Ilman kielitaitoa elämä on vaikeaa ja tylsää. Myös suomen kieli on vaikeaa, mutta sen oppiminen ei ole lainkaan tylsää: se vaatii paljon keskustelua ja kontakteja suomalaisten kanssa. Eikä kommelluksiltakaan voi välttyä.
Kun muutin Suomeen, asuin Lahden keskustassa. Siellä oli iso rakennus, josta kuului kovaäänisiä kuulutuksia monta kertaa päivässä. Kuuntelin niitä. Ajattelin, että voin oppia niistä suomen kieltä. Myöhemmin ymmärsin, että ne olivat Matkakeskuksen bussikuulutuksia. Katselin lehdistä ja kirjoista kuvia, jotta ymmärtäisin jotain Suomen kulttuurista, työelämästä ja politiikasta. Kirjastossa ja kirkossa olin suomen kielen keskusteluryhmässä oppiakseni lisää.
Ennen kuin opin puhumaan suomea, vastasin aina: ”Joo joo”. Kerran pizzeriassa suomalainen asiakas jutteli meille. Emme ymmärtäneet mitään hänen puheestaan, mutta yritimme esittää, että osaamme suomea. Välillä nauroimme tietämättä, mitä hän sanoi. Välillä hän nauroi, mutta me emme. Hän ymmärsi, että me emme ymmärtäneet, kun reagoimme niin erikoisesti. Hän tuli vihaiseksi ja sanoi: ”Te ulkomaalaiset ette ymmärrä mitään. Vastaatte aina vain ’joo joo’.” Sitten hän lähti pois.
Ennen kuin opin puhumaan suomea, vastasin aina: ”Joo joo.”
On tärkeää sanoa, kun ei ymmärrä. Ilman hyvää kielitaitoa yritin hoitaa asioita TE-toimiston, Kelan ja sosiaalitoimiston kanssa. Jos en ymmärtänyt heitä, vastasin vain: ”joo joo”. Kerran olin Prisman kassalla, kun TE-toimiston työntekijä soitti minulle. Hän puhui paljon kanssani ja kysyi sitten minulta: ”Onko sinulla Y-tunnus?” Vastasin: ”Joo joo.” Kielitaitoni oli huono, mutta virkailija ei kysynyt, olenko yrittäjä tai onko minulla yritys.
Parin viikon kuluttua näytin naapurilleni Kelasta tulleen kirjeen. Olin sanonut, että minulla on Y-tunnus, ja minut määrättiin maksamaan 3000 euroa tukia takaisin. Olin sekoittanut henkilötunnuksen ja Y-tunnuksen. Virhe tapahtui vuonna 2017, ja asiaa selvitetään edelleen.
Viime vuonna viranomaiset totesivat, että en ole yrittäjä. Olen kuitenkin pitänyt harrastajavalokuvaajanäyttelyitä ilman korvausta. TE-toimisto ilmoitti, että olen yrittäjä, koska harrastan valokuvausta. Kaikki harrastukset tai vapaaehtoistoiminta voidaan määritellä työksi. Turvallisinta on olla tekemättä mitään, jos ei halua menettää elintärkeitä etuuksia.
Virhe tapahtui vuonna 2017, ja asiaa selvitetään edelleen.
Me kurdit syömme raparperin suolan kanssa ja suomalaiset syövät sen sokerin kanssa. Tämä ei ole mikään ongelma, vaan vain ruokakulttuurin ero. Kerran Helsingin Sanomien toimittaja haastatteli minua ja puhuimme valokuvista, elämästäni ja Kurdistanin vuoristossa villinä kasvavasta raparperista. Toimittaja kysyi jotain minulta, mutta en ymmärtänyt häntä ja vastasin vain: ”joo joo”.
Toimittaja valitsi tämän otsikoksi. Sitten Helsingin Sanomien verkkosivuille tuli yli 100 vihaista kommenttia, että ulkomaalainen haluaa opettaa meille, kuinka raparperia pitäisi syödä. Ihmettelin ja kysyin suomalaiselta ystävältäni, mitä oikein on tapahtunut. Hän selitti, että olin vastannut toimittajalle, että suomalaiset eivät osaa syödä raparperia ja monet suomalaiset ovat nyt hyvin vihaisia minulle tämän takia. En ollut ymmärtänyt kysymystä oikein.
Kaverini näytti, että tässä on kysymys ja vastaus, jotka olivat päätyneet otsikkoon asti: ”Syövätkö suomalaiset raparperia väärin? Kyllä, sanoo suomenkurdi Rasoul Khorram”. Kaverini sanoi, ettei tarvitse olla surullinen. Varmaan jokainen maahanmuuttaja ymmärtää alussa väärin uutta kieltä.
