Parasta ovat ihmiset

Sami Soukas on istunut kirjastoauton ratissa jo toistakymmentä vuotta. Helsingin kasvatti tuntee kotikaupunkinsa kadut ja kujat, mutta kirjastokuskin työnkuvaan kuuluu paljon enemmän kuin kumin kuluttamista.

 teksti ja kuva Juho Paavola

”Hei, tuossa oli ramppi. Nyt sitä ei enää ole”, virkkoo kirjastoautoa ajava mies ja jatkaa matkaa.

Vuosien varrella kirjastoautoa ajavien lukuisia ammattinimekkeitä on pyritty yhtenäistämään. Sami Joukaksen kohdalla titteli kuuluu erikoiskirjastovirkailija. ”Minun tapauksessani erikoisuus tarkoittaa sitä, että ajan autoa”, Joukas sanoo.

Hän on Sami Joukas, ja sinne rampille hänen piti kääntyä. Helsingin infrastruktuuri elää, ja työmiehen penteleet olivat pistäneet tien kiinni. Sami Joukas ei kuitenkaan ole mies, joka yllätetään housut kintuissa. Ei, koska hänellä on yllään punaiset henkselit. Aina.

”Nyt myöhästymme Meri-Rastilasta. Suunnilleen viisi minuuttia”, Joukas sanoo ihan rauhallisesti.

Hän on kurvaillut kirjastoautolla Helsingin katuja vuosikaudet. Kokemus on opettanut, mistä kannattaa mennä. Paljasjalkainen stadilainen tuntee tiet.

”Nykyisin asun Käpylässä, mutta olen asunut niin monessa paikassa, etten osaa sanoa, mistä olen. Stadi on mun hima.”

Jo nuorena tykkäsin autoista ja kirjoista. Eikös tämä ole aika lähellä unelmatyötä?”

Meri-Rastilassa tunnelma perjantai-iltapäivänä on verkkainen. Ihmiset ajelevat töistä kotiin, mutta vilskeestä puhuminen olisi yliampuvaa. Joukas pysäyttää kirjastoauton pysäkille ja hyppää tottuneesti erikoiskirjastovirkailija Merja Korhonen-Kololon kanssa kuljettamosta kirjaston puolelle.

Suurimmaksi osaksi kirjastoauton täyttävät lapsiperheet. Heidän joukossaan on myös iäkkäämpi rouva. Hän tervehtii Joukasta tuttavallisesti.

”Parasta tässä työssä ovat ihmiset. Tunnen monet nimeltä ja he minut.

Helsingin kirjastoautojen kuljettajat ajavat työvuorolistan mukaan eri reittejä. Joskus kun vuorot ovat menneet sopivasti ristiin, ovat vakiasiakkaat ehtineet huolestuneena kysellä Joukaksen perään. Jokainen pysäkki on pienehkön sivukirjaston tapaan kuin pieni kyläyhteisö. Ihmiset tuntevat toisensa ja juttelevatkin.

”Viihtyvyys lähtee työkavereista, mutta en tykkäisi työstä ilman mukavia asiakkaita. Muistan monet, jotka ovat käyneet niin kauan kuin olen ajanut.”

Iäkkäämpi rouva kertoo muistavansa Samin ”alusta asti”.

 

Kun Kehä III -väylä on painua Vuosaareen johtavaan tunneliin, luo Joukas katseensa vieressä kulkevaan tavaraliikenteen rautatiehen.

”Olen aina haaveillut näkeväni junan tässä. Vielä en kuitenkaan ole nähnyt.”

Pikkupoikana hän halusi veturinkuljettajaksi, mutta kiittelee nyt VR:ää siitä, että kurssittaminen alkoi hänelle vasta liian myöhään. Siinä pitäisi mennä samoja raiteita päivästä toiseen, mutta rattia kääntämällä kirjastoauto menee, minne Joukas käskee.

”Jo nuorena tykkäsin autoista ja kirjoista. Eikös tämä ole aika lähellä unelmatyötä?”

Kun Suomessa elettiin 1990-luvun lamaa, Joukas opiskeli kirjastovirkailijaksi. Töitä ei ollut, mutta työllistämistuella hän onnistui pääsemään Kannelmäen kirjastoon. Hyvä mies huomattiin, ja pian Helsingin pääkirjastosta Pasilasta löytyi oikea työpaikka.

Sen alakerran autotallista Joukas operoi nyt.

”Alusta asti ruinasin, että milloin pääsen kirjastoauton rattiin. Kuorma-autokorttikin minulla oli jo valmiina.”

