Kolumnisti Taina West tahtoisi matkustaa, mutta miettii sitten tarkemmin.
Tekisi niin mieli matkustaa. Ei ihan minne vain, vaan nimenomaan Berliiniin. En aio kirjoittaa siitä, miten hieno Berliini on, koska nyt ei ole sen aika. Matkustaa voisi, koska tätä kirjoittaessani Saksan ja Suomen koronatilanne on liikennevalomallissa suunnilleen sama. Ei siis pahin mahdollinen, mutta ei kovin hyväkään.
Oletetaan, että minulla olisi rahaa ja aikaa kököttää kaksi viikkoa karanteenissa jossain hotellissa, airbnbiissä tai jonkun kaverin asunnossa. Mitä tekisin karanteenissa? Lukisin, katselisin suoratoistopalveluja ja paikallista televisiota kieltä oppiakseni.
Kävisin kaupassa maski naamalla ja ostaisin mahdollisimman paljon ruokaa kerralla, ettei tarvitse joka päivä käydä. Jos ilma olisi tarpeeksi aurinkoinen, pistäytyisin ehkä katukahvilassa istumassa jonkun tovin. Maski naamalla tietysti. Lukisin. Katselisin ihmisiä. Menisin takaisin majoituspaikkaan. Joskus heittäytyisin villiksi ja kävisin syömässä ulkona. En tosin jäisi jumittamaan pöytään tuntikaupalla.
Tuntuu siltä, että koko ajan pimenevä syksy on sittenkin paras viettää omassa kodissa ja omassa kaupungissa.
Kahden viikon karanteenin jälkeen tulisin ulos luolastani oikein luvan kanssa, lähtisin maski naamalla baanalle. Tekemään mitä? No en sen ihmeempiä asioita kuin kotonakaan, enkä missään nimessä myöhempään kuin Helsingissä. Yökerhot ovat taakse jäänyttä elämää, mutta teatterissa ja elokuvissa voi vielä käydä. Sekä Berliinissä että Helsingissä.
Onneksi en ole pariisilainen. Vaikka rakastankin kahviloissa istumista, en menettänyt viime keväänä järkeäni, kun en päässyt kahviloihin. Outoa se oli, muttei sietämätöntä. Pariisilaisille kahden viikon kahvilattomuus saattaa oikeasti käydä mielenterveyden päälle. Kahvila on ranskalaisille yksi sosiaalisen elämän merkittävä ulottuvuus.
Kahvilaan mennään tapaamaan tuttuja, jotka eivät ole niin tuttuja, että heidät kutsuisi kotiinsa, mutta jollain tasolla erittäin läheisiä ja tärkeä osa arkielämää. Ihmisiä, joita alkaa kaivata, jos ei heitä näe säännöllisesti. Suomessa saatetaan edelleen kutsua tuttavia kotiin kahville, jos halutaan puhua asioista rauhassa. Tai ehkä tämä on vain juhlamokkakulttuurissa kasvaneen ihmisen käsitys asiasta.
Vaikka mieli tekisi kuinka matkustaa, en matkusta. Se kaupunki, johon haluaisin nyt matkustaa, ei ole se kaupunki, jota kaipaan. Siihen on tullut ominaisuuksia, jotka ovat samoja joka paikassa, Euroopassa eli rajoituksia ja kieltoja, jotka ovat täysin ymmärrettäviä ja välttämättömiä, jos koronasta koskaan halutaan päästä irti.
Tuntuu siltä, että koko ajan pimenevä syksy on sittenkin paras viettää omassa kodissa ja omassa kaupungissa. Täällä on kaikesta huolimatta niin paljon läheistä ja rakasta, että se auttaa kestämään. Ja aivan uskomattomia paikkoja lähimatkailuun. Ainakin Itä-Helsinki on niitä täynnä.
Taina West on helsinkiläinen käsikirjoittaja ja kirjailija.
Tämä on näytejuttu marraskuu 2020 Isosta Numerosta. Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
Vuonna 2019 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen yli 270 hengelle. Lehden myyjät ansaitsivat yhteensä yli 242 000 euroa tuloja.
