Mistä ja miksi tyttökirjallisuus on saanut alkunsa? Mikä ylipäätään on tyttökirjallisuutta, ja miten laji on kehittynyt? Entä millaisia kuvauksia suomalainen tyttökirjallisuus tuottaa tyttöhahmoista, heidän valinnoistaan ja mahdollisuuksistaan ennen ja nyt?
teksti Myry Voipio kuva Elisa Bestetti
Kirjallisuus on osa yhteiskunnallista ja kulttuurista keskustelua. Se kuvastaa aikansa arvoja ja normeja, mutta myös aktiivisesti luo ja tuottaa niitä. Näin tekee myös tyttökirjallisuus, jonka tuottamien kuvausten ja teemojen kautta on mahdollista tarkastella yhteiskunnassa tytöille kulloinkin asetettuja ihanteita, odotuksia ja normeja elämän eri osa-alueilla.
Halu lukea ja tarve ohjata
Tyttökirjallisuus on syntynyt kahden eri kohderyhmän halun ja tarpeen kohtaamisesta: tyttöjen halusta lukea kirjallisuutta ja heidän kasvattajiensa tarpeesta ohjailla sitä, mitä tytöt lukevat. Tyttökirjallisuuden syntyä eri länsimaissa edeltää samankaltainen historiallinen yhteiskunnallinen kehitys. Suomessakin sekä yhteiskunnan murros että tyttökirjallisuuden syntyminen seurailevat tätä kehityskulkua, kun länsimaissa tapahtui 1800-luvulla lukuisia yhteiskunnallisia ja sosiaalisia muutoksia. Nämä muutokset johtivat muun muassa keskiluokan tyttöjen avioitumisiän kohoamiseen. Kun tytöt aiemman noin 13–15 ikävuoden sijaan menivät naimisiin 18–19-vuotiaina, aika lapsuuden ja aikuisuuden välillä oli pidempi. Koska keskiluokan tyttärillä oli sukupuolenmukaisen kasvatuksen vuoksi enemmän vapaa-aikaa käsissään kuin pojilla, tytöt tarttuivat kirjoihin. Tyttöjen lukeman kirjallisuuden ajateltiin vaikuttavan heihin suoraan, minkä vuoksi varsinkin romanttisia, rakkausaiheisia teoksia pidettiin vaarallisina ja harhaanjohtavina. Keskustelua sopivasta kirjallisuudesta käytiin myös tyttökirjojen tarinoissa, joissa tyttöjen kasvattajat ottavat kantaa tyttöjen käsissä kuluvaan kirjallisuuteen. Esimerkiksi ensimmäisessä varsinaisessa suomalaisessa tyttökirjassa, Toini Topeliuksen teoksessa I utvecklingstid (1889), suhtaudutaan hyvin kriittisesti romanttiseen kirjallisuuteen.
Koska tarvittiin nimenomaan tytöille sopivaa luettavaa, syntyi 1800-luvun aikana tytöille kirjoitettu ja tuotettu kirjallisuudenlaji, tyttökirjallisuus. Kasvattavan ja ohjaavan tausta-ajatuksen vuoksi teosten tarinoiksi haluttiin realistisia, kodin ja koulun piiriin sijoittuvia kertomuksia kasvuikäisistä tytöistä, joista kasvaa kertomuksen mittaan hyviä naisia, vaimoja ja tulevia äitejä. Vaikka lähtökohta on kasvattava, varhainen tyttökirjallisuus ei ole yksioikoisesti tyttöjä tietynlaisiksi normittavaa. Monet tyttökirjallisuuden uranuurtajat käsittelivät teoksissaan myös kysymyksiä koulutuksesta, ammatista ja työskentelystä kodin ulkopuolella.
Tyttökirjallisuus on siis alusta alkaen pyrkinyt kasvattamaan tyttöjä, niin fiktiivisiä kuin lukijoita, tiettyihin rooleihin, mutta tarjoaa heille samalla vaihtoehtoisia rooleja ja malleja. Näin tyttökirjallisuuteen rakentuu jatkuvasti emansipaation eli vapautumisen, ja ohjailun eli kasvattamisen, ristiveto, joka näkyy eri asioissa vuosikymmenestä riippuen. Esimerkiksi varhaisissa 1800-luvun kirjoissa haluttiin osoittaa lukijoille muitakin vaihtoehtoja kuin avioliitto; uusimmissa tyttökirjoissa puolestaan kritisoidaan esimerkiksi ankaria ulkonäköpaineita ja kuvataan tyttöjen oikeutta olla oma itsensä. Hilja Haahden Helvi (1900) haluaa lähetyssaarnaajaksi, Henrika Anderssonin teoksessa Emma Gloria med lust och fägring stor (2011) päähenkilö Emma puolestaan pohtii blogissaan mediassa näkyviä käsityksiä seksikkyydestä.
