Suomalainen marjabisnes kasvoi voimakkaasti thaimaalaisten marjanpoimijoiden hyväksikäytöllä. Vaikka kolme luonnonmarjayhtiötä on viety oikeuteen, ongelman ratkaisu on jäänyt kesken.
Ensin oli video TikTokissa. Sen näki Sukanya, 41-vuotias thaimaalaisnainen.
Hän työskenteli rakennustyöntekijänä ja halusi lisätuloa sadekaudelle ja buddhalaiselle paastonajalle, jolloin töitä oli vähemmän.
TikTok-videolla thaimaalainen mies kertoi luonnonmarjanpoiminnasta Suomessa. Kun Sukanya otti häneen yhteyttä, mies kertoi, että marjanpoimijana voisi tienata hulppeat 200 000 bahtia – yli 5 200 euroa – vain parissa kuukaudessa.
Mahdollisuus suuriin tuloihin vakuutti Sukanyan. Hän matkusti Khon Kaenin kaupunkiin, jossa hän osallistui koulutustilaisuuteen. Järjestäjänä toimi thaimaalaisyritys, joka teki yhteistyötä suomalaisen luonnonmarjayritys Kiantaman kanssa.
Hotellin kokoushuoneessa ihmisille kerrottiin työstä marjanpoimijana. Lisäksi heidät hoputettiin allekirjoittamaan paksu nippu asiakirjoja ilman, että he ehtivät lukea niitä. Sukanya teki työtä käskettyä.
Heinäkuun 12. päivänä 2022 hän lähti Suomeen puolisonsa kanssa kokeillakseen onneaan marjanpoiminnassa. Seuraavat kuukaudet he viettivät kolmessa marjanpoimintaleirissä eri puolella Suomea.
Kesä ei kuitenkaan mennyt niin kuin Sukanya oli odottanut.
”Se oli kidutusta”, hän muistelee nyt videopuhelussa kotoaan Thaimaassa.
Sukanyalla ja hänen kollegoillaan ei ollut työaikoja. He yrittivät kerätä marjoja niin paljon kuin mahdollista, joka päivä.
Työ alkoi aamukuudelta, joskus jopa kolmelta, ja päättyi myöhään, iltakymmeneltä tai kahdeltatoista. Työtä piti tehdä, kunnes marjoja ei enää erottanut hämärältä. Poimijat keräsivät mustikoita ja puolukoita – tai kuten thaimaalaiset niitä kutsuivat, ”mustia marjoja” ja ”punaisia marjoja”.
Sukanyan jalat ja kädet olivat jatkuvasti turvoksissa työstä. Heille tarjottiin yksipuolista ruokaa, josta Sukanya sai monesti ripulin.
”Se oli raskainta työtä, mitä olen koskaan tehnyt. Jos selviää työstä marjametsässä, selviää mistä vain”, hän kertoo.
Poimijat majoittuivat leireissä. Puitteet olivat yleensä riittämättömät: vessoja ja pesukoneita ei ollut tarpeeksi, lämmin vesi oli usein loppu. Usein Sukanya ehti nukkua vain 4–5 tuntia, koska leirillä piti jonottaa kaiken hoitamiseksi.
Sukanya ei ollut työsuhteessa marjayritykseen, kuten eivät muutkaan poimijat. Hän myi marjoja yrityksen määrittämällä kilohinnalla, ja yritys laskutti häntä palveluista, joita hänelle tarjottiin: lennoista, ruoasta, majoituksesta, työvälineistä, marjapaikkojen etsintään käytetyistä autoista ja polttoaineesta. Usein marjayritykset laskuttivat enemmän kuin todelliset kustannukset olivat.
Kulut kasvoivat joka päivä, silloinkin, kun marjoja ei löytynyt. Sukanyalla oli jatkuva huoli siitä, ettei hän saisi maksettua häneltä perittäviä kuluja.
Syyskuussa osa poimijoista halusi lähteä etuajassa. He kokivat, että heidät oli houkuteltu Suomeen katteettomilla lupauksilla ja kulut olivat oletettua suuremmat, minkä takia he pelkäsivät velkaantuvansa entisestään. He saivat yhteyden Suomessa asuvaan thaimaalaiseen, joka järjesti heille yhteyden Rikosuhripäivystykseen.
