Kadulta kotiin

Vasile Stelian Feraru tietää, miltä tuntuu kerjätä päivittäinen ruokansa. Nyt hänellä on työpaikka, vuokra-asunto ja Kela-korttti. Itäisen Euroopan romanit ovat kiertäneet ulkomailla työnhaussa jo kymmenen vuotta. Voisivatko muutkin onnistua yhtä hyvin kuin Vasile perheineen?

”Lähdimme tutulta polulta etsimään uusia paikkoja”, Vasile Stelian Feraru, 28, kertoo romaniaksi.
Niin perhe todellakin on tehnyt.
Rantakalliolla seisova Vasile pyörittää kelaa ja heittää taas. Viehe lentää pitkällä kaarella aaltoon. Hänen kolmevuotias tyttärensä Briana ja puolisonsa Andreea Bryana, 24, harppovat rantakivillä.
Täällä, hiljaisessa poukamassa Lappon saaressa Ahvenanmaan Brändössä perhe viettää kesäaikaan melkein kaikki illat.
Toisinaan Vasile saa virvelillä hauen. Kahdessa vuodessa perhe on löytänyt Ahvenanmaalta paljon muutakin.
Toissa vuonna Vasile vietti päivänsä Maarianhaminan ruokakauppojen edustalla kahvikuppi edessään, kerjäämässä. Yöt hän nukkui autossa tai taivasalla. Vasilen veli oli houkutellut hänet Italiasta Ahvenanmaalle, luvaten hyvät tienestit.
”Hän kehui, että täällä voi päivässä saada 20, jopa 40 euroa. Siksi minä tulin Suomeen.”
Vasile on kiertänyt Eurooppaa epävirallisten ja lyhytaikaisten töiden perässä siitä asti, kun hän oli 17-vuotias. Hänen tarinansa onkin romanialaiselle romanille kovin tavallinen. Mutta siinä on yksi hyvin poikkeuksellinen käänne.
* * *
Kun Vasile syntyi Romaniassa vuonna 1989, maata diktaattorimaisesti hallinnut Nikolae Ceausescu oli juuri syrjäytetty. Kommunistinen maa yksityistettiin ja monen valtaväestöön kuuluvan romanialaisen elintaso nousi nopeasti. Romaneille kävi huonommin.
”Ennen vallankumousta sukulaisillani oli aina töitä. Sen jälkeen moni jäi työttömäksi”, Vasile kertoo.
Vasilen ja hänen pikkuveljensä Constantinin vanhemmat kuuluivat onnekkaimpiin, sillä isä jatkoi jäteauton kuljettajana, äiti lakaisi katuja.
”Jossain vaiheessa naapurustossa näkyi lähinnä lapsia ja vanhuksia, kun aikuiset olivat ulkomailla tienaamassa.”
Vasile oli 17-vuotias, kun hän lähti ensimmäisen kerran Italiaan. Ne, joilla oli työsopimus, tekivät appelsiinitilalla urakkaa koko ajan, pimeästi palkattu Vasile sai tehdä muutaman tunnin silloin tällöin. Yöt vietettiin autoissa, mistä jokaisen piti pulittaa viisi euroa. Välillä oli nälkäkin.
”Samanlaista se on muuallakin”, Vasile sanoo.
Italian jälkeen hän on nähnyt monta maata. Hollannin, Belgian, Englannin.
”Tsekeissä tein kolme kuukautta metsätöitä, mutta palkkaa ei sitten maksettukaan. Irlannissa sain ensin 70 euroa viikossa, lopulta vain ruokapalkan.”
Kerran Vasile lähetti isän entisen työkaverin tyttärelle Andreealle Messenger-viestin, joka johti seurusteluun.
Esikoistytär Briana syntyi kolme vuotta sitten. Pian Vasile lähti taas Milanoon pesemään ikkunoita. Samoihin aikoihin Vasilen pikkuveli Constantin oli päätynyt Ahvenanmaalle.
Romaniassa paras, mitä Vasile voisi saada, on siivoustyö, josta saa 150 euroa kuussa. Vanhempien kotitalon vuokra oli 70 euroa. Niinpä kaksi vuotta sitten Vasile nousi bussiin ja matkusti Ahvenanmaalle.
