Laura Juntunen kirjoitti kirjan sairastumisestaan ja kokemastaan väkivallasta, eikä se ollut lainkaan terapeuttista.
”Nyt kuuluu ihan hyvää, alkaa tuntua että pää taas toimii”, toteaa Laura Juntunen vähän hymyä äänessään.
Oulussa asuva Juntunen on toipumassa paitsi flunssasta, myös maaliskuussa ilmestyneen Tyttö joka en -kirjansa julkaisemisesta. Hän sanoo, että tällä kertaa meni vähemmän aikaa itsensä kasailemiseen kuin ensimmäisen kirjan jälkeen, vain reilu kuukausi.
Itse kirjoittaminen oli kuitenkin pitkä ja vaikea prosessi. Juntusen sanoin ”läpikotaisin rämpimistä”.
”Esikoisteosta [Subutex-kaupungin kasvatit] kirjoittaessani jotenkin vielä nautin siitä. Vaikka aiheet olivat rankkoja, niin Henkan ja muiden elämän dokumentointiin liittyi hauskojakin hetkiä. Nyt oli paljon tuskaisempaa.”
Ennen kaikkea se johtui siitä, että kirja kertoo hänestä itsestään. Tyttönä kasvamisesta. Vakavasta, useaan laitoshoitoon johtaneesta anoreksiasta, itsensä vahingoittamisesta, toistuvasta seksuaalisesta väkivallasta alaikäisenä.
Vaikka hän on käsitellyt kokemuksiaan vuosia terapiassa, oli kaiken läpikäyminen kirjaa varten uudelleen raskasta. Omista kokemuksista kirjoittaminen ei ollut itsessään lainkaan terapeuttista, Juntunen toteaa. Päin vastoin.
Hän kävi kirjaa varten myös läpi itseään koskevia viranomaispapereita ja tajusi, miten hänen oma mielensä on myös suojannut itseään. Dokumenteista kävi ilmi, että jotkut asiat olivat vielä kamalampia ja väkivaltaisempia kuin hän muisti.
Viime vuoden elokuussa Juntunen joutui ottamaan hetkeksi täysin taukoa työstä käytyään tekstissä toistuvasti läpi parisuhdeväkivaltakokemuksiaan. Hän lähti maalle ja itki saunassa kaikkea sitä, mikä nousi taas mieleen.
”Tuli sellainen olo, etten pysy tässä ajassa ja dissosiaatio-oireet puskivat pintaan. Vaikka asiat on jo päässään käsitellyt, keho alkaa elää muistoja uudelleen.”
Se häpeän kokemus ja vaikeneminen, jonka nuorena on omaksunut, on todella syvällä.
Niille, jotka ovat lukeneet vuonna 2022 ilmestyneen esikoisteoksen, on uuden kirjan kuvaama Raahe jossain määrin jo tuttu, vaikka tarinat ovat täysin erilaiset. Juntunen pitääkin kirjojaan eräänlaisena parina.
Ensimmäinen dokumentoi Juntusen vanhan ystävän Henkan elämää Raahessa, molempien lapsuuden kaupungissa. Se kertoi miehisestä päihdemaailmasta, jossa naiset olivat akkoja ja sivuhenkilöitä. Toinen kirja on kuvaus samasta maailmasta ja kaupungista, mutta tytön näkökulmasta, Juntusen oman nuoruuden kautta.
Tyttö joka en -kirjassa käydään läpi rankkoja asioita ja se on lukijallekin paikoin vaikea. Mukana on pyörryttäviä kuvauksia tavoista, joilla Juntunen satutti itseään viilloin ja syömättömyydellä, sekä tavoista joilla toiset – miehet – satuttivat häntä.
Vaikka asiat ovat painavia, silti kirjaa kirjoittaessaan Juntunen kyseenalaisti paljon itseään ja sitä, onko hänen kokemuksillaan merkitystä.
