Hengailua, harrastuksia ja huolta huomisesta

Kuusi alaikäisiä turvapaikanhakijaa hyppää ilmaan, kuvassa ei näy kasvoja.

Pianonsoittoa, valokuvausta, sydänsuruja ja hiustenlaittoa. Juttuun haastatellut nuoret ovat saaneet oleskeluluvat vuodeksi. Nyt he ovat hakeneet jatkolupia. Päätöstä odottaessa he opiskelevat, käyvät töissä, hengailevat kavereiden kanssa ja tutustuvat työelämään työharjoittelun kautta. He asuvat joko tukiasumisyksiköissä tai omissa asunnoissaan. Alaikäisinä yksin Suomeen tulleiden nuorten arki on niin kuin muidenkin nuorten, mutta huoli omasta perheestä ja oleskelulupapäätöksestä painavat mieltä.

”Minulla on todella hyvä suhde muihin poikiin, jotka asuvat tukiasunnoissa. Me pystymme puhumaan melkein kaikesta mutta menneisyydestä emme puhu, emmekä perheistämme. Siitä tulee liian surullinen olo.

En ole kuullut perheestäni yli vuoteen. En tiedä, missä he ovat tai miten he voivat. Olen yrittänyt saada heihin yhteyttä Punaisen Ristin kautta mutta tuloksetta. Minua pelottaa heidän takiaan todella paljon. Mietin heitä koko ajan ja minun on ollut vaikeaa nukkua.

Öisin mietin paljon myös tulevaisuuttani. Kävin juuri Migrissä hakemassa oleskeluluvalle jatkoa. Pelkään. Olen kuullut muista pojista, jotka ovat tulleet samalta alueelta ja jotka myös kuuluvat vainottuun hazara-vähemmistöön, jotka ovat saaneet kielteisen päätöksen.

Ajatus palauttamisesta ei tuntuisi niin pahalta, jos tietäisin, että perheeni odottaa minua jossain mutta nyt en edes tiedä ovatko he elossa.

Ja vaikka täällä vitsailemme paljon poikien kanssa, kukaan ei todellisuudessa tiedä, mitä toiset tuntevat sisällään. Juuri nyt ei ole mitään, mikä tekisi minut onnelliseksi.”

***

”Lapsena pääsin kouluun vain kolmeksi kuukaudeksi, se tapahtui öisin, töiden jälkeen.

Olin töissä paikassa, jossa käsiteltiin muoveja erilaisilla vahvoilla kemikaaleilla. Työ oli likaista ja olin usein kipeä työpäivän jälkeen.

Suomen kielen opiskelu on vaikeaa. En osaa kirjoittaa ja lukeminenkin on vaikeaa. Nyt olen päässyt kouluun ja työharjoitteluun – tykkään siitä todella paljon. Olen ollut harjoittelussa vanhusten palvelutalossa. Olen istuttanut kukkia, vienyt ruokaa vanhuksille, pelannut heidän kanssaan pelejä ja vienyt heitä ulos.

Toivon, että olisin viiden vuoden päästä saavuttanut jotain. Haluaisin opiskella rakennusalaa, ja päästä rakentamaan kerrostaloja ja pientaloja. Mutta ensin pitää oppia kieli.

En kuitenkaan tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Hain juuri uutta oleskelulupaa ja päätös pelottaa minua todella paljon.”

***

”Kerran istuin bussissa lukemassa koulukirjaa, kun suomalainen nainen tuli viereeni istumaan. Hän kysyi, onko suomen kieli vaikea. Vastasin, että ei ole vaikea. Se, että pääsin Suomeen kuusitoistavuotiaana Afganistanista oli vaikeaa.

Ennen sitä minut oli otettu panttivangiksi, pahoinpidelty ja uhkailtu kuolemalla. Minua lyötiin myös puukolla ja lopulta toivoin jopa kuolemaa. Se tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin kidutuksen jatkuminen.

Minut päästettiin kuitenkin vapaaksi – aavikolla. Jatkoin matkaa. Tulin Välimeren yli rikkinäisessä kumiveneessä. Vaikka meille oli luvattu pelastusliivit, emme saaneet niitä. Pelkäsin.

Joka kerta kun kohtaan vaikean asian, yritän muistaa sen tunteen, kun pääsin Suomeen vaikean matkan jälkeen. Se oli kuin uni. Toivon, että voisin jäädä tänne koska tämä on turvallinen ja hyvä paikka minulle.”