Nuorta lukijaa ei tavoiteta teoksella, joka ei häntä kiinnosta. Juuri tästä syystä tyttökirjallisuus jatkuvasti tasapainoilee kasvattavan ja viihteellisen välillä. Kuvatessaan tyttöjen elämää, harrastuksia, ensisuudelmia ja tulevaisuudenhaaveita tyttökirjallisuus pyrkii vastaamaan sekä yhteiskunnan ja kasvattajien että tyttölukijoiden toiveisiin.
Tyttökirjallisuus on alusta alkaen pyrkinyt kasvattamaan tyttöjä, niin fiktiivisiä kuin lukijoita, tiettyihin rooleihin, mutta tarjoaa heille samalla vaihtoehtoisia rooleja ja malleja.
Mikä on tyttökirjallisuutta?
Tyttökirjatutkijan usein kuulema kysymys koskee tyttökirjallisuuden määrittelyä. Mitä tyttökirjallisuus oikeastaan on? Miten voidaan erottaa toisistaan tyttökirja ja nuortenkirja? Pitäisikö ennemmin puhua nuortenkirjoista? Entäs harrastuskirjat? Tyttökirjallisuus ei ole yksiselitteinen nimitys tai yksiulotteinen laji. Tyttökirjallisuuden kehitystä hahmottaa kolmen tyttökirjan juurista lähtevän langan malli. Yksi langoista edustaa lajityypillistä tyttökirjaa, toinen romanttista naistenviihdekirjaa ja kolmas nuortenkirjaa. Nämä langat kulkevat tyttökirjallisuuden kehityksen ajan vieretysten, mutta joillain vuosikymmenillä ne limittyvät tai muodostavat keskenään solmuja, jolloin lajit risteävät. Tyttökirjallisuuteen kuuluukin olennaisesti jousto ja rajankäynti. Yhteisenä nimittäjänä pysyy kuitenkin se, mitä tyttölukijoille tuotetaan ja mitä he itse omaksuvat luettavakseen. Koska tyttökirjallisuus kertoo tytöistä ja on kirjoitettu tytöille, tyttökirjallisuus on kuvaava nimitys.
Tyttökirjallisuus on tytöille kirjoitettua ja tuotettua kirjallisuutta, joka nostaa tytöt päähenkilöiksi, kertoo heidän kasvustaan ja mahdollisuuksistaan. Tyttökirjallisuus onkin tyttöerityistä kirjallisuutta, jota tytöt määrittävät niin sisällöllisesti, lukijoina kuin tuotannon näkökulmasta. Tyttökirjojen tematiikka keskittyy kysymyksiin perheestä, ystävyydestä ja ihmissuhteista, tulevaisuudesta ja koulutuksesta, ja vaikeitakin aiheita tarkastellaan teoksissa toiveikkuuden kautta. Tyttökirjallisuus tarkastelee myös yhteiskunnallisia muutoksia, jotka liittyvät tyttöjen ja naisten mahdollisuuksiin toimia yhteiskunnassa. Tytöille suunnatut ohjeet, mallit ja ihanteet ilmenevät tyttökirjoissa, kun päähenkilöitä ohjataan erilaisiin ammatteihin, ohjeistetaan käyttäytymään tietyllä tavalla tai näyttämään tietynlaisilta. Esimerkiksi Anni Swanin Iris Rukan (1916) Iristä moititaan jatkuvasti huolimattomuuden ja sotkuisen esiliinan vuoksi, mistä Iris ei tosin juuri piittaa; Mary Marckin eli Kersti Bergrothin Eeva-sarjan (1917–1923) tytöt puolestaan haaveilevat esimerkiksi poliitikon, tutkimusmatkailijan ja suomentajan ammateista.
Pohdintoja tasa-arvosta, koulutuksesta ja elämästä
Kysymykset esimerkiksi tytöstä, vallasta, koulutuksesta, seksuaalisuudesta ja oman elämän itsenäisestä hallinnasta ovat tyttökirjallisuudessa tärkeitä. Suomalaisissa tyttökirjoissa pohditaan lukuisin eri tavoin tyttöjen maailmaa: ystävyys- ja perhesuhteita, koulunkäyntiä, ammattimahdollisuuksia, romanttisen viihteen turmelevuutta, tyttöjen ajatuksia seurustelusta ja seksuaalisuudesta. Se, mitkä kysymykset eri aikoina nousevat keskeisiksi, liittyy yhteiskunnan kulloiseenkin tilanteeseen ja myös vallitseviin käsityksiin sukupuolesta.