Maarianhaminan suurimmat ruokakaupat ovat Kantarellen ja Spar. Pian niiden edessä istui kaksi hoikkaa veljestä. Se oli ensimmäinen kerta, kun Vasile kerjäsi.
”Meillä oli järkyttävän kylmä.”
* * *
Vasilelle valkeni, että pikkuveljestä oli tehty juttu paikallislehteen. Moni piti avuliaasta miehestä, joka auttoi ostoskassien kanssa ja palautti kärryjä.
Kerran muuan mies tuli poikansa kanssa kaupan eteen etsimään Constantinia. Hän halusi palkata tämän kotipihansa syystöihin, tarjosi työn ajaksi majoitusta ja verollista palkkaa.
Seuraavana päivänä Vasilen puhelin soi.
”Constantin kertoi haravoineensa, kuskanneensa lehtiä kottikärryillä ja siivonneensa kasvihuoneen. Perhe oli kuulemma hämmästynyt. Constantin oli hoitanut kolmen päivän työt päivässä”, Vasile kertaa.
Vaikuttunut työnantaja on ahvenanmaalainen yritysjohtaja Anders Wiklund. Hän otti Constantinista kuvan, postasi sen Facebookiinsa ja kysyi, tarvitseeko joku muukin riuskaa työmiestä. Moni tunnisti miehen ja tykkäsi viestistä. Työkutsuja pihahommiin alkoi sadella.
Niin Vasilekin sai kutsun töihin. Vanha yösija, peuranmetsästystornin lattia vaihtui Wiklundien merihenkisesti sisustettuun vierastaloon, kerjäyskuppi lapioon ja maalipensseliin.
Anders ja hänen vaimonsa Camilla vastaanottivat työtilauksia ja organisoivat aikatauluja. Äitiyslomaa viettänyt Camilla alkoi kuskata työmiehiä keikoille.
Viikonloppuisin veljekset istuivat Wiklundien ruokapöydässä. Perheen tuttavat toivat heille vaatteita ja villasukkia.
”Kun kerroin tästä kaikesta Romaniaan, Andreea sanoi, että kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta.”
* * *
Vasilen ja Konstaninin aloitettua työt Anders ja Camilla Wiklund pohtivat, kuinka muutkin kerjäämään päätyneet ihmiset saisi palkkatöihin.
Veljeksille he järjestivät suomalaiset verokortit, mutta eivät halunneet ryhtyä täyspäiväisiksi työllistäjiksi eikä pyörittää palkkarahoja.
Anders Wiklund kääntyi Maarianhaminan Emmauksen puoleen. Se on osa maailmanlaajuista hyväntekeväisyysliikettä, jonka juuret ovat toisen maailmansodan jälkeisessä Ranskassa.
Ahvenanmaan Emmauksen hallituksen puheenjohtaja Carina Aaltonen oli jo tiimeineen miettinyt työllistämistä ja Andersin yhteydenotto vauhditti heitä.
Syntyi Arbetspool, keikkapooli, jonka idea on yksinkertainen. Apuvoimaa tarvitseva henkilö, vaikkapa omakodin asukas tai puutarhan pitäjä, kertoo Emmauksen koordinaattorille tarjolla olevasta työstä. Sen pituus voi vaihdella tunnista vaikka kuukauteen.
Emmaus etsii listoiltaan sopivan henkilön ja ohjeistaa hänet tarvittaessa tulkin avulla. Henkilön tehtyä työn Emmaus laskuttaa työnantajaa 25 euroa tunnilta, pidättää verot, vakuutus- ja eläkemaksut sekä pienen perusmaksun. Työntekijä saa tunnilta kymmenen euroa. Emmaukselle ei tästä kerry voittoa.
Tarvittaessa ulkomaalaistaustaiset ihmiset saavat Emmauksesta apua pankkitilien avaamisessa ja valtiobyrokratiassa. Romanialaiset eivät EU:n kansalaisina tarvitse työlupaa.
