotiin makaamaan.

”Jos haluaa syödä huomennakin, pitää tehdä työtä ja löytää leipää, niin Syyriassa sanotaan”, Sneih kuvaa.

Entä tulevaisuus? Jos he saavat jäädä Suomeen, unelmissa olisi isompi tila. Café Damascus on saanut valituksia ruoan kärystä ja kolinasta, joten ruokalistaa on typistetty. He haluaisivat tilan, jossa saa pitää ravintolaa eikä vain kahvilaa.

”Olisi hyvä saada kunnon keittiö, jossa saisi tehtyä monipuolisempaa ruokaa”, Sheih sanoo.

 

Kalasatamassa, pienessä toimistossa, istuu voimanainen Josephine Atanga, jonka puhelin tuntuu soivan tauotta.

Atangalla riittää tekemistä: hän pyörittää kansalaisjärjestöä, perhettä, hyväntekeväisyyshanketta ja autokoulua. Hän on syntyjään Kamerunista, mutta nykyään Yhdysvaltain kansalainen. Suomeen hän tuli Yhdysvalloista nelisen vuotta sitten ja kävi pian tutustumassa Arcadan ammattikorkeakouluun.

”Päätin että vaikka vain yksi pääsisi sisään, se olisin minä”, hän sanoo.

Atanga opiskeli ahkerasti ja pääsi kokeiden jälkeen haastatteluun. Siellä yksi opettajista kysyi: mitä teet, jos et pääse tänne?

”Minä katsoin häntä ja sanoin: ’Miksen pääsisi? Katso nyt minua, minä olen tälle koululle pääomaa. Te tarvitsette minua ihan yhtä paljon kuin minä teitä. Ette te voi minua vastustaa. ́”

Motivaatio puri, ja tammikuussa 2018 hän valmistui sairaanhoitajaksi.

”Sellainen on positiivisen ajattelun voima.”

 

Opintojen ohella Atanga on ehtinyt paljon. Hän johtaa perustamaansa Women Designed for Success -järjestöä, julkaisee järjestön lehteä ja koordinoi Kamerunissa olevaa sikalahanketta, jossa vähävaraisia naisia tuetaan pienyrittämisessä.

Etenkin naisten tukeminen on hänelle tärkeää: hänestä naisia ei kiitetä tai kannusteta tarpeeksi. Tämän lisäksi Atangalla on Jehom-niminen autokoulu, tiettävästi ensimmäinen afrikkalaistaustaisen ihmisen vetämä autokoulu Suomessa. Asiakkaissa on paljon ulkomailta Suomeen muuttaneita.

”Täällä on kotoinen tunnelma ja opetusta sekä tukea saa ranskaksi, arabiaksi, swahiliksi, portugaliksi, venäjäksi ja joskus somaliksi.”

Jehom on tuottanut myös Suomen tieliikenteeseen räätälöidyn oppikirjan ranskaksi, arabiankielinen versio on työn alla.

”Monilla on jo ajokortti kotimaastaan, kun he tulevat Suomeen. Me lähetämme heidät ensin Trafille selvittämään, mitä heidän täytyy tehdä saadakseen suomalaisen kortin. Moni tarvitsee lisää ajotunteja, toiset selviävät uusilla kokeilla. Sitten me toimimme Trafin ohjeiden mukaan”, Atanga sanoo.

 

”Pitää tehdä extrapaljon töitä ja löytää oikeat ihmiset ympärilleen”, Atanga sanoo vakavoituen. ”Toivoisin vieläkin, että minulla olisi enemmän suomalaisia ystäviä, joiden kanssa tekisin töitä.”

Asiakkaita autokoululla riittää hyvin: markkinointia tehdään Facebookissa, mutta tärkeämpää on kansainvälinen yhteisö. Etenkin afrikkalaisten piirit ovat tiiviit.

”Meillä on paljon tapahtumia ja sana kiertää, kun teet hyvää työtä.”

Hän on miettinyt, että monissa muissakin maissa olisi kysyntää Jehomille.

”Haluaisin perustaa autokouluja ympäri maailmaa”, Atanga sanoo. Niitä voisi perustaa esimerkiksi franchising-pohjaisesti, sillä Atangan oma aika on kortilla. Välillä väsyttää, hän sanoo. Viime vuonna hän jäi kaiken lisäksi leskeksi.

