Ensimmäinen piiri

Afrikasta pakeneville siirtolaisille Sisilia on portti Eurooppaan. Moni jää saarelle vuosiksi, ja elämä unelmien Euroopassa merkitsee usein levottomia öitä ankeissa vastaanottokeskuksissa tai kaduilla.

teksti Ilkka Karisto
kuvat Katja Tähjä

Mineon vastaanottokeskuksen eteen on pysäköity Italian armeijan miehistönkuljetusvaunu, ja portilla päivystää kaksi sotilasta konepistoolit tanassa.

Keskuksessa asuu noin kolmetuhatta pääasiassa Afrikan maista saapunutta ihmistä, ja päiväsaikaan heistä useimmilla on lupa kulkea ulos portista.

Senegalilainen Mamoudou Solimare, 30, istuskelee yksinään tien laidassa, lehvästön varjossa. Hän on asunut Mineossa 11 kuukautta eikä enää oikein kestäisi pidempään.

”Olen valmis kuolemaan tai tappamaan jonkun”, hän sanoo.

Solimare sanoo, ettei hänellä ole vastaanottokeskuksessa yhtään ystävää. Muut asukkaat ovat ryöstäneet hänen puhelimensa ja vaatteitaan. Yksi työntekijöistä, Enrico-niminen nuorehko mies, on Solimaren mukaan pahoinpidellyt hänet kahdesti. (Solimare ei tiedä Enricon sukunimeä eikä Iso Numero päässyt haastattelemaan Mineon vastaanottokeskuksen työntekijöitä, joten asiaan ei voitu pyytää kommenttia henkilökunnalta. Keskuksen asukkaista kukaan muu ei maininnut työntekijöiden harjoittavan väkivaltaa.)

Rauhaa Solimarella ei ole edes öisin. Hänen huoneeseensa johtaa kaksi ovea, eikä niitä saa sisäpuolelta lukkoon.

”Välillä sinne yrittää tulla ihmisiä.”

Mineon vastaanottokeskus on yksi Italian suurimmista, ja se on ollut usein otsikoissa ongelmiensa vuoksi. Lehdet ja avustusjärjestöt ovat raportoineet ahtaista asuintiloista, puuttellisesta terveydenhuollosta, kelvottomasta ruuasta sekä asukkaiden keskinäisistä tappeluista ja ryöstöistä.

Tänään, aurinkoisena syyspäivänä, piikkilanka-aitojen sisäpuolella pelataan koripalloa ja jalkapalloa. Paljon muita virikkeitä keskuksessa ei olekaan. Portin ulkopuolella niitä on vielä vähemmän. Keskus sijaitsee keskellä Sisilian kaunista maaseutua, appelsiini- ja sitruunaviljelmien keskellä, kaukana kaikesta asutuksesta. Mineon pieneen vuoristokaupunkiinkin on yli viiden kilometrin matka, ja siitä suurin osa on erittäin jyrkkää ylämäkeä.

Solimare on kävellyt Mineoon vain kerran. Yleensä hän viettää päivänsä keskuksen sisällä tai portin välittömässä läheisyydessä.

”En tee mitään. Kävelen ympäriinsä.”

* * *

Kun Mamoudou Solimare lähti Senegalista, hän maksoi ihmissalakuljettajille 500 000 Länsi-Afrikan frangia eli noin 760 euroa. Sillä summalla pääsi Libyan pääkaupunkiin Tripoliin asti. Libyassa Solimarelle kävi niin kuin monille Saharan etäläpuolisesta Afrikasta saapuneille siirtolaisille siellä käy: hänet pidätettiin ja heitettiin kolmeksi kuukaudeksi selliin, ilman kuulusteluja tai oikeudenkäyntiä.

Vapauduttuaan Solimare olisi halunnut palata Senegaliin. Se ei libyalaisille kuitenkaan sopinut, ja niinpä hän nousi eräänä marraskuisena päivänä pieneen kalastajaveneeseen noin 120 muun ihmisen kanssa.

Muutamaa päivää myöhemmin Italian viranomaiset noukkivat matkalaiset mereltä ja toivat Sisilian rannikolle. Solimare ei tiedä tarkalleen minne. Hän oli tuolloin heikossa kunnossa, koska hän oli jo Libyassa sairastunut yksipuolisesta ja huonolaatuisesta ruuasta.

Parin päivän sairaalajakson jälkeen Solimare tuotiin bussilla Mineon vastaanonottokeskukseen. Häneltä otettiin sormenjäljet, eikä hän vieläkään tiedä miksi.

”Olen ymmärtänyt, että sormenjäljistä selvitetään matkani reittiä.”

