Taiteilijoiden toimeentulo on usein epävarmaa ja ohutta. Miten se vaikuttaa tekijöihin ja voisiko solidaarisuus auttaa?
(Tämä on näytejuttu syksyltä 2025)
Viime vuoden joulukuussa Koneen Säätiön apurahojen jakopäivä oli taiteilija Camille Auerille jännittävä.
Eikä hän ollut yksin. Iso osa Suomen taiteilijoista odotti taas kädet hikoillen tietoa siitä, saiko hankkeeseensa tukea vai ei. Koneen apurahat ovat kilpailluimpia ja myös isompia kuin monet muut apurahat – ja tieto tulee kaikille samana päivänä.
”Monet kokee pettymyksen ja toiset saa jättipotin, joka voi olla elämää mullistava määrä rahaa”, Auer kuvailee.
Apurahat ovat monille taiteilijoille merkittävä toimeentulon kanava. Viimeisimpään Taiteen ja kulttuurin barometriin vastanneista taiteilijoista työskentelyapurahoja oli saanut 40 prosenttia ja johonkin tiettyyn hankkeeseen myönnettäviä kohdeapurahoja 30 prosenttia.
Useimpien taiteilijoiden tulot koostuvat monesta purosta, harvempi tekee taidetta kuukausipalkalla, ja keskimääräistä useampi on pienituloinen.
Tukien ja apurahojen jakautuminen on säännöllinen puheenaihe taiteilijoiden parissa. Kilpailua apurahoista käydään ystävien ja kollegoiden kanssa, joten moni myös miettii, miten yksi tulee toimeen jos toinen saa rahaa ja mitä se taiteen tekemiselle tarkoittaa.
Taiteen leikkausten ja monen kiristyneen työtilanteen takia apurahabingo tuntui aiheuttavan viime Koneen säätiön myöntöpäivänä erityisen paljon keskustelua.
Myös Auer pohti tuolloin aihetta sekä somessa että kotona. Yksi kysymys kuului: miten voi olla solidaarinen muita kohtaan silloin, kun itse saa apurahaa?
Auer kertoo, että moni pyrkii tukemaan apurahaa vaille jääneitä kollegoita esimerkiksi ostamalla heiltä teoksia tai palkkaamalla heitä omiin projekteihinsa. Myös arjen pienet teot ovat tärkeitä, kun monella tulot ovat pienet.
”Se on Suomessa vähän tabu, että kun mennään syömään, se maksaa jolla on rahaa. Mutta kun ajattelee tarkemmin: mikä on tärkeämpää kuin se, että ystävällä on vatsa täynnä?”
”Yhteisön tai lähipiirin tuki” on myös Taiteen barometrin mukaan merkittävä tulonlähde monelle. Viimeksi vastaajista sitä sai jopa 22 prosenttia.
Se tuntuu kuitenkin harvoin tarkoittavan laajempaa yhteisöä. Pääosin kyse on puolison tai perheen tuesta, arvioi erityisasiantuntija Kaija Rensujeff Taiteen edistämiskeskuksesta (Taike). Osuus on ollut korkea siitä asti kun Taiteilijan asema -kyselyitä alettiin tehdä 2000-luvun alussa.
”Koska taiteen tekemisestä ei saa paljon tuloja, perheen tuki on hirveän tärkeää. Se oli yleistä ennen ja se on yleistä nytkin.”
Rensujeff painottaa, että kyselyyn vastaa vain pieni osa taiteilijoista, joten tarkkoja tilastollisia päätelmiä luvuista ei voi tehdä. Mutta selvää on, että lähipiirin tuki, kuten myös omaisuuden periminen, on ollut monelle ”ratkaisevana tekijänä”, sanoo Rensujeff.
Tämä tarkoittaa sitä, että jos kyse on nimenomaan perheen tuesta, pitää olla puoliso tai perhe, jolla on omaisuutta tai riittävän suuret ja säännölliset tulot. Monilla ei ole.
Voisiko tukipiiri olla jotain muutakin kuin perinteisesti ajateltu puoliso tai vanhemmat?
Sitä on pohtinut tanssitaiteilija Jessica Piasecki. Hän on mennyt niin pitkälle, että on jakanut omia työskentelyapurahojaan toisten taiteilijoiden kanssa.
Viimeksi kun hän sai puolipäiväisen, eli 1250 euron, kuukausiapurahan pidemmäksi kaudeksi, hän totesi ettei tarvitse itse sitä kaikkea.
”Se on tosi iso summa mulle. Sitten olen jakanut sitä jonkun toisen taiteilijan kanssa, että tehdään yhdessä jotain. Hänestä on tullut ikään kuin perheenjäsen”, Piasecki kertoo.
Käytännössä jakaminen on tapahtunut esimerkiksi toisen elinkustannuksia tai muita kuluja maksamalla. Taustalla Piaseckilla on ajatus, että taiteella pääoman kerryttäminen ei ole hänen päämääränsä. Siemen jakamiseen lähti joskus siitä, että hän maksoi muiden Elokapina-mielenosoituksista saamia sakkoja ja päinvastoin.
Hän alkoi ajatella, että jos toinen tarvitsee sitä rahaa, niin miksi hän sitä vaatisi takaisin. Vastapainoksi hän saa sitten itse ehkä tukea, kun sitä tarvitsee.
”Mulle on tullut ehkä vähän radikaali suhtautuminen rahaan.”
