”Tuntuu, että kesä alkoi vasta eilen”, sanoo kahdeksanvuotias veljentyttöni päivää ennen koulun alkua.
Yllätyn ja totean kliseisesti, että muistikuvani on, että kesä tuntui jatkuvan ikuisesti lapsuuden kesälomilla. Hän vastaa kertomalla, että niin oli silloin kun hän ei vielä ymmärtänyt viikonpäiviä tai kuukausia, muttei enää nykyään.
Muistojen lapsuuden kesissä aikaa oli niin paljon, että se alkoi venyä ja vanua yllättäviin suuntiin. ”Helmikuun ensimmäisen päivän” tai ”tiistain” sijaan sitä määritti ritariperhosen lentorata (nykyään harvinaisempi näky), kuinka kauan voi olla järvivedessä ennen kuin hampaat kalisevat niin paljon että on pakko juosta saunaan, jäätelövalinnat ja sen sellaiset. Esimerkit ovat toki kaunis versio, toisenlaisista rytmittäjistä en halua tässä kirjoittaa.
Juhannus oli kesän keskellä. Sitä ennen, sen jälkeen, aikaa. Ennen kuin koulu alkoi, ehdin jo kaivata muodottomaan olemiseen… muotoa. Muistan vielä sen tunteen. Niin kuin toukka, joka on levännyt kuoressaan tarpeeksi kauan, tarve repiä itseni sieltä ulos. Aivan samankaltaista en ole sittemmin kokenut. Aikuisena on harvemmin aikaa levätä ja kasvaa toukkana. Koulun alkaessa olin joka kerta vakuuttunut, että olen uusi ihminen, paljon vanhempi ja kypsempi.
Veljentyttöni aikakäsitys on varmasti kehittyneempi kuin minun oli aikanaan, hän omaksuu useimmat asiat luontevasti ja nopeasti. Aavistelen kuitenkin, että erossa on kyse muustakin kuin yksilötekijöistä. Länsimainen, lineaarinen aikakäsitys pilkkoo aikaa rationaalisin perustein ja rytmittää sitä aluilla ja lopuilla. Aika on laskettava suure.
Ennen kuin koulu alkoi, ehdin jo kaivata muodottomaan olemiseen… muotoa.
Aikakäsityksiä voidaan myös vertailla sen perusteella, kuinka paljon niistä löytyy menneisyys-, nykyisyys-, vai tulevaisuusorientoituneita piirteitä. Pitkään historiaan ja vankkaan traditioon nojaavassa kulttuurissa on usein pitkänäköistä menneisyysorientoituneisuutta. Nykyisyysorientoituneisuus ymmärtää hetkessä elämisen tärkeyden. Amerikka on kulttuurien tulevaisuusorientoituneimmasta päästä: lomat, vapaa-aika, sosiaaliset tapahtumat ja työtapaamiset suunnitellaan tarkalleen, ajan hukkaaminen on synneistä pahin.
Olisiko Suomi siirtynyt viime vuosikymmeninä tulevaisuusorientoituneemmaksi kuin aiemmin? Alkanut pilkkoa aikaa tehokkaamin, järjestelmällisemmin?
Aika on tehnyt minulle sellaista, että minun on vaikea kirjoittaa tällaisesta aiheesta (jonka itse valitsin) rehellisesti, ilman että kuulostan sellaiselta, joka haikailee vanhoja hyviä aikoja. Eivät ne niin hyviä olleet. Suomessa oli kaltaiselleni, ja monelle muullekin lapselle, huonompi olla kuin nykyään. Mummin margariinipurkkien kierrättämiselle naurettiin kulutusihannoinnin hybriksessä. Asioita, joita niitetään nyt ja vielä pitkään tästä, kylvettiin silloin. Kaikki kiihtyi, kiihtyy edelleen. Aika ei voi kiihtyä ikuisesti.
Carmen Baltzar
Kirjoittaja ja elokuvantekijä