”Kun alkoi kirjoittaakin itsestään, tuli sellainen olo että nostan itseäni esiin. Mietin, onko tällä kirjalla ylipäätään merkitystä. Onko minulla oikeutta kirjoittaa tästä?”
Ajatuksiin vaikutti luultavasti se, että väkivallanteoistakin oltiin aikanaan hiljaa eikä ketään ole tuomittu niistä, Juntunen pohtii. Kirjassakin kuvataan, miten seksuaaliväkivaltaa kokenutta tyttöä kehotetaan häpeämään ja palveluissa pelätään edes kysyä aiheesta.
”Se häpeän kokemus ja vaikeneminen, jonka nuorena on omaksunut, kun asioita ei ole käynyt läpi, on todella syvällä.”
”Teoriassa tiedostan, että kasvoin siinä väkivallan piirissä niin pitkään, että se jossain määrin normalisoitui ja siksi vähättelen sitä. Mutta silti mietin, miksi kerron näistä asioista, kun monille on tapahtunut ja tapahtuu kamalampia asioita.”
Kirjoittamisen aikana huijarisyndrooma puski pintaan, ja kaihertaa yhä.
”Kun tulee siitä taustasta mistä tulee, on sellainen olo, että täytyy tehdä vähän enemmän ja suoriutua vähän paremmin. Ikään kuin hyvittäisin menneisyyttäni suorittamisella.”
Omakohtaisen kirjan yksi alkupiste oli hetki, jona Juntunen jutteli Henkan kanssa raahelaisessa puistossa ensimmäistä kirjaa tehdessään. Nuoruudenystävät puhuivat ensimmäistä kertaa ääneen väkivallasta, jota Juntunen oli kokenut.
”Se oli jotenkin hämmentävä hetki. Kuinka me ollaan kaikki nämä vuodet kannettu näitä asioita mukana ja miten normaaleja ne on. Että tällaista tää nyt vaan on.
Juntunen muistuttaa, ettei päihdemaailma ole irrallinen muusta yhteiskunnasta. Mutta siellä, missä on päihde- ja mielenterveysongelmia, naisten asema on vieläkin huonompi ja monet asiat raaempia ja pidemmälle vietyjä – kuten naisten ja seksuaalivähemmistöjen kokema väkivalta.
Yhteiskunnassamme myös suhtaudutaan kovin eri tavoin väkivaltaan riippuen siitä, keneen se kohdistuu. On käsittämätön ajatus, että väkivalta olisi yhtäkkiä hyväksyttävää, koska se tapahtuu jossain tietyssä yhteisössä, Juntunen toteaa.
”Aivan kuin esimerkiksi päihteitä käyttävien naisten keho olisi vähemmän arvokas ja vähemmän suojeltava kuin muiden.”
Minä elän, ja tämä on se elämä joka minulla on.
Juntunen viimeistelee parhaillaan syksyllä ilmestyvää kirjaa yhdessä Tii Judénin kanssa. Se kertoo nuorena asunnottomaksi päätyneen Judénin elämästä. Asunnottomuuskentälläkin näkee, miten heikossa ja helposti hyväksikäytetyssä asemassa naiset ovat, Juntunen toteaa.
”Toki haluaisin, että nämä aiheet olisivat menneisyyden haasteita, mutta tuntuu että ne ovat tosi ajankohtaisia.”
Nuorten naisten pahoinvointi, seksuaalinen häirintä ja väkivalta eivät ole kadonneet mihinkään ja samalla leikataan sekä kolmannelta sektorilta että palveluista.
Asunnottomuuskenttään perehtyessään Juntunen on huomannut, miten paljon sekin liittyy mielenterveys- ja sosiaalipalveluiden saatavuuteen: jos apua ei saa ajoissa, ongelmat vain kasvavat ja kasautuvat.
”Olen käynyt tosi huolestuttavia keskusteluja tätäkin kirjaa tehdessäni, moni pienituloinen pelkää kotinsa puolesta. Näen, miten kaikki nivoutuu kaikkeen. Kun leikataan heikommilta, ongelmat vain lisääntyvät, eivät ne katoa.”
