Gentrifikaatiosta eli alueiden keskiluokkaistumisesta keskustellaan usein Suomessa positiivisessa valossa. Kerrotaan alueiden ”siistimisestä” ja palveluiden lisääntymisestä. Usein totuus on kuitenkin hyvin erilainen.
Usein keskiluokkaistuminen kulkee käsi kädessä alueiden eriytymisen kanssa.
Samaan aikaan kun asukasrakenne muuttuu korkeammin koulutetuksi ja parempituloiseksi, kallistuvat myös asunnot. Tämä prosessi taas muuttaa asuinalueen rakennetta keskiluokkaisemmaksi ja voi ajaa alueen köyhemmät asukkaat muuttamaan muualle vuokrien kallistuessa.
Gentrifikaatio-termi on rantautunut Suomeen Isosta-Britanniasta, missä sosiologi Ruth Glass otti käsitteen käyttöön 1960-luvulla kuvatessaan Lontoossa tapahtuneita muutoksia. Se on kuitenkin ilmiö, jota Suomessakin on tapahtunut jo kauan.
Esimerkiksi Punavuori oli 1700- ja 1800-luvuilla hyvin erilainen kuin nykyään. Alueen merellinen sijainti veti puoleensa monenlaisia kaupunkilaisia kalastajista merimiehiin, ja Punavuori sai nopeasti leiman pahamaineisena kaupunginosana, jossa salakauppa ja rikollisuus kukoistivat. Punavuori säilytti maineensa levottomana alueena 1970-luvulle saakka, jolloin alueen keskiluokkaistuminen lähti vauhtiin.
Punavuoren lisäksi suuri osa Helsingin kantakaupungin alueista ovat nykyään trendikkäitä arvokaupunginosia, joissa asuntojen hinnat ovat suurimmaksi osaksi pääkaupunkilaisten saavuttamattomissa. Vuonna 2022 Kaartinkaupunki on Helsingin kallein asuinalue, jossa keskimääräinen asunnon neliömetrihinta on 9 750 euroa. Koko pääkaupungin keskimääräinen neliöhinta on 5 944 euroa. Helsingin halvin neliöhinta on Jakomäessä, 2 568 euroa neliöltä.
Tämänhetkistä gentrifikaatioon liittyvää keskustelua Suomessa käydään lähinnä keskiluokan näkökulmasta, ja usein sen koetaan olevan positiivinen asia. Suurinta osaa tuntuu kiinnostavan lähinnä sijoitusasuntojen arvonnousu ja trendikkäät uudet artesaanileipomot ja ravintolat. Gentrifikaatio-termi mainitaan harvoin. Sen sijaan puhutaan naapurustojen elävöittämisestä, kaupunkitilan kasvojenkohotuksesta, asuinalueiden kehittämisestä.
Suuri osa palkastani menee vuokraan, enkä näe muuta mahdollisuutta kuin muuttaa pois Helsingistä.
Aida Diallo
Joillekin palveluiden lisääntyminen, alueen kasvojenkohotus ja mukavuuteen panostamisen on hyvä asia, mutta ilmiöllä on toinenkin puoli. Toisille se voi tarkoittaa lähtöpasseja tutulta ja rakkaalta alueelta.
Moni kaupunkilainen, kuten Helsingin Kontulassa asuva Aida Diallo kokee tulevansa puristetuksi kauemmas ja kauemmas kaupungista, eikä muutokselle näy loppua.
”Perhekokomme on kasvanut kuusihenkiseksi, emmekä enää mahdu nykyiseen kolmioomme. Suuri osa palkastani menee vuokraan, enkä näe muuta mahdollisuutta kuin muuttaa pois Helsingistä”, hän kertoo.
Diallon perhe on asunut Itä-Helsingissä yli 15 vuotta. Hän on puolisoineen vakituisissa palkkatöissä, mutta asuinkustannusten viimeaikainen nousu tarkoittaa, että vuokran, laskujen ja muiden elinkustannusten jälkeen perheelle ei jää lainkaan rahaa käteen.
”Ennen Itä-Helsinki oli pääkaupunkiseudun mittakaavalla halpa paikka asua, mutta nykyään täälläkin hinnat ovat jyrkässä nousussa ja Kontulan ostoskeskuksen uudistumisen myötä joudumme taas varmasti siirtymään, kun vuokrataso nousee.”