Seuraavana sunnuntaina 17 heistä jätti lähtemättä metsään, ja Rikosuhripäivystys haki heidät aamuseitsemältä bussilla Seinäjoella sijainneelta leiriltä, mukanaan myös Sukanya. Heidät vietiin vastaanottokeskukseen, ja myöhemmin he lensivät takaisin Thaimaahan. Pakomatkan aikana leirin johtaja soitti poimijoille useita kertoja ja kehotti heitä palaamaan.
Sukanyan ja hänen puolisonsa saamat tulot eivät riittäneet kattamaan velkoja. Thaimaahan palattuaan he joutuivat myymään talonsa.
”Olin hyvin, hyvin pettynyt”, hän muistelee.
Heitä hyväksikäytettiin, jotta suomalainen marjateollisuus saisi edullista raaka-ainetta.
Sukanya on yksi kymmenistä tuhansista luonnonmarjanpoimijoista, joita Thaimaasta on tullut Suomeen kahden vuosikymmenen ajan. Heitä hyväksikäytettiin, jotta suomalainen luonnonmarjateollisuus saisi edullista raaka-ainetta mehuja, jugurtteja ja smoothieita varten.
Vuonna 2024 suomalainen luonnonmarjateollisuus osti miltei 5,2 miljoonaa kiloa luonnonmarjoja. Niistä valtaosa oli puolukkaa, mustikkaa ja hillaa.
Yhtiöiden maksamaa hintaa on pidetty matalana, mutta se tarvitsee jonkun poimimaan marjat – ja se joku on ollut thaimaalainen siirtotyöläinen.
Tämä on aiheuttanut yhden nyky-Suomen räikeimmistä työhyväksikäyttövyyhdeistä. Vaikka viranomaiset olivat tietoisia riskeistä, poimijoiden tulo sai jatkua. Sen sijaan, että ongelmiin olisi puututtu, yrityksiä varten luotiin lisää räätälöityä sääntelyä, jonka turvin haitalliset käytännöt saivat jatkua.
Ensimmäiset luonnonmarjanpoimijat Thaimaasta Suomeen toi elintarvikeyhtiö Riitan Herkku vuonna 2005. Idea tuotiin Ruotsista, jossa luonnonmarjayhtiöt olivat tuoneet poimijoita Thaimaasta jo aiemmin.
Ennen kuin Suomeen alettiin tuoda thaimaalaisia, marjoja poimivat suomalaiset eläkeläiset sekä vanhan Neuvostoliiton alueelta tulleet ihmiset. Mutta marjateollisuus halusi kasvaa. Ruokaviraston tilastojen mukaan marjojen poimintamäärät lisääntyivät huomattavasti sen jälkeen, kun siirtotyöläisiä alettiin tuoda Thaimaasta poimintatyöhön.
Vuonna 2003, ennen ensimmäisiä thaipoimijoita, poimittiin vuodessa noin 8 miljoonaa kiloa marjoja, mutta vuonna 2012 se sinkaisi noin 16 miljoonaan kiloon. Vuonna 2022 jo 92 prosenttia marjoista oli ulkomaalaisten keräämiä – etupäässä thaimaalaisten.
Teollisuudenala kukoisti, mutta liiketoimintamalli ei ollut reilu. Suurin riski jätettiin poimijoille, kiteyttää aihetta tutkinut Minna Seikkula tutkijoiden Politiikasta-verkkolehdessä.
Seikkulan mukaan siirtotyö luonnonmarjanpoimijana Suomessa perustuu velan ottamiseen Thaimaassa siirtolaisuudesta aiheutuvien kulujen kattamiseksi. Koska poimijat eivät olleet työsuhteessa, heillä ei ollut lain turvaamaa minimituloa. Monen palkka jäi kooltaan symboliseksi. Joillakin velka ainoastaan kasvoi.
Thaipoimijat jätettiin pitkään suomalaisen työlainsäädännön ulkopuolelle. Virkamiesten silmissä he olivat itsenäisiä, jokamiehenoikeudella marjoja poimivia ammatinharjoittajia, joiden annettiin poikkeuksellisesti tulla maahan turistiviisumilla.
