Israelilaisten ja palestiinalaisten välisessä konfliktissa kieli on ollut kovaa alusta asti. Viime aikoina retoriikka on kärjistynyt entisestään. Bruno Jäntti käy läpi konfliktin historiaa ja nykypäivää.
Teksti Bruno Jäntti Kuvat Pauli Huotari
Israelin valtion rakentamisesta vastannut sionistiliike virallistettiin vuonna 1897 Baselin kaupungissa Sveitsissä pidetyssä ensimmäisessä sionistikongressissa. Aloitteleva juutalaisnationalistien organisaatio lähetti ensi töikseen kaksi rabbia Palestiinaan tunnustelemaan näkymiä maahanmuuton toteuttamiselle.
Pian sionistiliike sai Palestiinasta delegaatioltaan sähkeen, joka tuli kiteyttäneeksi myöhemmin Israel-Palestiina-konfliktina tunnetun tragedian lähtöasetelman kaikessa yksinkertaisuudessaan. Sähkeen lähettäjät sen paremmin kuin sen vastaanottajat tuskin tätä täysin ymmärsivät. Rabbit totesivat viestissään: ”Morsian on kaunis, mutta hän on naimisissa toisen miehen kanssa.”
Juutalaisnationalistit joutuivat jo ennen vuosisadan vaihdetta kasvotusten sen tosiasian kanssa, että historiallinen Palestiina oli, juutalaisen kansallistunteen arkkitehteihin vedonneesta folkloristisesta latauksestaan huolimatta, asutettu.
Juutalaisen valtion perustaminen alueelle, jonka alkuperäisväestön valtaosa oli muslimeja ja kristittyjä, oli vaativa tavoite. Vielä vuonna 1918, yli 20 vuotta ensimmäisen sionistikongressin jälkeen, historiallisen Palestiinan väestöstä vain kahdeksan prosenttia oli juutalaisia. Tämä väestö asutti alle kolmea prosenttia alueen pinta-alasta.
Miten sionistiliike suhtautui Palestiinan silloiseen yhteiskuntaan?
”Emme voi suoda mitään hyvitystä Palestiinalle, emme palestiinalaisille emmekä muille arabeille. Siksi yhteisymmärrys ei tule kysymykseenkään. Kolonisaation, myös sen kaikkein rajoitetuimmassa muodossa, on aina jatkuttava vastoin alkuperäisväestön tahtoa. Siksi kolonisaation on kehityttävä ja sitä on vietävä eteenpäin voimankäytön turvin siten, ettei alkuperäisväestö voi koskaan murtaa pystyttämäämme Rautamuuria. Tämä on politiikkamme arabeja kohtaan. Sen muotoileminen millään muulla tavalla olisi tekopyhyyttä.”
Näin lausui sionistiliikkeen alkuaikojen eräs pääideologi ja Israelin oikeiston aatteellinen isähahmo Ze’ev Jabotinsky (1880–1940). Sitaatti on peräisin Jabotinskyn vuonna 1923 julkaistusta mullistavasta esseestä Iron Wall (We and The Arabs) (ilmestynyt alun perin venäjäksi).
Juutalaisnationalistien näkökulmasta Jabotinskyn painottama voimankäyttö oli sionistiliikkeelle itsestäänselvyys. Jabotinsky ja hänen kannattajansa kuuluivat siihen juutalaisnationalistien joukkoon, joka ei kaunistellut maahanmuuttajaväestön ja alkuperäisväestön orastavaa vihollisuutta.
Sen sijaan sionismin pääsuuntauksen eli vasemmistohenkisen työväensionismin kannattajat olivat tilanteesta kiusaantuneita. Vielä 1900-luvun alussa heidän oli vaikea myöntää, että juutalaisnationalistinen liike hivutti itseään kohti Palestiinan silloisen yhteiskunnan hajottamista. Ajan myötä kuitenkin myös vaikutusvaltainen sionistivasemmisto tunnusti, että historiallisen Palestiinan juutalaistaminen edellytti järjestelmällistä väkivaltaa ja voimankäyttöä.