Suomalaista tyttökirjallisuutta ilmestyi 1800–1900-luvun taitteessa vain kymmenkunta teosta. Varhaisista tyttökirjoista hahmottuvat esiin erityisesti ajalle keskeiset kysymyksen naisten tasa-arvosta ja pyrkimyksestä itsenäisen Suomen luomiseen. Suomalaisuutta korostetaan näissä teoksissa paljon: esimerkiksi Immi Hellénin Eeva Aarniossa (1901, 35) seinällä roikkuu ”Suomen soitin kantele” ja Tekla Roschierin teoksessa Auringon noustessa (1898) tytöt aikovat omistaa elämänsä köyhän kansan auttamiselle ja laulavat Maamme-laulua. Kansallismielisyyden lisäksi varhaiset tyttökirjat keskittyvät myös tasa-arvokysymyksiin ja tytöillä kuvataan olevan monia koulutuksellisia ja ammatillisia mahdollisuuksia. Jo Toini Topeliuksen I utvecklingstidin (1889) tytöt miettivät liikunnanopettajan, juristin kuin poliisin ja puutarhurin ammatteja.
Suomalaisen tyttökirjallisuuden vakiintuminen alkaa 1910-luvulla, kun Anni Swan ja Kersti Bergroth alkavat kirjoittaa tyyliltään ja käsittelytavoiltaan aiempaa kepeämpiä tyttökirjoja. Mary Marckin nimellä kirjoittanut Bergroth tuo Suomeen hyväntuuliset koululaiskertomukset; Anni Swan puolestaan kotouttaa tyttökirjallisuuteen romanttisia ja seikkailullisia elementtejä. Swan ja Marck luovat myös suomalaisen tyttökirjallisuuden linjat, jotka pysyvät pitkälti samankaltaisina jopa vuosisadan puoliväliin saakka. Keskeisiä teemoja esimerkiksi Swanin Iris Rukassa (1916) ja Kaarinan kesälomassa (1918) sekä Marckin Eeva-sarjassa (1917–1923) ovat esimerkiksi kysymykset tyttöjen koulutuksesta, joihin kirjailijat ottavat teoksissaan kantaa. 1910-luvun Suomessa keskustelu yhteiskoulusta herätti kiivaita mielipiteitä puolesta ja vastaan, kun tyttöjen opiskelukykyjä epäiltiin huonommiksi kuin poikien. Ajan teoksissa nousee esiin erityisesti yhteiskoulu, ja tytöt kuvataan tasaveroisina ja kyvykkäinä oppilaina poikien rinnalla: esimerkiksi Eeva-sarjassa Eevan ja toverien opintie vie jokaisen ylioppilaaksi sukupuoleen katsomatta.
Monen lukijan suosikit ja mieleen jääneet kotimaiset tyttökirjat eli Rauha S. Virtasen Selja– ja Anni Polvan Tiina-sarja alkavat 1950-luvun puolivälissä. Nämä suomalaisen tyttökirjallisuuden rakastetut klassikot ne ovat kuluneet useiden sukupolven käsissä. Ne ovat yhä myös kirjoja, joita äidit, tädit ja isoäidit kaivavat edelleen hyllystään ja suosittelevat luettavaksi seuraaville sukupolville. Virtasen Selja– ja Polvan Tiina-kirjat toistavat kansainvälisestä tyttökirjallisuudesta tuttuja malleja esimerkiksi perhekertomuksesta, eri tavoin taiteellisista tyttöhahmoista ja aktiivisista villikosta. Sekä Seljan tytöt (1955) että ensimmäinen Tiina (1956) ovat myös teoksia, joissa kuvataan paljon vanhempien tärkeää asemaa tyttöjen elämässä ja tuotetaan sukupuolten välistä erontekoa. Tiina esimerkiksi kinaa toistuvasti naapurinpojan Juhan kanssa tyttöjen ja poikien kyvyistä, ja hahmon reippauden ja aktiivisuuden avulla osoitetaankin tyttöjen pystyvyys ja rohkeus. Tiina esimerkiksi ilmoittaa, että ”Kyllä tytöt siihen pystyvät mihin pojatkin, ja enempäänkin.”