Poimijoilta puuttui Suomessa vaadittava kielitaito – suurin osa ei puhunut edes englantia. Heillä oli mukanaan vain vähän rahaa, ja he olivat riippuvaisia heidät maahan järjestäneestä yhtiöstä. Oikeuden asiakirjat todistavat, että poimijoilta kerättiin passit pois leirissä, eikä marjoja saanut myydä toisille yhtiöille. Näin oli myös Sukanyan leirissä.
Kesti 20 vuotta myöntää, että järjestelmä olikin ihmiskauppaa.
Suomalaisilta kesti 20 vuotta myöntää, että järjestelmä, joka antoi suomalaisyrityksille luonnonmarjoja kilpailukykyiseen hintaan, olikin ihmiskauppaa.
Se ei päättynyt edes vuonna 2018, kun luonnonmarjayhtiö Marja-Matin toimitusjohtaja Matti Hankonen sai tuomion 26 ihmiskaupasta. Muut yhtiöt jatkoivat samalla mallilla ja väittivät, että kyseessä oli poikkeustapaus.
Järjestelmä alkoi murentua vasta myöhemmin. Talvella 2023 ja keväällä 2024 poliisi alkoi tutkia kolmea suurta suomalaista luonnonmarjayhtiötä ihmiskaupasta epäiltyinä.
Yksi yhtiöistä oli Kiantama, joka oli tuonut myös Sukanyan Suomeen. Vuonna 2025 yhtiön toimitusjohtaja Vernu Vasunta sai kolmen ja puolen vuoden tuomion 62 törkeästä ihmiskaupasta. Toiminnassa mukana olleen thaimaalaisen rekrytointiyhtiön toimitusjohtaja Kalyakorn ”Durian” Phongphit sai kolmen vuoden tuomion.
Kaksi muuta luonnonmarjayhtiötä odottaa kohtaloaan vastaavissa ihmiskauppaoikeudenkäynneissä. Polarica Marjahankinta ja toimitusjohtaja Jukka Kristo ovat parhaillaan oikeudessa. Arctic Internationalin ja toimitusjohtaja Janne Naapangin tapaus eteni syksyllä syyttäjälle.
Ne ovat vieläkin isompia: Polaricaa syytetään 78:sta ja Arcticia 140:stä törkeästä ihmiskaupasta. Polarica käytti samaa rekrytointiyhtiötä, jonka johtaja tuomittiin Kiantaman oikeudenkäynnissä, ja thaimaalaisnainen on syytettynä myös sen tapauksessa.
Suomalaiset näyttivät reagoivan vasta, kun he tajusivat järjestelmässä olleen räikeää korruptiota. Työ- ja elinkeinoministeriön virkamies Olli Sorainen tuomittiin vuonna 2024 lahjuksen pyytämisestä Polarican toimitusjohtajalta. Sorainen oli pitkään vastuussa luonnonmarja-alan sääntelystä.
Thaipoimijoiden pitkään jatkunut kohtelu Suomessa on selvässä ristiriidassa paitsi Suomen lainsäädännön, myös EU:n perusoikeuskirjan kanssa, johon kaikki unionin jäsenmaat ovat sitoutuneet.
Sen artikla 5:n mukaan ketään ei saa vaatia tekemään pakkotyötä. Artikla 31:n mukaan jokaisella työntekijällä on oikeus työoloihin, jotka ovat hänen terveytensä, turvallisuutensa ja ihmisarvonsa mukaisia.
Mutta miksi Suomi salli EU:n perusoikeuskirjan rikkomisen?
EU:n kriminaalipoliittisen instituutin johtaja Natalia Ollus näkee tälle useita syitä. Yksi niistä on luonnonmarjojen asema ja kulttuurinen merkitys. Se antoi teollisuudenalalle erityisaseman, jonka turvin toiminta saattoi jatkua, vaikka ongelmat oli tuotu esiin.
Toinen syy on riittämätön ymmärrys ihmiskaupasta. Olluksen mukaan Suomessa on tapahtunut viime vuosikymmeninä merkittävä muutos siinä, kuinka ihmiskauppa ja työperäinen hyväksikäyttö ymmärretään.
Hän huomauttaa, että suomalaiset järjestöt ja yhdenvertaisuusvaltuutettu ovat tuoneet alaan liittyviä ongelmia esiin alusta alkaen.