”Haen energiaa ensi sijassa Jumalalta”, hän sanoo.

”Luen Raamattua ja mietiskelen aamuisin, ja päätän että tästä tulee erinomainen päivä. Minä olen vahva, minä pärjään ja voitan kaikki haasteet, jotka päivä eteeni heittää.”

 

Yrittäjä Kardo Osman hymyilee paljon silmillään. Hänen luotsaamansa Beard Park Helsingin Karhupuistossa ei ole siinä mielessä ”maahanmuuttajaparturi” kuin jotkut Helsingin Kalliossa ovat. Täällä asiakaskunta on etupäässä suomalaista.

”Ehkä yksi prosentti on muualta tulleita”, Osman sanoo.

Hän on halunnut alusta asti tehdä ”jotain erilaista”. Beard Park näyttää klassiselta miesten parturilta, jossa rekvisiittana on vanhaa tavaraa ja valokuvia. Täällä tosin palvellaan myös naisia, toisin kuin monissa hipsteriliikkeissä.

Yrityksen ”suomalaisuuteen” auttaa sekin, että Osman on tullut Suomeen nuorena ja opiskellut täällä – Osman tuli Irakin Kurdistanista parikymppisenä, pian kymmenen vuotta sitten. Puheessa kuuluu enää pieni korostus. Hän opiskeli hiusalaa Savonlinnassa, muutti Helsinkiin ja oli ensi alkuun töissä toisilla.

”Sitten kävi tuuri. Mun kaverilla oli tässä kampaamo, ja kun hän muutti Norjaan, hän ehdotti, että jatkaisin tässä toimintaa”, Osman sanoo.

 

Aluksi Osman pyöritti paikkaa kokonaan yksin. Päivät ovat edelleen pitkiä, mutta nyt hän on saanut apureita: mukana on yksi työntekijä ja kaksi työharjoittelijaa. Heidän avullaan pieni kesälomakin oli mahdollinen.

”Kardo oli viikon Marokossa keväälläkin, ja ihan hyvin meillä täällä meni”, sanoo harjoittelija Jouko Näivä. Moni Osmanin vakiasiakas antoi Näivän leikata, vaikka usein ihmiset ovat varsin uskollisia parturilleen.

”Jouko on tosi hyvä parran trimmauksessa, oppinut oikein hyvin”, Osman kehuu.

Näivän kautta Osmanille on auennut myös mahdollisuus toteuttaa pitkäaikainen toive tehdä hyväntekeväisyyttä. Näivä tunnetaan lempinimellä Jouko The Street Barber: hän käy kaduilla leikkaamassa vähävaraisten hiuksia ilmaiseksi.

”Olen tosi iloinen, että Kardo antaa mun tehdä sitä”, Näivä sanoo.

Kaksikko on leikannut aukioiden ja puistojen lisäksi hiuksia ja partaa tatuointimessuilla, vankimessuilla ja Helsinki-päivässä. Tapahtumien tuotot lahjoitetaan vaihtuviin hyväntekeväisyyskohteisiin.

Se on mukavaa vaihtelua pitkiin päiviin, kadulla tekeminen on vapaampaa ja ilon tuominen on palkitsevaa, Näivä kuvaa.

”Kardo on aina lähtenyt mukaan kun mie oon pyytänyt.”

”Olen aina halunnut tehdä hyväntekeväisyyttä, ja nyt oli kiva, kun Jouko tuli meille, niin välillä pääsen hänen kanssaan”, Osman sanoo.

Ongelma vain on, että liiketoiminta pyörii niin hyvin. Aikaa hyväntekeväisyydelle ei meinaa riittää, kun asiakkaat soittelevat ja kalenteri täyttyy.

Teksti Esa Salminen ja Miikka Pyykkönen
Kuvat Saara Mansikkamäki

Tämä juttu on osa juttusarjaa, jossa tutkijat ja toimittajat pureutuvat suomalaisen eriarvoistumisen teemoihin uudella otteella. Juttusarjan toteutusta rahoittaa Koneen Säätiö.

Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.