Eveliina Lundqvistin kirja eläintuotannon arjesta on tuonut tuotantoeläinten olot julkisuuteen. Esikoiskirjailija iloitsee pikavauhtia otetusta kakkospainoksesta, rentoutuu liikkumalla luonnossa ja haaveilee joogatunneista.
Teksti Kaisa Leka Kuvat Lina Jelanski
Vuoden 2014 alussa ilmestynyt Salainen päiväkirja eläintiloilta on saanut paljon huomiota mediassa ja herättänyt rajuja tunteita eläinten tehotuotannon kannattajissa. Kirjan tekijä Eveliina Lundqvistin asiantuntemus on kyseenalaistettu samaan tapaan kuin viime vuonna Venäjällä vangitun Greenpeace-aktivisti Sini Saarelan. Ilmeisesti monien on vaikea suhtautua naiseen, joka kyseenalaistaa kulutusyhteiskunnan normit ja toimii määrätietoisesti niiden muuttamiseksi.
Kirja on onnistunut herättämään paljon keskustelua tuotantoeläinten oikeuksista, ja siitä päätettiin ottaa toinen painos jo viikko sen ilmestymisen jälkeen. Keskustelu kirjan teemoista jatkuu edelleen kiivaana verkossa.
Lundqvist ei kuitenkaan lähtenyt opiskelemaan ja työharjoitteluun tavoitteenaan kirjailijan ura.
”Pyrin kouluun, koska tahdon perustaa eläinten turvakodin ja halusin siksi oppia lisää eläimistä. Hakeuduin tietoisesti mahdollisimman erilaisiin harjoittelupaikkoihin: navettoihin, sikaloihin, broileritilalle, varusteltuun häkkikanalaan, lampolaan ja hevostilalle. Monet luokkakaverini harjoittelivat oikeastaan vain navetassa.”
Kun Lundqvist astui ulos ensimmäisestä navetasta, hänen päänsä oli jo täynnä ajatuksia, jotka hän päätti purkaa kirjoittamalla.
”Jatkoin kirjoittamista joka päivä. Tajusin jossain vaiheessa, että myös muiden on hyvä tietää, mitä näin ja koin ja pian päädyin tarjoamaan kirjaa kustantajalle, vaikken ollut koskaan haaveillut kirjailijan urasta.”
Lukijaa järkyttävät kirjassa kuvaukset porsaiden kastroimisesta ja vasikoiden nupouttamisesta kotikonstein, ilman puudutusta. Myös Lundqvist muistaa kastroinnin raskaimpana kokemuksena koko vuoden ajalta.
”Itkin koko harjoittelun aikana vain kerran, ja se tapahtui seurattuani porsaiden kastroimista. Tilanomistaja pisti porsaiden niskaan kipupiikin, teki saman tien niiden nivusiin viillon veitsellä ja repi kivekset ulos käsin. Vaikka tällä tavalla kastroitaessa seurataan lakia, kipulääke ei ehdi vaikuttaa eikä kuitenkaan tehoaisi itse toimenpiteen aiheuttamaan kipuun. Eläinlääkäri selitti minulle, että tällainen kipulääkitys vastaa sitä, että ihmiselle tehtäisiin leikkaus pelkän Buranan voimalla ilman varsinaista puudutusta leikkauksen aikana.”
Vasikoita nupouttaessa pitäisi eläimelle vastaavasti antaa ensin, ennen toimenpidettä, puudutus sarvien juureen, ja jälkikäteen kipulääkitys. Käytännössä näin tehdään kuitenkin vain silloin, kun tilalliset pyytävät eläinlääkärin hoitamaan nupoutuksen. Monilla tiloilla Lundqvistille kerrottiin, että asiaan ei vain haluttu käyttää rahaa.
Puolet elämästään vegaanina ollut Lundqvist joutui tiloilla myös tappamaan.
”Tapoin lintuja, jotka olivat niin sairaita, että niitä ei eläinlääkärikään olisi pystynyt pelastamaan. Niillä oli esimerkiksi pahoja jalkavammoja, jalka saattoi sojottaa 90 asteen kulmassa. Ei ollut silti helppoa tappaa niitä, koska se ei tapahtunut siististi piikittämällä niin kuin eläinlääkärissä vaan pyörittämällä eläintä ympäri kuin linkoa kunnes sen niska katkesi. Eläinten kuolema ei minusta kuitenkaan tuntunut pahimmalta vaan ylipäätään tiloilla oleminen. Eläimet eivät siellä oikeastaan elä, ne vain hengittävät.”
Onko eettistä eläintuotantoa?
Kirjassa kuvattu karu arki eläintiloilla saa lukijan pohtimaan, ovatko eläinten olot luomutiloilla parempia kuin tavallisilla.
”Lammastila, jolla harjoittelin, oli melkein luomu. Muuten tilat olivat tavallisia. En ole perehtynyt tarkasti luomulainsäädäntöön mutta tiedän, että luomusäännöt sallivat esimerkiksi porsaiden kastroimisen ilman puudutusta, eli ero tavalliseen tuotantoon ei kaikissa asioissa ole kovin suuri.”
Lundqvistin mukaan ihmiset tuudittautuvat ajatukseen, että jos he syövät luomulihaa, se on parempi vaihtoehto kuin tehotuotettu liha. Käytännössä kuitenkin useimmat syövät lihaa myös ravintoloissa ja työpaikkaruokaloissa, ja varsinaisen luomulihan osuus voi jäädä kokonaisuudessa pieneksi. Esimerkiksi luomubroileria tuottaa Suomessa vain yksi tila, koska säännökset eivät salli lintujen kasvattamista yhtä nopeasti kuin tavallisilla tiloilla.