”Ei kyse ole siitä, ettemmekö me olisi yrittäneet puhua tästä ilmiöstä. Mutta viranomaiset eivät edenneet.”
Viimeinen villi marjakesä, kampanjoi Ihmisoikeusliitto vuonna 2014 sanaleikillä, joka viittasi luonnonmarjojen ympärille rakentuneen teollisuusalan työehtoihin.
Tuo kesä tuli vasta vuosikymmentä myöhemmin, kun otsikot alkoivat huutaa ihmiskauppaepäilyistä luonnonmarja-alalla. Ulkoministeriö lopetti turistiviisumien antamisen marjanpoimijoille ja edellytti, että poimijat alkaisivat hakea työlupaa ja myöhemmin kausityöviisumia. Hetken ajan näytti, ettei thaipoimijoita pääsisi Suomeen, koska thaipoliitikot ovat huolissaan kansalaistensa hyväksikäytöstä.
Tämä vaikutti voimakkaasti luonnonmarja-alaan. Teollisuudelle vuonna 2024 poimittu marjamäärä melkein puolittui, vaikka osa poimijoista onnistuikin lopulta saapumaan Thaimaasta Suomeen.
Samaan aikaan poimijalle luonnonmarjakilosta maksettu summa lähes tuplaantui, mutta marjatuotteiden hinnat eivät kasvaneet samassa suhteessa. Näyttikin siltä, että yritykset pystyivät maksamaan poimijoilleen paremmin, pienentämään katettaan ja tekemään silti voittoa. Työsuojelutarkastuksissakin havaittiin aiempaa vähempää rikkomuksia.
Suomalaiset vierittivät syyn marjanpoimijoiden hyväksikäytöstä marjayhtiöille ja korruptoituneelle virkamiehelle. Samalla näkemättä jäi, kuinka vastuu jakautui laajemmalle.
Ulkoministeriö esiintyi väärinkäytökset lopettaneena sankarina, vaikka se oli ollut merkittävä osa ongelmaa. SAK:n lakimies Anu-Tuija Lehto kommentoi jo vuonna 2014 Vihreässä Langassa, että ministeriö oli tulkinnut ulkomaalaislakia väärin.
Hänen mukaansa marjanpoimijoille ei olisi alun perinkään pitänyt antaa turistiviisumeita, koska niitä ei ole tarkoitettu työntekoon. Luonnonmarjateollisuudesta luotiin poikkeus, koska se oli yritysten mukaan välttämätöntä taloudellisesti.
Asiaa kommentoi ulkoministeriöstä nyt maahantuloasioiden yksikönpäällikkö Katja Luopajärvi. Hänen ajatuksensa mukaan turismiviisumin myöntämisen lähtökohtana oli aiemmin se, että thaimaalaiset ovat keränneet luonnonmarjoja jokaisenoikeudella ja he ovat voineet myydä marjoja haluamilleen yrityksille. Jo pitkään on kuitenkin tiedetty, että tämä ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi vuonna 2011 ilmestynyt tutkimusraportti kertoi, kuinka marjayrittäjä suuttui sen jälkeen, kun hän uskoi poimijoiden myyvän marjoja toiselle yritykselle.
Suomessa olisi hyvin voitu toimia toisin.
Toimittaja Paavo Teittinen kirjoittaa Pitkä vuoro -tietokirjassaan, kuinka Suomen
Hanoin-suurlähettiläs Pekka Hyvönen puuttui vietnamilaisten marjanpoimijoiden kaltoinkohteluun vuonna 2008. Kun ongelmat nousivat esiin, vietnamilaisille marjanpoimijoille ei enää annettu turistiviisumeja. Perusteeksi kirjattiin hyväksikäyttöriski ja Suomen maine.
Suomen Bangkokin-suurlähetystö jatkoi tästä huolimatta viisumien myöntämistä thaimaalaisille, jotka tulivat poimimaan luonnonmarjoja suomalaiselle luonnonmarjayhtiöille teollisuuden raaka-aineeksi.
Ulkoministeriön Luopajärvi ei tiedä, miksi viisumien myöntämistä jatkettiin Bangkokissa Hanoin-lähetystön päätöksen jälkeen. Hän huomauttaa, että asioista on yli 15 vuotta.