Olin vastannut toimittajalle, että suomalaiset eivät osaa syödä raparperia ja monet suomalaiset ovat nyt hyvin vihaisia minulle tämän takia.
Olen ymmärtänyt monta kertaa väärin. Kerran soitin terveysasemalle ja sanoin: voisitko antaa ajan lääkärille, silmälasit on tosi kipeät, viime yönä en pystynyt nukkumaan. Menin lääkäriin. Sanoin hänelle: ”Silmälasit on tosi kipeät.” Lääkäri tuli lähelleni, katsoi lasejani ja sanoi: ”Laseissa ei näy mitään ongelmaa, mutta silmäsi ovat hyvin punaiset.”
Kerran olin menossa Pasilan kirjastoon, mutta en ollut varma osoitteesta. Pasilan juna-asemalla kysyin vastaantulijalta neuvoa, ja sanoin kirjaston olevan museon lähellä. Suomalaisnainen neuvoi reitin, mutta lisäsi, että Pasilassa ei ole museota. Kerroin ärsyyntyneenä, että olen sataprosentti-sen varma, että kirjasto on museon lähellä. Nainen kertoi kärsivällisesti kirjaston olevan Messukeskuksen lähellä. Ymmärsin sekoittaneeni messut ja museon. Nolostuin ja pyysin anteeksi.
Tuolla Pasilan kirjastossa oli kerran viikossa kahden tunnin keskusteluryhmä maahanmuuttajille. Tunteja oli vähän, vaikka osallistujia oli paljon. Ehdotin kirjastonjohtajalle kahta päivää viikossa. Hän kertoi, että rahaa ei ole kahden tapaamiskerran tarjoiluihin. Sanoin, että voimme ystäväni Dennisin kanssa järjestää toisen tapaamiskerran, jos saamme kirjastosta tilan käyttöömme. Johtaja suostui, ja olen edelleen ylpeä saavutuksestamme: saimme lisää mahdollisuuksia oppia kieltä.
Kadulla, kaupassa tai bussissa yritän keskustella suomalaisten kanssa. Työmatkalla bussissa monta kertaa aloitin keskustelun suomalaisen kanssa: ”Hei, olen Rasoul Khorram, muutin Kurdistanista Suomeen. Minulla on suomen kansalaisuus. Kurdistanissa työskentelin toimittajana ja dokumentaristina. Suomen kesä on tosi kaunis ja Suomen talvi on tosi kylmä. Minä rakastan Suomea. Onko sinulla aikaa keskustella suomeksi? Minä haluan oppia lisää suomen kieltä.”
Yleensä matkustajat vastaavat: ”Anteeksi minun täytyy jäädä seuraavalla pysäkillä pois.” Nyt ymmärrän paremmin suomalaista kulttuuria kuin alkuaikoina. Bussissa kovalla äänellä puhuminen ei ole tapana suomalaisessa kulttuurissa.
Jos haluaa parantaa suomen kielen taitoaan, täytyy olla kontaktia suomalaisten kanssa ja keskustella heidän kanssaan, suomeksi.
Monilla maahanmuuttajilla on hyvä asema ja työpaikka Suomessa. Ehkä heillä on ollut suomalainen mentori – kaveri, nais- tai miesystävä. Valitettavasti monetkaan heistä eivät halua muistella alkuaikojaan Suomessa, eivätkä neuvoa uutta maahantulijaa. He eivät vastaa puheluihin tai yhteydenottoihin.
Jos ulkomaalainen haluaa parantaa suomen kieltään, hänellä täytyy olla kontaktia suomalaisten kanssa ja keskustella heidän kanssaan, suomeksi. En ole ollut yksin suomen kielen oppimisessa, työn hakemisessa ja muissa vaikeissa asioissa. Minulla on aina ollut monta hyvää suomalaista ystävää. Vaikeissa tilanteissa he ovat aina neuvoneet minua. Olen kiitollinen heistä jokaiselle.
Ja nytkin kun kirjoitan tätä juttua Jaska Penttisen, ystävällisen suomalaisen naapurini kanssa. Minä kirjoitan, hän yrittää auttaa ja korjata. Minä kirjoitin: ”Jaska Penttinen” ja hän korjasi: ”Jaska Penttisen”. Minä kirjoitin: ”ystävällinen” ja hän korjasi: ”ystävällisen”. Joskus meillä tulee kina siitä, mihin kuuluu piste ja mihin pilkku. Ja näin jatkuu Rasoulin matka suomen kieleen.
Teksti Rasoul Khorram
Kuvitus Jussi Jääskeläinen
Tämä on Ison Numeron ilmainen näytejuttu lehdestä #42 (marraskuu 2019). Osta lehti kadulta ja tue myyjän työtä.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