Mielenterveyspalveluiden tilanne on jo huonontunut niin, että vaikka jo 2000-luvun alussa avun saamisessa oli haasteita, Juntunen kokee silti olevansa onnekas, että sairastui silloin.
”Raadollisuus lisääntyi ja palvelut heikkenivät koko ajan kasvuvuosieni aikana. Varsin-
kin kun tulin täysi-ikäiseksi, pudotus oli raju.”
Juntunen sanoo, että aikanaan hänet pelasti laitoshoitojakson jälkeen kolmannen sektorin toimijan tuottama kuntoutus ja sen jälkeen muutto Helsinkiin, jossa hän pääsi vihdoin terapiaan.
”Kun ajattelee, mihin suuntaan [palveluiden kanssa] nyt ollaan menossa, olen todella huolissani. Yksi suurimpia pelkojani onkin, että tarvitsisin taas joskus osastohoitoa.”
Koska sen saaminen on niin vaikeaa, hän lisää.
Vaikka Juntunen on keskittynyt kirjoissaan yksilöiden tarinoihin, hän toivoo niiden kertovan ennen kaikkea ilmiöistä. Tähän asti nuo ilmiöt ovat olleet päihderiippuvuuksia, väkivaltaa, mielenterveysongelmia, asunnottomuutta ja misogyniaa.
”Lähipiiristä on kyllä ehdotettu, että voisin käsitellä jotain kevyempää”, hän naurahtaa.
Hän haluaa kuitenkin pitää juuri näitä asioita esillä. Kirjoittamiseen ja toimittajankin työhön tuo oman lisäarvon se, että tekijä ymmärtää joitain käsittelemiään asioita omakohtaisesti. Juntunen sanoo, että toimittajille haastatteluja antaessa huomaa usein, miten vieraita nämä teemat heille ovat.
Se näkyy myös valituissa kulmissa. Henkan putoamista huumekoukkuun saatetaan pitää itsestään selvänä, koska hän tulee alemmasta sosioekonomisesta asemasta. Ikään kuin se olisi normaalia, samoin kuin päihdepiireissä koettu väkivalta. Ja kun Juntunen on kertonut tulevansa ehjästä keskiluokkaisesta perheestä, hänen tarinansa kerrotaan aina sitä kautta.
”Ikään kuin olisi epänormaalia, että tällaisesta taustasta tuleva ihminen sairastuu.”
Hän kokee, että media hakee myös vaikeista kokemuksista aina selviytymistarinoita. Mutta elämä ei usein sellaisia tarjoile.
Henkka ei kirjassa jätä huumeita, ja Juntunen pitää arvokkaana, että tarina kerrottiin sellaisena kuin se on. Myöskään Tyttö joka en -kirja ei ole selviytymistarina, vaikka hän tavallaan olisi sellaisen halunnut kirjoittaa.
Juntunen voi nyt paljon paremmin, on rakentanut uuden elämän, eikä syömishäiriö ole oireillut vuosikausiin. Mutta kaiken takana olevat vaikeudet ja tunteet eivät katoa. Hän kokee, että on eräänlainen tabu sanoa ääneen, että haasteet jatkuvat ja niitä pitää oppia vain sietämään.
”Ei minusta tunnu, että olen selvinnyt. Mutta minä elän, ja tämä on se elämä joka minulla on.”
Laura Juntunen
- Vuonna 1991 syntynyt toimittaja ja kirjailija
- Julkaissut kirjat Subutex-kaupungin kasvatit (2022) ja Tyttö joka en (2024). Syksyllä ilmestyy Tii Judénin kanssa kirjoitettu Koti kadulla.
- Teki viime vuonna podcast-sarjan Subutex-Suomen naiset.
- Syntynyt Raahessa ja asuu nykyisin perheineen Oulussa.
Teksti Veera Vehkasalo
Kuvat Teija Soini
Tämä on näytejuttu kesä-heinäkuun 2024 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2022 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 280 hengelle.