”Kysymys on mielestäni tämän tiedon valossa täysin perusteltu, mutta valitettavasti en osaa antaa vastausta”, hän sanoo.
Teittinen nostaa kirjassaan esiin, kuinka Bangkokin-lähetystö sai vuonna 2009 Hanoi-päätöksen jälkeen ulkoministeriöltä ohjeistuksen ottaa viisumipäätöksissään huomioon, että poimijoiden velkaantumisen arvioidaan altistavan heidät ”ihmiskauppaan liittyville ilmiöille”.
Viisumien myöntämistä kuitenkin jatkettiin. Kansanedustajatkaan eivät Teittisen mukaan keskustelleet poimijoiden oloista suuremmin, vaikka vuoden 2009 satokausi oli ollut
huono ja moni poimija oli jäänyt tappiolle.
”Huolta riitti siitä, pilaavatko marjanpoimijat suomalaiset metsät, vievätkö he marjat paikallisilta ja tulevatko he liian lähelle asutusta”, hän kirjoittaa teoksessaan.
Ihmisoikeusliiton entisen pääsihteerin Kaari Mattilan mukaan häpeällisintä onkin se, kuinka kauan Suomella kesti puuttua luonnonmarjanpoimijoiden kohteluun ja sen sallineeseen järjestelmään.
Työministeriö julkisti vuonna 2014 selvitysmies Markku Wallinin kriittisen raportin, joka nosti ongelmat esiin. Virkamiehet ja poliitikot päättivät jättää seuraamatta raportin suosituksia. He loivat marjayritysten kanssa niin sanotun aiesopimuksen, jonka yritykset allekirjoittivat.
Se ei kuitenkaan ollut lainsäädäntöä eikä siksi myöskään velvoittavaa. Sen valvomiseen ei ollut riittävästi resursseja, eikä rikkomisesta seurannut riittäviä sanktioita.
Mattila viittaa TEM:in asiakirjoihin, joiden mukaan poimijoita jäi miinukselle aiesopimuksenkin jälkeen.
”Minun on vaikea ymmärtää, miten viranomaiset sallivat tämän jatkua näin pitkään, vaikka heidän omat raporttinsa ovat todenneet, että hyväksikäyttöä on.”
Myöhemmin aiesopimuksen pohjalta kehitettiin erillinen, luononmarjayhtiöitä koskeva marjalaki, jossa samat ongelmat jatkuivat. Näin marjanpoimijat pidettiin työlainsäädännön tarjoaman suojan ulkopuolella.
”Tässä järjestelmä on tarjonnut mahdollisuuden työperäiseen hyväksikäyttöön. Se on ollut kummallista”, Itä-Suomen yliopiston työelämäprofessorina työskentelevä Mattila sanoo.
Iso Numero yritti tavoitella aiesopimuksen aikaan työministerinä toiminutta Lauri Ihalaista (sd.) Hän kieltäytyi haastattelusta huonoon muistiin vedoten ja sanoi, että ei halua muistella ”niin vanhoja asioita”.
Jälkikäteen näyttää päivänselvältä, ettei thaipoimiojiden asiaa otettu vakavasti.
Julkinen keskustelu puhui heidän ohitseen, sivuutti heidät eivätkä he saaneet ääntään kuuluviin, sanoo europarlamentaarikko ja Vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja Li Andersson.
Andersson oli mukana kesällä 2013, kun Ber-Ex-nimiselle yhtiölle työskennelleet 50 thaipoimijaa lakkoilivat Saarijärvellä työehdoissa olleiden ongelmien takia.
Andersson, joka oli tuolloin Vasemmistonuorten puheenjohtaja, sai aktivistitutultaan pyynnön tulla auttamaan poimijoita. Tapaus sai paljon näkyvyyttä mediassa.
Yhdeksi syyksi ongelmien jatkumiselle Andersson näkee yritysten voimallisen lobbauksen.
”Heidän äänensä on kuulunut todella vahvana suhteessa thaimaalaisten marjanpoimijoiden ääneen. Poimijoilla ei ole englannin kielen taitoa eikä organisaatiota, joka pystyisi tuomaan täällä heidän näkökulmia esille.”
Andersson näkee, että thaimaalaisen työvoiman hyväksikäyttö on osa laajempaa ilmiötä EU:ssa. Yrittäjämuotoinen työ haastaa sitä, kuinka hyväksikäyttöön ja työehtojen kiertämiseen voidaan puuttua.