Uppsalan yliopiston asunto- ja kaupunkitutkimusinstituutin tutkijatohtori Mika Hyötyläinen kertoo, miten Diallon perheen kaltaisia ihmisiä syrjäytetään kaupungista keskiluokan tieltä.
”Gentrifikaatio voi olla äkillistä vuokrasopimusten purkamista tai se voi kestää vuosia tai vuosikymmeniä niin että duunarinaapurustosta tulee hiljalleen liian kallis työväenluokalle”, Hyötyläinen sanoo.
”Jos asunnoilla tehtävät mahdolliset voitot kohoavat nykyisten vuokratuottojen ja nykyisten asukkaiden maksukyvyn yli, vuokranantajalla on intressi vuokrata kämppä paremmin maksavalle asukkaalle.”
Hyötyläisen mukaan Suomessa esimerkiksi Helsingin Kalliossa sekä Tampereen Pispalassa on ollut jo pitkään nähtävissä gentrifikaatiota ja hän uumoilee, että prosessia tullaan havaitsemaan myös esimerkiksi Itä-Helsingin peruskorjattavissa lähiöissä.
Kansainväliset tutkimukset ovat osoittaneet, että gentrifikaation negatiiviset vaikutukset kohdistuvat suhteettoman voimakkaasti etnisiin ja rodullistettuihin vähemmistöryhmiin verrattuna valkoisiin asukkaisiin. Huonommasta sosioekonomisesta asemasta johtuen näillä vähemmistöillä on usein vähemmän vaihtoehtoja muuttaa toiseen naapurustoon.
Mika Hyötyläisen mukaan tämä on osa toimivaksi todettua kaavaa: ajan myötä keskiluokka on muuttanut keskusta-alueille ja uudempiin lähiöihin, kun taas vanhempiin lähiöihin ovat asettuneet työväenluokka ja marginalisoidut: ne joilla ei ole varaa asua muualla.
Kaupungin kasvaessa vanhoissa lähiöissä nähdään taas potentiaalia voitoille. Rakennuskantaa puretaan, uudistetaan, täydennetään ja peruskorjataan kaupungin ja rakennusliikkeiden toimesta. Samalla asuntojen vuokrat ja hinnat nousevat.
”On hyvin todennäköistä, että joissain lähiöissä valkoinen keskiluokka tulee syrjäyttämään duunareita ja rodullistettuja ryhmiä”, hän sanoo.
Helsingin asuinalueet ovat kasvavissa määrin jakautumassa asukkaiden tulo- ja koulutustasosta sekä etnisyydestä riippuen. Helsingin Itäkeskuksessa sijaitsevat kulttuurikeskus Stoa ja ostoskeskus Puhos tulevat muuttumaan tulevaisuudessa täysin, kun kaupunki omien sanojensa mukaan pyrkii lisäämään alueen vetovoimaa.
Vetovoimaisuus ja elinvoimaisuus tuntuu olevan vain kantakaupungin alueelle ja keskiluokalle rajattuja asioita, vaikka tietysti todellisuus on toinen: esimerkiksi Puhos, Malmi ja Kontula ovat nytkin tärkeitä kohtaamispaikkoja ja elämää sykkiviä keskuksia, joiden lukuisissa liikkeissä käydään vilkasta kauppaa. Usein mediassa näitä alueita tarkastellaan negatiivisen linssin läpi, eikä niiden koeta olevan vetovoimaisia alueita.
Kuten Hyötyläinen huomauttaa, lähiöiden rakennuskannat on kuitenkin jätetty rapistumaan, eikä niitä ole vuosien saatossa korjailtu eikä vaadittavia ylläpitoinvestointeja ole tehty. Ympäri Suomea moni lähiöostari on kokenut tai tulee pian saamaan purkutuomion.
Alueita, joilla asuu paljon maahanmuuttajia, pienituloisia ja matalasti koulutettuja, tarkastellaan usein ongelmallisuuden kautta.