Israelin perustamisen yhteydessä vuonna 1948 käydyssä sodassa juuri sionistivasemmisto suoritti mittavimmat palestiinalaisten etniset puhdistukset ja Palestiinan kaupunkien ja kylien tuhoamisoperaatiot. Israelin valtiota johtaneet työväensionistiset hallitukset pitivät valtion itsenäisyysjulistusta seuranneina vuosikymmeninä huolen myös siitä, että Israel eväsi 750 000 karkotetulta palestiinalaiselta paluuoikeuden koteihinsa.
Vuoden 1967 jälkipyykki: maailman pisin sotilasmiehitys ja ainoa apartheid-järjestelmä
Kun Israel oli miehittänyt vuoden 1967 sodassa Gazan ja Länsirannan palestiinalaisalueet, mukaan lukien Itä-Jerusalemin, se alkoi kansainvälisen oikeuden vastaisesti siirtää siviiliväestöään miehitetyille alueille rakennettuihin juutalaissiirtokuntiin. Tällä hetkellä yli 120 virallisessa ja noin sadassa epävirallisessa siirtokunnassa asuu yli 520 000 israelinjuutalaista.
Siirtokuntainfrastruktuuri asutuskeskuksineen pitää sisällään vain israelilaisille tarkoitettuja maanteitä, siirtokuntia ympäröiviä turvavyöhykkeitä ja siirtokuntien tulevalle laajentumiselle varattuja alueita. Miehitettyjen palestiinalaisalueiden luonnonvaroja on ryöstetty ja palestiinalaisten maa-alueita ja omaisuutta on tarkoituksellisesti tuhottu.
Kansainvälinen humanitäärinen oikeus määrittää siirtokunnat sotarikokseksi.
Siirtokuntien rakentaminen ja ylläpito luetaan myös kansainväliseksi rikokseksi, sillä siirtokunnat rikkovat räikeästi kansainvälisen oikeuden periaatteita, erityisesti ihmisoikeuslainsäädäntöä, Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussääntöä ja YK:n peruskirjaa.
Siirtokuntien pystyttämisellä Israel on onnistunut estämään palestiinalaisvaltion perustamisen, jota tukevat niin kansainvälinen yhteisö kuin miehitettyjen alueiden palestiinalaiset. Palestiinalaisvaltion perustaminen on tunnetuin malli, jonka myötä palestiinalaisten itsemääräämisoikeus voisi vihdoin toteutua.
Kun Israel oli valloittanut vuoden 1967 sodassa jäljelle jääneet 22 prosenttia brittien mandaatti-Palestiinasta, alkoi konflikti jäsentyä aiempaa selvemmin palestiinalaisten itsemääräämisoikeuden ympärille.
Kansainliitto vahvisti jo vuonna 1920, että Palestiinan asukkaille kuuluu itsemääräämisoikeus. Vuonna 1947 nuori YK niin ikään totesi tämän. Ja vuonna 2004 Kansainvälinen tuomioistuin, maailman korkein juridinen elin, korosti, että Israel on ”velvollinen kunnioittamaan palestiinalaisten itsemääräämisoikeutta”.
Kansainvälisessä oikeuskäytännössä kansojen itsemääräämisoikeus on sekä jus cogens – normi, johon ei sallita poikkeuksia – että erga omnes – kaikkia valtioita sitova velvoite.
Tästä huolimatta palestiinalaisten itsemääräämisoikeuden eväämisestä on tullut Israelin palestiinalaispolitiikan ensisijainen periaate. Israel jatkaa yhä siirtokuntaverkoston laajentamista ja kieltäytyy vetäytymästä miehittämiltään palestiinalaisalueilta. Vieläkin hanakammin Israel vastustaa kansalaisuuden myöntämistä miehittämilleen palestiinalaisille.
Israel on toisin sanoen tehnyt kaikkensa estääkseen palestiinalaisvaltion perustamisen, muttei kuitenkaan ole ollut valmis hyväksymään miehitettyjen alueiden palestiinalaisia täysivaltaisiksi kansalaisiksi juutalaisväestön rinnalle.
Koska Israel on päättänyt olla vetäytymättä kansainvälisesti tunnustetuille rajoille vuoden 1967 sodan jälkeen, Israelin ylläpitämä palestiinalaisalueiden miehitys on tätä nykyä toisen maailmansodan jälkeisen ajan pisin edelleen jatkuva sotilaallinen miehitys.