Tämä oli järjestelmätason virhe, mutta sen korvaamista meille ei ole koskaan harkittu.
Aktivisti, joka järjesti Li Anderssonin Saarijärvelle marjanpoimijoiden apuun, oli Junya Yimprasert, nykyään 59-vuotias Suomeen asettunut thaimaalaisnainen.
Hän on yksi heistä, joiden ansiosta thaipoimijat alkoivat puolustaa oikeuksiaan ja saada oikeutta, ja Anderssonin mukaan tarinan todellinen sankari. Yimprasert on omistanut viimeiset 15 vuotta elämästään marjanpoimijoiden oikeuksien edistämiselle ja aihepiiriä koskevan tiedon kokoamiselle.
Myös Sukanya oli yhteydessä Yimprasertiin, kun he halusivat pois leiriltä. Yimprasertin mukaan Suomessa on tapana kiistää pulmat yksimielisesti. Ongelmia ei haluta tunnustaa.
”Te suomalaiset ette koe vastuuta tilanteesta ja siihen puuttumisesta”, hän sanoo.
Hänen mukaansa marjayhtiöt valitsivat Thaimaan, koska sikäläiset työntekijät ovat tottelevaisia.
”Thaimaassa ihmiset eivät voi liittyä ammattiliittoon eivätkä tiedä oikeuksistaan työntekijänä”, Yimprasert sanoo.
Yimprasert haluaa, että kaikki thaimaalaiset marjanpoimijat saisivat vielä jälkikäteen korvauksen. Hänen mukaansa poimijoilta on viety Suomessa ja Ruotsissa yhteensä noin 800 miljoonaa euroa – 7 500 euroa kultakin, kahden vuosikymmenen ajan.
Viime aikoina Suomessa on alettu ajatella, että luonnonmarjanpoimijoiden kysymys on ratkaistu, koska poimijat ovat työsuhteessa. Siitä ollaan kuitenkin vielä kaukana.
Poimijat maksavat itse esimerkiksi lennot, jotka vievät merkittävän osan palkasta. Lisäksi vain murto-osa kaikista marjanpoimijoista tulee saamaan korvauksia. Jos kaikki nykyisten oikeusjuttujen marjanpoimijat voittavat, yhteensä 280 thaimaalaista marjanpoimijaa saa korvauksia.
Se on vain murto-osa kaikista marjanpoimijoista. Helsingin Sanomissa tutkivana toimittajana työskentelevän Paavo Teittisen mukaan ilman oikeutta jää mitä todennäköisimmin tuhansia thaimaalaisia, suomalaisissa marjametsissä työskennelleitä siirtotyöläisiä.
Teittinen on seurannut vuosia ulkomaisen työvoiman hyväksikäyttöä eri aloilla. Hän ei usko, että edellisvuosien hyväksikäyttöä tutkittaisiin enää nykyisten oikeudenkäyntien lisäksi.
Tämä tarkoittaa sitä, että iso osa hyväksikäytön uhriksi todennäköisesti joutuneista poimijoista jää ilman korvausta.
Kuvaava esimerkki tästä on, kuinka vuonna 2023 Keskusrikospoliisin rikosylikomisario Teemu Mäntyniemi arvioi, että Kiantaman ja Polarican tapauksissa voisi olla yhteensä noin 2000 asianomistajaa. Heistä oikeuteen päätyi kuitenkin vain 140.
”Viranomaiset katsovat käytännön realiteetteja: miten vaikea on tutkia vanhoja tapauksia, kuinka vaikea on saada näyttöä ja miten kallista se on”, Teittinen sanoo.
Mäntyniemi kertoo Isolle Numerolle sähköpostitse, että poimijoita pyydettiin Thaimaan poliisin välityksellä olemaan yhteydessä kotimaansa poliisiin.
”Kaikille tarjottiin mahdollisuus, mutta he eivät syystä tai toisesta kokeneet olevansa ihmiskaupan uhreja”, Mäntyniemi kirjoittaa.
Koska luonnonmarja-alan ongelmat ovat olleet rakenteellisia, on perusteltua arvella, että ihmiskaupparikoksia voi olla tapahtunut myös aiempina vuosina. Keskusrikospoliisi ei kuitenkaan tarkastellut tätä.