”Alueiden asukkaat eivät kuitenkaan itsessään ole ongelma. Sen sijaan olisi syytä tarkastella rakenteita kokonaisvaltaisesti ja miettiä, miten ne esimerkiksi vaikuttavat maahanmuuttajien työllistymismahdollisuuksiin, mielenterveyteen ja hyvinvointiin yleisesti, tai kokevatko ihmiset kuuluvansa osaksi yhteiskuntaa”, sanoo osallistavaan kaupunkisuunnitteluun erikoistuneen FEMMA Planning -toimiston toinen perustaja Efe Ogbeide.
Meidän tulisi tarkastella myös hyväosaisia alueita ja miettiä niiden poissulkevia rakenteita.
Efe Ogbeide
”Kaupunkien eriytymisestä puhuttaessa fokus on usein alueilla, joilla asuu sosiaalisesti haavoittuvammassa asemassa olevia ihmisiä. Meidän tulisi kuitenkin tarkastella myös hyväosaisia alueita yhtä tarkasti ja miettiä niiden poissulkevia rakenteita”, Ogbeide toteaa.
Ogbeide huomauttaa, että gentrifikaatiota tulisi tarkastella aktiivisena prosessina, jota kaupungin päättäjät, työntekijät ja poliitikot harjoittavat. 1960-luvulla sovelletut asuntopolitiikan päätökset eivät enää päde nyky-yhteiskunnassa, eikä lähiöt näytä enää samalta nyt kuin silloin.
60-luvulla lähiöt rakennettiin asumattomille alueille, mutta nykyään Helsingissä on täyttä ja alueille on jo muodostunut yhteisöjä, minkä vuoksi alueiden kehittämiseen liittyviä päätöksiä ei voi tehdä samoin perustein kuin 60 vuotta sitten. Ogbeide toivoisi enemmän alueiden eriytymisen juurisyihin perehtymistä sekä kokonaisvaltaista lähestymistapaa sosioekonomisten ongelmien ratkaisuun.
Hyötyläinen on samaa mieltä Ogbeiden kanssa siitä, että Helsingissäkin näkyvän tämänhetkisen muutoksen perusteella on selkeää, että gentrifikaatio on aktiivinen prosessi, jota harjoitetaan poliittisista ja taloudellisista syistä. Hyötyläisen mukaan gentrifikaatiosta on tullut globaalia, uusliberaalia kaupunkipolitiikkaa ja osa kaupunkien strategiaa. Sillä pyritään kehittämään kaupungin vetovoimaa turisteille, pääomalle ja koulutetulle työvoimalle.
Hyötyläinen näkee, että esimerkiksi Helsingin Kalliossa on selvästi vauhdissa gentrifikaation toinen aalto. Ensimmäisessä aallossa opiskelijat, boheemit ja luova luokka ottivat alueen omakseen. Nyt asuntojen ja kiinteistöjen arvon noustua myös kaupunki on todennut, että alueelle on aiheellista panostaa.
”Kaupunki-infraa korjataan ja alueelle kaavoitetaan lisää. Mutta miksi vasta nyt, kun keskiluokka osoittaa alueeseen kiinnostusta? Kallio ja sitä ympäröivät naapurustot ovat olleet koti tuhansille työläisille vuosikymmeniä, eivätkö he ansaitse elinympäristönsä parannusta ilman että asumisen hinta nousee tolkuttomasti?” hän kysyy.
Kalliossa pian kymmenen vuotta yritystä pyörittänyt Harriet Aryenda on vuosien varrella nähnyt Kallion muuttuvan hurjaa vauhtia, ja hän pohtii samoja asioita.
”Kun lanseerasin yritykseni Hämeentiellä vuonna 2014, alueella näkyi paljon ihmisiä, jotka olivat asuneet siellä kauan. Pikku hiljaa heitä alkoi näkyä vähemmän, ja Hämeentien uudistuksen jälkeen alueella on taas ollut paljon muutosta ja moni asiakkaistani on joutunut muuttamaan pois alueelta korkeiden vuokrien takia.”
Aryenda kokee kuuluvansa Kallioon, eikä hänen yrityksensä ole onneksi kärsinyt. Hänellä ei ole suunnitelmia lähteä alueelta.