Israel on lisäksi luonut miehitetylle Länsirannalle 2000-luvun ainoan erotteluhallinnon, jossa on voimassa kaksi eri oikeusjärjestelmää. Siirtokuntalaisille luotu oikeusjärjestelmä takaa heille poliittiset oikeudet ja kansalaisoikeudet osana Israelin valtion poliittista ja juridista järjestelmää. Länsirannan palestiinalaisille on luotu oikeusjärjestelmäksi sotaoikeus, jolla Israel evää alueen palestiinalaisilta heidän kansalaisoikeutensa ja poliittiset oikeutensa.
Ratkaisun sijasta väkivaltaa ja raaistuvaa kielenkäyttöä
Sionistiliikkeen ja sittemmin Israelin valtion suhde Palestiinan alkuperäisväestöön on muuntunut kuluneen sadan vuoden aikana. 1900-luvun alkupuolella juutalaisnationalismi mielsi Palestiinan silloisen yhteiskunnan kilpailijakseen, joka tulee syrjäyttää juutalaisvaltion nousun tieltä. Niin myös kävi, mutta palestiinalaiset eivät kuitenkaan kadonneet.
Vähitellen Israelin poliittinen kulttuuri alkanut nähdä palestiinalaiset riesana, jota tulee hallita, ja jonka pyrkimykset muuttaa vallitsevaa tilannetta on tukahdutettava Israelin sotilaallisella ylivoimalla.
Israelissa käytävän julkisen keskustelun valtavirtaan on ilmaantunut uusia suuntauksia. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja palestiinalaisten joukkotuhoamisen vaatiminen eivät perinteisesti ole kuuluneet poliittiseen kielenkäyttöön Israelissa. Viime vuosina tällaiset puheenvuorot ovat yleistyneet sekä Israelin kansanedustuslaitoksessa knessetissä että Israelin suurimmissa tiedotusvälineissä.
Knessetin varapuhemies Moshe Feiglin linjasi viimeisimmän Gazan tuhoamisoperaation aikaan heinäkuussa, että Israelin ”tulee valloittaa koko Gaza käyttäen kaikkia tarvittavia keinoja”. Israelilla ei saa olla Gazan valloittamisessa ”mitään muita huolenaiheita” kuin ”sotilaittensa suojaaminen”.
Kirjoituksessaan Feiglin vaatii, että Israelin tulee ”asuttaa Gaza juutalaisilla” ja järjestää mahdollisimman monen palestiinalaisen ”muuttaminen pois maasta”. Niiden palestiinalaisten, jotka silti jäisivät Gazaan, tulee ”vuosien saatossa hyväksyä […] juutalaisvaltion elämäntavat”, minkä jälkeen he voisivat saada Israelin kansalaisuuden.
Giora Eiland, entinen Israelin Kansallisen turvallisuusneuvoston johtaja, kirjoitti samoihin aikoihin Israelin suurimmassa päivälehdessä Yedioth Ahronothissa, että ”Gazassa ei ole viattomia siviilejä”.
Eilandin mukaan gazalaiset ovat syypäitä omaan ahdinkoonsa ”aivan samalla tavalla kuin saksalaiset olivat vastuussa Hitlerin valitsemisesta”, ja että ”[saksalaiset] maksoivat siitä kovan hinnan – ja hyvä niin”. Eiland päättää kirjoituksensa toteamalla, että vasta sitten, kun Israel suhtautuu Gazaan hänen ehdottamallaan tavalla, alkaa Israel ”luoda aitoa pelotekykyä”.
Mitä Israelilla on tarjota palestiinalaisille? Sotilasmiehitystä ja apartheid-järjestelmää. Valtio evää palestiinalaispakolaisten paluuoikeuden ja estää palestiinalaisten itsemääräämisoikeuden toteutumisen. Gaza pysyy musertavan saarron ja toistuvien Israelin armeijan tuhoamisoperaatioiden kohteena. Länsirannan maa-alueiden anastamista ja siirtokuntalaajentamista jatketaan.
Kaikki viittaa siihen, että tulevina vuosina Israelin toimet tulevat syventämään palestiinalaisten ahdinkoa entisestään.
Teksti on lyhennetty versio Nuoren Voiman Brutaali-teemanumerossa 3/2014 ilmestyvästä artikkelista.