Samalla tutkimatta jäivät aiempien vuosien mahdolliset ihmiskauppatapaukset. Mäntyniemen mukaansa tutkinnat rajaus tehtiin, koska pidemmältä ajalta olisi ollut ”mahdotonta saada sellaista näyttöä, että olisi voitu tutkia rikosasiaa”.
Te suomalaiset ette koe vastuuta tilanteesta ja siihen puuttumisesta.
Ilman oikeutta tulevat luultavasti jäämään myös 50 lakkoillutta Ber-Exin poimijaa.
He jättivät tapauksestaan rikosilmoituksen Saarijärvellä sen jälkeen kun alkoivat lakkoilla.Marjanpoimijoita ei kuitenkaan pyydetty kuultavaksi. Kahta päivää myöhemmin tutkinta keskeytettiin syyttäjän päätöksellä. Teittisen mukaan tapaus oli ”täysi farssi”.
”Sitä ei käytännössä tutkittu lainkaan.”
Myös vuoden 2014 Wallinin raportin mukaan syyttäjän olisi pitänyt nostaa syyte ihmiskaupasta, jotta tuomioistuin olisi päässyt arvioimaan tapausta.
Ber-Exin poimijat pitävät ääntä tapauksestaan, edelleen. Yksi heistä on 55-vuotias maanviljelijä Praisanti Jum-Angwa.
Hänen mukaansa Suomi on parantanut nykyisten poimijoiden työoloja, mutta ei ole korjannut menneisyyden virheitä – kuten hänen tapaustaan.
”Tämä oli järjestelmätason virhe, mutta sen korvaamista meille ei ole koskaan harkittu”, hän sanoo.
Jum-Angwa ja muut poimijat vaativat yhä korvauksia. Keväällä 2024 he osoittivat mieltä Suomen ja Ruotsin Bangkokin-suurlähetystöjen edessä.
Jum-Angwa onnistui maksamaan velkansa kolmessa vuodessa. Monilla hänen kollegoistaan kävi huonommin, ja he joutuivat myymään viljelymaansa.
Sukanyan sen sijaan kävi hyvin. He olivat ottaneet puolisonsa kanssa velkaa puolison äidiltä, eikä koronkiskureilta.
Talo jouduttiin myymään, jotta Sukanya sai maksettua velat ja jatkettua autolainan lyhentämistä. Heille jäi kuitenkin maata, jolle he rakensivat uuden talon jäljelle jääneillä rahoilla.
Nyt Sukanya työskentelee lastenhoitajana ja tienaa kohtuullisesti, noin 300 000 bahtia kuussa (noin 800 euroa).
Oikeus päätti, että Sukanya saa hänelle maksamatta jääneet palkat sekä 8 000 euroa kärsimyskorvauksia. Voitto tuntuu hyvältä.
”Se on saavutus, jonka takana ovat pienet ja sisukkaat poimijat, jotka olivat tarpeeksi rohkeita taistelemaan oikeuksiensa puolesta.”
Tuomarin päätöstä Sukanya pitää reiluna ja oikeanlaisena. Hän kuitenkin harmittelee, että korvauksien maksaminen voi viivästyä, koska Kiantama on valittanut käräjäoikeuden päätöksestä.
”Suomi valtiona ei ole tehnyt väärin, mutta jotkut ihmiset siellä ovat”, Sukanya sanoo.
Sukanyan nimi on muutettu. Euroopan komission CERV-ohjelma ja Suomen Lähetysseura ovat rahoittaneet artikkelin tekemistä ja sen taustatöitä. Junya Yimprasert ja Ardchawit Inha ovat avustaneet poimijoiden haastatteluissa ja niiden kääntämisessä.
Teksti Tuukka Tuomasjukka
Kuvitus Pauli Salmi
Tämä on näytejuttu joulukuun 2025 – tammikuun 2026 Isossa Numerossa. Osta lehti kadulta ja tue myyjää. Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa kenelle tahansa mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä ostaa lehtiä etukäteen ja pitää myydystä lehdestä saamansa myyntivoiton itsellään. 14 vuoden aikana Ison Numeron myyjät ovat ansainneet työllään yli 2 miljoonaa euroa tuloja.