”Eivät he voi ihmisiä loputtomiin koettaa työntää ulos alueelta. He kuuluvat myös tänne. Se mikä tekee paikasta ainutlaatuisen ei ole alueen trendikkyys, vaan ihmiset.”
Mika Hyötyläisen mielestä niin kauan kuin toimimme kapitalismin ja kapitalistisen kaupunkikehittämisen raameissa, asunto- ja sosiaalipolitiikan keinoin eriarvoisuuden alueellisia ilmenemismuotoja voidaan lähinnä ainoastaan loiventaa ja ihmisiä ja ongelmia vain siirrellään paikasta toiseen.
Mikä ratkaisuksi? Hyötyläisen mielestä olisi tärkeää asettaa vuokrasääntely yksityiselle vuokrasektorille. Lisäksi vuokrankorotuksiin perustuva asukkaiden syrjäyttäminen kodeistaan tulisi estää.
”Tällä tarkoitan, että pelkkä oikeus asuntoon -politiikka ei riitä, vaan meidän tulee taata myös ns. ”right-to-stay-put”, eli oikeus asettua, jotta ihmiset saavat asua asunnoissaan ja elää yhteisöissään ilman syrjäyttämispaineita.”
”Luokkakysymys ja asukkaiden syrjäyttäminen häviävät rahan ja katutason spektaakkelin alle.”
Mika Hyötyläinen
Hyötyläinen myös soisi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden saavan enemmän tilaa.
”Luokkakysymys ja asukkaiden syrjäyttäminen häviävät rahan ja katutason spektaakkelin alle”, Hyötyläinen sanoo.
Sekä gentrifikaatio- että segregaatiokeskusteluun tarvitaan hänestä enemmän aktivisteja.
”Tarvitaan voimakkaampaa kritiikkiä pääoman ja eliitin ajamaa kestämätöntä kaupunkikehitystä vastaan ja sosialistisia vaihtoehtoja kestävään kaupunkikehitykseen.”
Hyötyläinen ja FEMMA Planningin Ogbeide ovat samaa mieltä siitä, että kaupunkiympäristöä tulisi kehittää priorisoiden asukkaita ja asuntojen käyttöarvoa, eikä pääoman kasautumista.
”Gentrifikaatiossa ja asuinalueiden eriytymisessä on kyse hyvin monimutkaisista kehityskuluista. Asuntopolitiikkaan liittyvien päätösten seuraukset tulevat näkyviin vasta vuosien kuluttua. Energia- ja ilmastokriisi sekä sodat tuovat aiheeseen uusia ulottuvuuksia, ja olisi tärkeää tarkastella aihetta ja etsiä ratkaisuja monialaisia ryhmiä sekä asukkaita kuunnellen”, Ogbeide päättää.
Kolme keinoa
Miten ratkaista gentrifikaatiosta koituvia ongelmia ja ehkäistä sitä? Uppsalan yliopiston asunto- ja kaupunkitutkimusinstituutin tutkijatohtori Mika Hyötyläinen listaa kolme keinoa.
- Maanomistus. Laaja julkinen maanomistus on tärkeää. Lisäksi kunnan ei tule maksimoida maankorkoa, vaan priorisoida käyttöarvo asukkaille. Esimerkiksi Helsinki omistaa jo paljon maata, mutta uusien linjausten myötä maankorko (maanvuokra) on sidottu maan markkinahintaan. Se saattaa edistää gentrifikaatiota ja segregaatiota.
- Julkinen asuntotuotanto. Kaupunkeihin tarvitaan laaja ja universaali julkinen asuntotuotanto, jota toteutetaan myös keskustan alueella. Toki se on valtava taloudellinen ja yhteiskunnallinen kysymys.
- Sääntely kuntoon. Rakentamisen, sen laadun ja asuntojen vuokrien sääntely pitäisi ne useampien ulottuvissa. Rakennusliikkeitä ei pidä päästää neuvottelemalla heikentämään uudisrakentamisen laatua ja toisaalta olemassaolevaa rakennuskantaa pitäisi parantaa nykyisten asukkaiden etua priorisoiden.
Teksti Ndéla Faye
Kuvat Katja Tähjä
Tämä on näytejuttu joulukuun 2022 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2022 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 280 hengelle.