Yksi suurimmista tyttökirjallisuudessa tapahtuneista muutoksista koskee tyttöjen seksuaalisuuden kuvausta. Varhaiset tyttökirjat vaikenevat aiheesta lähes tyystin, ja vielä 1950-luvullakin suurin täyttymys on yleensä suudelma. Uudessa suomalaisessa tyttökirjallisuudessa seksuaalisuutta tarkastellaan jo kuitenkin monimuotoisesti, tytöt puhuvat seksistä ja nauttivat siitä. Ilon ja halun lisäksi teokset eivät kuitenkaan kaihda vaikeitakaan aiheita, kuten seksuaalista ahdistelua tai väkivaltaa. Lisäksi nykytyttökirjoissa otetaan edelleen myös kantaa erilaisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Esimerkiksi Vilja-Tuulia Huotarisen teoksessa valoa valoa valoa (2011) päähenkilö Mariia miettii kysymyksiä tytöistä ja seksuaalisuudesta: ”Olin kyllästynyt siihen että neitsyys oli hyvähyvähyvä tai pahapahapaha sen mukaan kuka siitä puhui. Pitikö sitä säästää vai pitikö siitä päästä? Onkohan mitään tässä maailmassa kontrolloitu niin paljon kuin tyttöjen seksuaalisuutta?”
Seksuaalisen toimijuuden kannalta tärkeä ja tasa-arvoinen piirre suomalaisessa nykytyttökirjallisuudessa on se, että teoksissa käsitellään bi- ja lesbotyttöpäähenkiöiden kehityskertomuksia. Nämä nykytyttökirjat eivät sitoudu osaksi homoseksuaalisuuden kuvauksen melankolista, surullista tai identiteetin etsintää käsittelevää perinnettä. Sen sijaan ne ovat osa tyttökirjallisuutta, johon ne kiinnittyvät konventionaalisten rakenteiden ja teemojen sekä toiveikkuuden ja valoisuuden perusteella. Esimerkiksi Terhi Rannelan Amsterdam, Anne F. ja minä (2008) hyödyntää tyttökirjallisuuden perinteitä ja keskittyy päähenkilön, Kertun elämään, kuten oleiluun ystävien kanssa, kouluun, läksyihin ja ihastuksiin, jotka sattuvat olemaan sekä poikia että tyttöjä. Uusissa tyttökirjoissa tytöt ovat saavuttaneet aktiivisen seksuaalisen toimijuuden mahdollisuudet, joka samalla esitetään kaikkien oikeudeksi: kaikilla on oikeus identifioitua muuhunkin kuin heteroseksuaalisuuteen.
Konventioita ja uudistumista
Suomalaisessa tyttökirjallisuudessa tapahtuneet muutokset 1800-luvun lopulta 2010-luvun alkuun koskevat erityisesti tyttöjä ja heidän mahdollisuuksiaan. Vuosikymmenten myötä mahdollisuudet kuvata tyttöjen elämää ovat muuttuneet ja vapautuneet. Tietyt piirteet toistuvat silti tyttökirjallisuudessa edelleen: riippumatta vuosikymmenestä teokset toistavat ja muuntavat suomalaisesta ja kansainvälisestä tyttökirjallisuudesta tuttuja hahmo- ja kertomustyyppejä, kuten orpohahmoja, villikkoja ja taiteellisia tyttöjä sekä perhekertomuksia.
Tyttökirjallisuus tarkastelee tyttöjen elämää, heidän vaihtoehtojaan ja valintojaan. Varhainen tyttökirjallisuus on ensin kirjoittanut tytöt esiin ja tehnyt heidät näkyviksi. Sen jälkeen teoksissa on uudelleenkirjoitettu ja muokattu aiempia kuvia tytöistä. Hiljalleen tyttöjen vaihtoehdot sekä tyylit ja tavat käsitellä tyttöjen elämää tyttökirjoissa ovat muuttuneet ja avartuneet, mutta perhe ja ystävyyssuhteet, oikeus tasa-arvoiseen koulutukseen ja itsenäisyyteen, ihastuminen, haluaminen ja unelmat ovat läsnä tyttöjen elämässä edelleen. Näitä pääteemoja tyttökirjallisuus käsittelee jatkuvasti, sillä ne ovat tyttöjen elämässä tärkeitä asioita – vuosisataan katsomatta.
Artikkeli pohjautuu FT Myry Voipion väitöskirjatyöhön Emansipaation ja ohjailun ristivedossa. Suomalaisen tyttökirjallisuuden kehitys 1889–2011.
Julkaistu Virikkeitä-lehdessä 1/2016.
