Iso Myyjä – Reijo Pipinen

Esittelemme uudella palstallamme Ison Numeron myyjiä. Ensimmäisenä vuorossa on Reijo Pipinen, joka on Ison Numeron pitkäaikaisin myyjä. Hänen vakipaikkansa on Hakaniemen torilla – talvisin kauppahallin oven luona, kesäisin torikahvilan kupeessa.

Olen ihan paljasjalkainen stadilainen. Koskelantien ja Mäkelänkadun kulmassa oli suurperheellisille tarkoitettuja taloja ja niihin minut kannettiin. Siellä ne itse asiassa vieläkin seisovat.

Asuimme siellä isovanhempien, setien ja tätien kanssa samassa asunnossa. Sitten muutimme Siilitielle, Helsingin ensimmäiseen lähiöön ja sivistyksen kehtoon. Lähiöpoikia minä olen aina ollut.

Minusta piti tulla automaalari, mutta loppujen lopuksi tein ikäni kaikenlaista työtä. Ajoin pakettiautoa, 14 vuotta asuin siellä täällä: Hangossa, Kajaanissa, Porvoossa, Vantaalla, kävin Ruotsissakin pyörähtämässä.

Hämeenlinnassakin asuin kaksi vuotta kun kävin Sirola-opistoa.

Helsinki on elinaikanani muuttunut karmeaksi. Ei ole jäljellä paljoakaan siitä vanhasta reiluudesta. Tästä on tullut minä minä minä -kaupunki. Muutos alkoi 1980-luvulla, kun kaiken maailman kulkijat ryntäsivät tänne perähikiältä ilmoittamaan, että katsokaa kun mulla on Lamborghini! Se ei kuulu stadilaisen perusluonteeseen, tuollainen ylpeily. Sellainen alkaa närästämään.

Minulla on kolmen naisen kanssa kuusi lasta, joista elossa on viisi. Että jonkinlaiseksi sankariksikin minut pitäisi julistaa, kun olen näin paljon veronmaksajia tähän maahan tuonut.

Asunnottomaksi tipuin siinä vaiheessa, kun vuonna 2001 tuli ero. Ensimmäisen vaimoni kanssa saatu esikoispoika kuoli kaksi vuotta sitä ennen. Siihen kun tuli ero päälle, niin tuska rupesi olemaan aika kovaa.

Kiertelin yhdeksän kuukautta Helsingin pahimpia asuntoloita. Ei niissä voinut viihtyä, vaan kävin vain sen äärettömän uupumuksen nukkumassa. Päivät kuljeskelin kaupungilla, etsiskelin tölkkejä ja yritin pysyä hengissä. Kaikki vähät rahat tuli juotua. Jos olisi ollut enemmän rahaa, niin en olisi enää täällä tänään.

Kävelin päivässä kilometrikaupalla. Painoin alussa yli 90 kiloa, mutta pari kuukautta myöhemmin 67 kiloa. Aika järjestään ne, jotka siellä asuntoloissa olivat samaan aikaan, ovat kuolleet.

Nyt raittiutta on kestänyt 11 vuotta, seitsemän kuukautta ja seitsemän päivää.

Tapasin mukavan päihdetyöntekijän, joka kehotti jättämään viinan. Ne sanat jäivät kytemään. Sitten sanoin, että jos laitat tyyneysrukouksen viereen Karl Marxin kuvan, niin tulen AA:n kokoukseen. Ja se piru teki sen!

Nyt minulla on oma asunto hiljaisessa talossa lähiössä. Olen kauhean tyytyväinen, vaikka vielä tässä saisi joku kauniimpi osapuoli vierellä olla. Yksinäisyys on joskus vaikeaa. Kun seinät kaatuu päälle, niin hyppään bussiin ja ajan sporalla keskustassa. Olenhan minä ihmisten kanssa silloinkin kun vain istun heidän kanssaan.

Ison Numeron myymisessä pitää olla lehmän kärsivällisyys. Kerran tunnissa joku tulee ja ostaa lehden. Mutta jos ajatellaan, että jos sä myyt 30 lehteä, niin se on 90 euroa kuussa. Se on iso raha ihmiselle, joka saa pieniä tukia tai eläkettä.

Tänä talvena seisoin hallin ovella, kun siihen tuli nuori tyttö ja antoi 50 euron lahjakortin. Luulin ensiksi, että se oli jekku. Lahja lämmittää vieläkin. Hänellä kävi varmaan sääliksi, kun näki että lehti ei myy hyvin.

Kylmin sää on ollut 25 astetta pakkasen puolella. Silloin pitää vaan olla kunnolla vaatetta päällä. Ja ei saa tuulla – Helsingissä meri-ilma on kosteaa ja se tekee tuulesta erityisen purevaa.

teksti Janne Hukka
kuva Tanu Kallio