Tosiasiassa sormenjälkien ottaminen selittyy Dublin-sopimuksella. Sen mukaan turvapaikanhakijan hakemus käsitellään siinä EU-maassa, johon hän on ensimmäisenä saapunut.

Moni Eurooppaan tullut yrittää välttää kaikin tavoin turvapaikkahakemuksensa jättämistä Italiaan tai Kreikkaan, koska näissä maissa järjestelmä on ruuhkautunut ja siirtolaisten olosuhteet monin tavoin huonot. Siksi he kieltäytyvät antamasta sormenjälkiään viranomaisille.

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin mukaan Sisilian vastaanottokeskuksissa sormenjälkiä on otettu väkipakolla ja vastaan panneille siirtosalaisille on annettu sähköshokkeja. (Italian viranomaiset ovat kiistäneet Amnestyn tiedot.)

* * *

Mamoudou Solimarelle on myöskin epäselvää, onko hän edes turvapaikanhakija. Hän ei osaa kertoa, minkälaista oleskelulupaa hän on Italiasta hakenut. Hän on yrittänyt kolme kertaa käydä kysymässä tilanteestaan vastaanottokeskuksen johtajalta, mutta tämän ovi on ollut aina kiinni.

Mamoudou Solimare ei ole suinkaan ainoa Afrikasta Sisiliaan saapunut siirtolainen, joka ei tiedä, mikä hänen asemansa oikein on.

Iso Numero jututti yli kymmentä Mineon vastaanottokeskuksen asukasta, ja heistä yksikään ei osannut varmuudella sanoa, onko hän hakenut Italiasta turvapaikkaa vai kenties jotain muuta oleskelulupaa. Jotkut eivät edes ymmärtäneet turvapaikka-sanaa.

”Meille sanotaaan, että olemme prosessissa, mutta en tiedä, mikä prosessi se on”, sanoi yksi gambialainen mies.

Amnesty ja monet muut järjestöt ovat arvostelleet Italiaa siitä, että Välimeren ylittäneet siirtolaiset pannaan heti vastaamaan kysymyksiin Eurooppaan tulon syistä: moni on merimatkan jäljiltä uupunut tai jopa shokissa eikä välttämättä ymmärrä, että se, miten hän vastaa kysymyksiin, vaikuttaa ratkaisevasti hänen kohtaloonsa.

Viranomaiset eivät aina selitä tulijoille eri vaihtoehtoja ja niiden merkitystä kyllin selkeästi. Joissakin vastaanottokeskuksissa on jopa käytetty sellaisia kaavakkeita, joista puuttuu kokonaan mahdollisuus hakea turvapaikkaa.

Kiire selvittää tulijoiden motiivit liittyy EU:n rajaturvallisuusvirasto Frontexin harjoittamaan hotspot-toimintaan. Vuonna 2015, Eurooppaan saapuvien pakolaisten määrän ollessa suurimmillaan, Frontex perusti Italiaan ja Kreikkaan hotspoteja eli järjestelykeskuksia. Niissä tulijat haastatellaan, rekisteröidään ja erotellaan toisistaan: turvapaikanhakijoiksi kelpaavat kuljetetaan muutaman päivän tai viimeistään viikon päästä varsinaisiin vastaanottokeskuksiin.

Sisiliassa toimii kaksi hotspotia, yksi etelärannikon Pozzallossa ja toinen länsirannikon Trapanissa. Yhteensä ne pystyvät majoittamaan 700 tulijaa. Se ei aina riitä. Niinpä Sisiliaan saapuvia ihmisiä kuulustellaan ja jaotellaan ryhmiin hotspot-periaatteen mukaisesti usein monissa muissakin vastaanottokeskuksissa, esimerkiksi Mineossa.

Niille, joiden ei kansallisuuden perusteella arvioida kelpaavaan turvapaikanhakijoiksi, annetaan seitsemän päivän oleskelulupa. Viikon kuluessa heidän pitäisi siis poistua Italiasta.

Todellisuudessa juuri kukaan ei poistu. Minne he menisivät? Monilla ei ole edes henkilöpapereita – saati sitten rahaa lentolippuun.

Käytännössä seitsemän päivän luvan saaneista tulee paperittomia ja he painuvat maan alle. Useimmat häipyvät nopeasti Roomaan, Milanoon tai mieluiten vielä pohjoisemmaksi, Italian rajojen ulkopuolelle. Niin tekee myös moni sellainen, jolla olisi lupa jäädä Italiaan.

* * *

Gambialainen Ousman Diallo, 28, on asunut Münchenissä jo kaksi vuotta, mutta nyt, syyskuisena perjantaiaamuna, hän seisoskelee taas Catanian rautatieaseman kulmilla. Diallo on palannut Sisiliaan, jotta voisi uusia oleskelulupansa. (Ousman Diallo ei ole hänen oikea nimensä. Iso Numero käyttää hänestä keksittyä nimeä, koska hän pelkää tulevansa tunnistetuksi Gambiassa.)