Muutama työtunti keikkapoolissa ei vielä riitä suomalaiseen sosiaaliturvaan. Vasile sai Kela-kortin, kun pystyi osoittaman tehneensä monta kuukautta täyspäiväisesti töitä eri työnantajilla.
Osa Emmauksen keikkapoolilaisista onkin onnistunut tekemään työsopimuksen suoraan työnantajan kanssa. Niin kävi myös Vasilelle ja Konstantinille.
* * *
Vasile nostaa täkin, pujottaa sen pussilakanaan ja heilauttaa sileän peiton vuoteelle. Huonesiivous sujuu jo rutiinilla.
Vieraskoti Pellas on saaren ainoa majoitusliike. Toissa vuonna sen omistaja Tiina Thörnroos kaipasi lisäkäsiä.
”Täällä saaristossa nuoret haluavat muuttaa Maarianhaminaan tai sitäkin kauemmas. Tänne on erittäin vaikea saada työntekijöitä”, Tiina sanoo.
Emmauksen keikkapooli suositteli Tiinalle romanialaisveljeksiä ja pian Anders kurvasi pihaan Vasilen ja Constantinin kanssa. Ei se mikään varsinainen työhaastattelu ollut. Kahvit juotiin.
Työsopimukset tehtiin koko kesäksi ja työntekijät muuttivat vierastorppaan.
Kun työt alkoivat sujua, Vasile uskaltautui kysymään Tiinalta, sopisiko jos Andreea ja Briana muuttaisivat Lappoon. Ilahtunut Tiina alkoi heti kerätä perheelle kalusteita ja astioita.
”Näin pienellä saarella jokainen ihminen on tärkeä ja tervetullut.”
Andrea ja Briana saapuivat saman tien. Kesällä kaikki sujui.
Kun vierastalon kiireet syksyllä hiljenivät, Vasile sai töitä läheisestä kalankasvattamosta. Välillä perheenisä teki 15-tuntisia työpäiviä ja pääsi kunnon tienesteille. Eristäytyneellä, vierasta kieltä puhuvalla saarella Andreaalla oli lapsen kanssa yksinäistä.
”Välillä mietimme, kannattaisiko meidän lähteä Suomen mantereen puolelle, olisiko siellä töitä molemmille”, Andreea kertoo.
Mutta eivät he lähteneet. Perhe ei manner-Suomen puolella ole edes vieraillut.
Toukokuussa Andreea aloitti työt naapurisaarella kukkatarhalla ja Briana meni ruotsinkieliseen päiväkotiin.
Vasile vastaa kesäkaudella vieraskodista yksin. Siivoustöistä vapautunut Tiina on avannut venesatamaan kesäksi vaateliikkeen.
Kielimuurin takia ihan kaikki asiat eivät vieläkään välity. Haastattelutulkin saavuttua paikalle Tiina haluaa kertoa ajatuksistaan.
”Olen varma, että teidän asenteellanne näillä saarilla on teille työtä vaikka kymmeneksi vuodeksi.”
Vasile hymyilee ja näyttää helpottuneelta.
”Nuorelle ja yksin elävälle kiertäminen sopii, mutta me haluamme tarjota Brianalle paremman lapsuuden, kuin meillä oli Romaniassa.”
Syksyllä pariskunta aikoo mennä ruotsinkurssille.
teksti Kaisa Viitanen, Anca Enache ja Miika Tervonen
kuvat Katja Tähjä

Tämä juttu on osa Piilosta näkyväksi -juttusarjaa, jossa tutkijat ja toimittajat pureutuvat suomalaisen eriarvoisuuden teemoihin uudella otteella. Juttusarjan toteusta rahoittaa Koneen säätiö. Lue lisää verkko-extrasta, jossa kerromme Kalliossa asuvan Iulianan tarinan.

Iso Numero on kaduilla myytävä kulttuurilehti, joka tarjoaa vähävaraisille ihmisarvoista työtä ja mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehden myyjät saavat jokaisesta lehdestä kolme euroa. Osta lehti liivilliseltä myyjältä – tuet työntekoa ja luot samalla yhteistä hyvää.