Nuoret eivät esiinny jutussa omalla nimellään. Juttua varten on haastateltu useita nuoria, asumisyksikön johtajaa sekä kolmea nuorten kanssa työtä tekevää ohjaajaa.

***

Alaikäisten yksintulleiden turvapaikanhakijoiden nuorisokulttuurit

Suomeen 2015 tulleista turvapaikanhakijoista yksin tulleita alaikäisiä oli 3024 henkilöä. Se on moninkertainen määrä aikaisempien vuosien lukuihin. Julkisuudessa ja tutkimuksen puolella alaikäisiä turvapaikanhakijoita käsitellään usein erityisen haavoittuvaisina. Uhrinäkökulmaa tarjotaan tiuhaan.

On totta, että nämä nuoret ovat monimutkaisen ja epäyhtenäisen viranomaiskoneiston, lakipykälien ja politiikkakäytäntöjen ympäröimiä. Nuorten oma toimijuus jää kuitenkin usein tämän viidakon keskellä piiloon. Pitkä traumaattinen matka Suomeen, erillään olo ja huoli perheestä, ja oleskelulupaprosessin kohtuuttoman pitkät odotusajat varjostavat monen yksin tulleen nuoren elämää. Tavallisen arjen eläminen on siksi vaikeaa.

Yksintulleiden nuorten kohtaamia suurimpia epäkohtia on se, ettei heillä käytännössä ole mitään mahdollisuuksia saada perhettään Suomeen, vaikka kansainvälinen lapsen oikeuksien sopimus sisältää oikeuden perhe-elämään. Moni nuorista haaveilee siitä, että näkisi elämässään äitinsä vielä kerran, niin kuin yksi haastateltavistamme asian ilmaisee.

Arkielämää varjostavista seikoista huolimatta yksintulleet nuoret viettävät ”ihan tavallista nuoruutta” ja tähän heille tulisi suoda enemmän mahdollisuuksia. Nuoret harrastavat, solmivat ystävyyssuhteita, käyvät koulua ja hengailevat ostoskeskuksissa. Nuoret valokuvaavat, vlogaavat, tekevät lyhytelokuvia, harrastavat parkouria puistoissa, seuraavat uutisia ulkomailta ja Suomesta.

Kun ympäräivän viranomaisjoukon vallan alla koetaan voimattomuutta, nuoret vaikuttavat niihin asioihin, joihin voivat: Tämä näkyy esimerkiksi luovissa harrastuksissa, vaatetuksessa, jopa kampauksissa.

Tavalliseen nuoruuteen kuuluu myös kapinointi ja itsenäisen elämän omaksuminen. Mutta minkälaisia mahdollisuuksia kapinointiin tarjoutuu kun oma tulevaisuus on pitkälti muiden käsissä ja myös oleskeluluvan myöntävät viranomaiset odottavat nuorilta kuuliaista käytöstä?

18 vuoden iän saavuttaminen on monen yksin Suomeen tulleen nuoren kohdalla ristiriitainen taitekohta. Se saattaa tuntua nuoren elämään peilattuna keinotekoiselta rajapyykiltä. Alaikäisten kohdalla 18 vuoden iän täyttyminen saattaa tuoda mukanaan myös dramaattisia muutoksia: Nuori saatetaan siirtää alaikäisyksiköstä kesken vastaanottovaihetta aikuisten yksikköön, vaikka se katkaisee ystävyys- ja muut sosiaaliset suhteet.

Vaikka 18 vuoden ikä takaa nuorille juridisesti mahdollisuuden siirtyä aikuisuuden piiriin, kaipaa moni nuori edelleen alaikäisyyden tuomaa turvaa ja suojaa. Se suoja heille turvattakoon.

Veronika Honkasalo

***

Piilosta näkyväksi -työryhmä Veronika Honkasalo, Lina Laurent ja Katja Tähjä

Kuva Katja Tähjä, lehdessä kuvia myös Hussein Bakhtiarilta ja Mohamed Mostafa Alilta.

Tämä on näyte jutusta, joka ilmestyi Isossa Numerossa 5/2017. Juttu on osa Piilosta näkyväksi -juttusarjaa, jossa tutkijat ja toimittajat pureutuvat suomalaisen eriarvoistumisen teemoihin uudella otteella. Juttusarjan toteutusta rahoittaa Koneen Säätiö.

Iso Numero on kaduilla myytävä kulttuurilehti, joka tarjoaa vähävaraisille ihmisarvoista työtä ja mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehden myyjät saavat jokaisesta lehdestä puolet. Osta lehti liivilliseltä myyjältä – tuet työntekoa ja luot samalla yhteistä hyvää.