Diallo on saanut Italiasta kahden vuoden oleskeluluvan häneen Gambiassa kohdistuneen poliittisen vainon vuoksi. Hän toimi hallitusta vastustavassa opiskelijaliikkeessä ja joutui sen vuoksi pidätetyksi. Hän esittelee vasemmassa käsivarressaan olevaa suurta arpea.

”Poliisit hakkasivat kättäni kuumennetulla rautaputkella.”

Oleskeluluvan uusiminen ei ole tällä kertaa läpihuutojuttu, sillä heti Cataniaan saavuttuaan Diallo hukkasi henkilöllisyystodistuksensa.

”Vietin yöni kadulla tuolla bussiaseman takana. Join liikaa ja poltin pilveä, ja olin niin sekaisin, että joku sai vietyä tavarani.”

Nyt hän ei voi lentää takaisin Müncheniin – koneeseen ei ole asiaa ilman papereita. Milanoon asti hän voi matkustaa bussilla, mutta Sveitsiin tai Itävaltaan päästäkseen on jo turvauduttava ihmissalakuljettajien palveluksiin.

”Milanosta viedään ihmisiä Saksaan 200–250 eurolla.”

Cataniassa Diallo viettää päivänsä kävellen ympäri kaupunkia ja puhumalla ilmaisia WhatsApp-puheluita. Seuraa löytyy rautatieaseman ja bussiaseman nurkilta, jonne monet siirtolaiset kokoontuvat. Paikat ovat Diallolle tutut, sillä hän asui Cataniassa noin vuoden ennen muuttoa Saksaan.

”Näissä kortteleissa monet nukkuvat kaduilla, mutta se ei ole turvallista. Täällä liikkuu paljon huumeita, ja mitä vaan voi tapahtua.”

Sen jälkeen kun Diallolta ryöstettiin henkilöpaperit, hän siirtyi asumaan erääseen tyhjillään olevaan taloon. Niitä on Cataniassa paljon.

”Murtaudumme sisään ja otamme ne käyttöömme.”

* * *

Myös Ousman Diallo tuli aikoinaan Sisiliaan Libyan kautta. Matka kesti kaksi ja puoli kuukautta.

Alun perin hän oli ajatellut jäävänsä Libyaan, koska oli kuullut huhuja, että siellä saattaisi olla töitä, mutta todellisuus oli toisenlainen.

”En ole ollut koskaan niin hirveässä paikassa. Näin kaduilla ruumiita.”

Diallo osti itselleen paikan salakuljettajien veneestä. Sisiliassa hänet vietiin Mineon vastaanottokeskukseen, jossa hän asui lähes kaksi vuotta. Kun Diallo sai oleskeluluvan, hän lähti samantien Cataniaan, joka on Sisilian toiseksi suurin kaupunki.

Ja nyt hän on taas täällä, kahden vuoden tauon jälkeen. Saksan jälkeen Sisilia tuntuu vapauden valtakunnalta. Poliisi ei pysäyttele kadulla, eikä ketään tunnu haittaavan, jos matkustaa pummilla junassa tai polttelee avoimesti pilveä.

”Täällä voi tehdä mitä vaan, ihan niin kuin Afrikassa.”

Mutta tänään Ousman Diallolla on tärkeitä asioita hoidettavanaan: Ensin hän käy poliisiasemalla kyselemässä papereidensa perään, mutta saa sieltä ohjeen tulla uudestaan seuraavalla viikolla. Iltapäiväksi hän on sopinut tapaamisen siirtolaisia auttavan juristin kanssa.

Sitä ennen on soitettava pomolle Saksaan. Diallo työskentelee pimeästi müncheniläisessä vesipiippukahvilassa, ja nyt hänen pitää ilmoittaa, ettei pääse sovittuihin työvuoroihin, koska Italian-reissussa menee odotettua kauemmin.

Diallo valitsee numeron kävellessään pitkin Catanian rantakatua, jossa autot perisisilialaiseen tapaan puskevat kiinni toisiinsa ja vaihtelevat kaistoja miten sattuu.

Kadun nimi on Viale Africa.

Diallo selostaa tilannetta pomolleen.

”Minut on salakuljetettava sinne”, hän sanoo.

Puhelun jälkeen Diallo vaikuttaa mietteliäältä. Ajatus Alppien ylittämisestä salakuljettajien matkassa ei houkuttele.

”Ehkä jään sittenkin Milanoon ja yritän etsiä töitä sieltä.”

Tämä on Ison Numeron ilmainen näytejuttu. Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjät pitää itsellään puolet kansihinnasta.