Kirjastoautoon Joukas pääsi vihdoin vuonna 2000. Aluksi nuori noviisi sai käsiinsä kirjastoautoista kaikkein vanhimmat. Toisin kuin nykypäivän erilaisin sähkö- ja hydrauliikka-avustimin varustettu auto, sen ajan menopeli vaati ruista ranteeseen. Autoa piti todella osata ajaa.

”Tällä nykyisellä on niin helppo ja mukava mennä. On automaattivaihteet ja peruutuskamera. Kevyttä hommaa.”

Menemme sinne, missä kirjastoa ei ole lähellä. Kirjastoauto on tärkeä erityisesti niille, joille liikkuminen kirjastoon ei välttämättä ole niin helppoa.”

Hiljaisina hetkinä Joukas selailee kirjauutuuksia ja analysoi, mitä ihmiset varaavat juuri silloin. Näin innokkaan kirjaharrastajan lukulista pysyy ajan hermoilla. ”Ja kun tunnemme asiakkaiden kanssa toisemme, suosittelemme myös lukemista toisillemme molemmin puolin.”

Normaalisti perjantain iltavuoro olisi alkanut kello 12, mutta Joukas on aloittanut jo kahdeksalta. Kevättalven influenssa-aalto on kaatanut toisen kuljettajan petiin.

Ajaminen on vain osa työtä. Kun työpäivä alkaa, Joukas työkavereineen täyttää ja viimeistelee kirjastoauton hyllyt sekä lataa seuraavalla reitillä asioivien ihmisten varaukset hyllyyn.

”Kun varaukset olivat maksullisia, meillä ne olivat ilmaisia, ja osa ihmisistä käytti meitä vain varausten hakemiseen. Kun varausmaksu poistui, näimme ketkä olivat aitoja asiakkaitamme.”

Helsingin kirjastoauton kaukaisimmat pysäkit ovat Östersundomissa eli Helsingin ja Sipoon rajamaastossa. Suurin osa pysäkeistä sijaitsee kuitenkin keskustan tai sitä ympäröivien kaupunginosien alueella. Tavallisesti auto viipyy pysäkillä 20–40 minuuttia. Monelle on yllätys, että Joukas autoineen pyörii pääasiassa alueilla, joilla palveluita tuntuu olevan muutenkin lähellä, kuten Helsingin Katajanokalla, Töölössä tai Pikku-Huopalahdessa.

”Menemme sinne, missä kirjastoa ei ole lähellä. Kirjastoauto on tärkeä erityisesti lapsiperheille ja iäkkäämmille ihmisille, joille liikkuminen kirjastoon ei välttämättä ole niin helppoa.”

Joukas ajelee varmoin ottein. Rennosti, mutta ei kuitenkaan kaahaillen. Kun pysäkki tulee, hän katsoo peilit tottuneesti ja loksauttaa auton paikoilleen sinisen pysäkkitolpan viereen. Hieman vaatimattomasti hän sanoo, että ”auratuilla kaduilla” eli kaupunkialueella isollakin pirssillä on helppo luovia. Hänelle todellisia sankareita ovat maaseudun syrjäkylien kirjastoautokuljettajat, jotka uhmaavat kapeita metsäteitä sydäntalvellakin viedäkseen ihmisille iloa, viihdettä ja sivistystä.

”Maaseudun kuskit ovat kovia jätkiä. Täällä suurin vaikeus ovat pysäkeille väärin pysäköidyt autot.”

kulttikamaa_leimasin_250

Innostus työhön, kiintymys työkavereihin ja sitoutuminen asiakkaisiin. Siinäpä resepti, jolla kirjastoauton ratissa pärjää. Niin, ja kuorma-autoon tarvittava C-ajokortti siihen.

”Tätä haluan tehdä. En usko, että voisin enää koskaan palata kiinteän kirjaston tiskin taakse.”

On sydämen sivistystä ymmärtää onnen syntyvän arjesta. Mutta kyllä ajatus silti välillä lipsuu kirjastoauton lämmöstä avaraan maailmaan. Ammatin ehdottomia kohokohtia nimittäin ovat joka toinen vuosi järjestettävät Kirjastoautopäivät. Kunnon kokoontumisajo, minne autot ja kuljettajat saapuvat jakamaan tietämystään ja juttelemaan niitä näitä. Etupäässä autoista, tietenkin.

Helsingin kahdesta kirjastobussista lapsille suunnattu Skidi on kiertänyt maailmaa aina Frankfurtin kirjamessuja myöten. Jos kirjaston kukkaro suo, Joukas ajeluttaisi sen tai mielellään ensi elokuussa Rovaniemelle.

”Toivotaan, että päästään matkaan, mutta määrärahat aina tuppaavat olemaan sen verran tiukalla, ettei vielä innostuta liikaa.”

Julkaistu Kirjastolehdessä 2/2016