”Luomueläimiä kohdellaan niiden eläessä vähän paremmin kuin tavallisia, mutta ne ovat silti tilallisille tuotantovälineitä. Niiden loppu on samanlainen kuin tavallistenkin tuotantoeläinten: ne lastataan samoihin autoihin ja kuljetetaan samoihin teurastamoihin kuin muutkin.”
Kirjallaan Lundqvist haluaa ensisijaisesti vaikuttaa ihmisten eläinkuvaan. Lainsäädäntöön vaikuttaminen on hidasta, eivätkä pienet muutokset kuitenkaan vaikuta kovin paljon eläinten hyvinvointiin.
”Tarvitaan suuri rakenteellinen muutos, jonka kautta eläin aletaan nähdä yksilönä eikä liiketalouden välineenä”, Lundqvist sanoo.
”Tietysti haluan myös vaikuttaa lukijoihin niin, että he lopettaisivat eläinkunnan tuotteiden syömisen. Pidän kummallisena sitä, jos joku toimii eläinten puolesta mutta samalla syö lihaa. Yle uutisoi taannoin, että 20 prosenttia 15–24-vuotiaista naisista ei syö lihaa, ja uskon kasvissyöjien määrän yhä kasvavan.”
Kaikesta tiloilla näkemästään huolimatta Lundqvist uskoo, että muutos parempaan on mahdollinen.
En voi kuvitella eettisesti kestävää eläintuotantoa. Hyväksyn lihansyönnin, jos eläin on kuollut luonnollisen kuoleman, vaikka jänis on jäänyt auton alle – jos sellaista nyt voi luonnolliseksi nimittää.
Lundqvistin mukaan eläintuotantoa voi verrata orjuuteen, joka muun muassa Yhdysvalloissa oli ennen laillista.
”Minulta on kysytty paljon, löydänkö eläintuotannosta mitään hyvää, ja minusta se on kuin kysyttäisiin, oliko orjuudessa jotain hyvää. Mitä siihen nyt voisi vastata? Valkoiset ihmiset saivat orjuuden aikana halpaa työvoimaa, ja tänä päivänä ihmiset saavat halpaa lihaa syödäkseen.”
”Eläimillä on valtava tunneskaala, mutta ihmiset eivät osaa tai halua nähdä sitä. Maitotilalliset ovat kritisoineet kirjaani ja vakuutelleet, että lehmät ovat heidän perheenjäseniään, mutta minulla on kyllä vähän eri käsitys perheenjäsenistä. Perheenjäseniä ei esimerkiksi tapeta ja syödä, eikä heidän lapsiaan viedä heiltä pois.”
Mutta orjuuskin saatiin lopulta Yhdysvalloissa kiellettyä, ja vaikka unelma eläinten hyvästä kohtelusta on kaukainen, Lundqvist ei silti tahdo antaa periksi.
Mielenrauhaa luonnosta ja joogasta
Lundqvistista on julkisuudessa maalattu kuvaa kaupunkilaisena, joka ei ymmärrä maaseudun todellisuutta, mutta todellisuudessa hän on kotoisin pieneltä paikkakunnalta.
”Tälläkin hetkellä asun pellon reunalla ja pyrin käymään metsässä lähes päivittäin. Luonto antaa minulle mielenrauhaa ja olen liikkunut luonnossa pienestä pitäen.”
”Käyn myös juoksemassa, minulle on tärkeää saada käydä läpi ajatuksiani kaikessa rauhassa. Minulle on tärkeää, että saan tehdä asioita omassa tahdissani. Harrastin vuosia sitten astangajoogaa ja silloin juoksin usein joogatunneille ja takaisin. Nyt en ehdi joogata, joten juoksen vain.”
Lundvist kertoo valinneensa astangan, koska halusi harrastaa joogaa, jossa yhdistyy sekä henkinen että liikunnallinen puoli.
”Vaikka vierastan henkilöpalvontaa, arvostan ja kunnioitan hyviä joogaopettajia, joiden ohjauksessa harjoitus on kokonaisvaltaista. Yksin en osaa joogata, minun on vaikea rauhoittua joogamatolle, kun on niin paljon muutakin tekemistä.”
Jooga merkitsee Lundqvistille pyrkimystä vaatimattomuuteen ja rauhanomaisuuteen.
”Kun näkee ihmisiä, jotka ovat jooganneet kauan, heistä huokuu hyvä olo ja tyyneys. Haluaisin olla sellainen, mutta juuri nyt elämä ei anna siihen mahdollisuutta.”
Seuraavaksi Lundqvist toivoo pääsevänsä kirjoittamaan onnellisista eläimistä.
”Minulta kysyttiin yhdessä tilaisuudessa, voisinko seuraavaksi kirjoittaa positiivisen kirjan hyvinvoivista eläimistä. Ajattelin, että kun löydän sopivan maatilan ja saan vihdoin toteutettua haaveeni eläinten turvakodin perustamisesta, kirjoitan kirjan siellä asuvista eläimistä.”
Uskaltaako sen lukea?
Eläintuotannon arkipäivästä kertovaan kirjaan tarttuu epäröiden: haluanko todella lukea ahdistavia kuvauksia kärsimyksestä ja kuolemasta? Salainen päiväkirja eläintiloilta ei kuitenkaan ole lukukokemuksena raskasta puurtamista vaan mukaansatempaava kuvaus kahden maailman yhteentörmäyksestä.
Eveliina Lundqvist ei kaunistele eikä kauhistele, vaan kuvaa koskettavasti eläinoikeusaktivistin tunteita tuotantoeläinten keskellä sekä tarjoaa lukijalle paljon tietoa eläinten oloista.
Eveliina Lundqvist etsii parhaillaan eläinten turvakodiksi sopivaa maatilaa Porvoon seudulta. Lisätietoja saparomaki.fi-nettisivuilta.