Osin tämän mahdollistaa Piaseckille se, että hän pyrkii pitämään elämänsä kulut pieninä. Hän on opettanut viimeiset kymmenisen vuotta tanssia muutamia tunteja viikossa, mistä hän saa 400–500 euroa kuussa. Sen päälle freelance-työt, apurahat ja kuivempina kausina työttömyystuet ovat riittäneet ja paikoin rahaa on jopa jaettavaksi asti.
Ylipäätään Piasecki pyrkii ohjaamaan kaikki taiteeseen haetut rahat suoraan tekijöille, ei materiaaleihin tai tarvikkeisiin, joita hän pyrkii lainaamaan ja kierrättämään. Hän myös hakee rahoitusta aina niin, että siitä hyötyisi mahdollisimman moni.
”Ettei rahoita vain itseään, omaa perhettään tai frendejään.”
Ystävien kanssa on ollut puhetta jopa eräänlaisesta taiteilijaverosta: mitä jos omista tuloistaan laittaisikin vaikka viisi prosenttia yhteiseen pottiin, josta tuettaisiin tarvitsevia?
Piasecki haluaa herätellä keskustelua solidaarisuudesta myös taiteilijoiden parissa. Hänestä on ongelma, että rahanjakokriteerit eivät liity mitenkään siihen kuka rahaa tarvitsisi.
”Jotkut tulee rikkaista taiteilijaperheistä ja saa apurahoja ja 30 000 euron palkintoja.”
Kerran Piasecki kertoo lähestyneensä somessa erästä ison rahapalkinnon saanutta taiteilijaa kysyen, onko hänellä tarvetta tälle rahalle. Olisi monta taiteilijaa joilla ei ole varaa tehdä taidetta, ehkä hän haluaisi jakaa hieman?
Taiteilija ei koskaan vastannut.
Jotkut tulee rikkaista perheistä ja saa apurahoja ja 30 000 euron palkintoja.
Vakavaraisten taiteilijoiden saamat apurahat ovat mietityttäneet myös kuvataiteilija Jenna Jauhiaista.
”Tarvitaan erityisesti sellaista solidaarisuutta, että ne jotka eivät apurahoja tarvitse, eivät niitä hae”, Jauhiainen toteaa.
Hän toivoo, että apurahoihin asetettaisiin tulorajat. Jos taiteilijan yrityksen liikevaihto on monta sataa tuhatta, Jauhiaisen mielestä hänen ei pitäisi edes hakea apurahoja
”Osa taiteilijoista on oikeasti köyhiä ja toiset asuvat vanhemmilta perityssä asunnossa, saavat osinkotuloja tai ansaitsevat paljon taidemyynnillä. Kyse ei ole kateudesta vaan siitä, että rivissä on ihmisiä, jotka eivät pysty toteuttamaan ammattiaan, ja joku käyttää sitä rahaa brändinsä kiillottamiseen.”
Apurahat toimivat Suomessa myös eräänlaisena taiteilijan työn tai taiteilijuuden validoijana: jos niitä ei saa, tai edes hae, ei ikään kuin ole oikea taiteilija. Jauhiainen toivoo, että tunnustuksia annettaisiin myös ei-rahallisten palkintojen muodossa.
Toisille apurahatta jääminen ei ole vain tunnustuksen puutosta vaan todellinen hätä, jonka takia joutuu myymään omaisuutta, työvälineitä tai vaihtamaan alaa, Jauhiainen toteaa.
Jälkimmäistä pohtiikin yhä useampi. Korona-ajasta lähtien Taiteen barometrissa on näkynyt poikkeuksellinen nousu niiden vastaajien määrässä, jotka kertovat miettivänsä taiteilijan työn jättämistä tai ovat sen jättäneet. Viimeisimmässä kyselyssä kolmasosa oli harkinnut vaihtavansa alaa.
Jauhiaiaisella itsellään on töitä riittänyt, ja niitä pitää aina varata vähän liikaakin, koska ikinä ei tiedä tulevasta. Hän tekee käytännössä kahta uraa: osa-aikaisesti viestintätöitä ja samalla taidetta.
Apurahakaudet tai tulot taiteesta eivät ole koskaan riittäviä, jotta toista työtä voisi hylätä.
”Olen ollut 15 vuotta freelancer ja koko ajan on pelko takamuksessa, että mistä saan seuraavan keikan.”
Osin Jauhiaisellekin taiteilijan työn mahdollistaa menojen mininointi. Hän sanoo parhaimmillaan tulleensa toimeen 500-600 eurolla kuussa. Hän puhuu henkilökohtaisesta degrowthista tai kohtuutaloudesta.
Jauhiainen asuu osan vuodesta Italiassa, ja sanoo että siellä resurssien jakaminen näkyy enemmän arjessa kuin Suomessa. Koska sosiaaliturvaa ei ole, on tavallista jakaa tulojaan perheensä kanssa tai tarjota läheiselle.
Jauhiaisen mukaan ruohonjuuritason solidaarisuus on tärkeää, muttei ratkaisu.
”Isompia kysymyksiä ovat rakenteelliset ratkaisut: apurahajärjestelmän ja sosiaaliturvan korjaaminen.”
Sosiaaliturva on Suomessa järjestäytynein solidaarisuuden muoto, ja työttömyystukia oli saanut jopa kolmannes barometriin vastanneista taiteilijoista vuoden 2023 aikana. Sillä ei kuitenkaan saisi tehdä töitä, eli taidetta, mikä tuo monille säännöllisesti ongelmia. Yrittäjinä toimivien sosiaaliturvaan hallitus kaavailee muutoksia yhdistelmävakuutuksen muodossa.
Mitä apurahojen tulorajoihin tulee, käytännössä ne olisivat hyvin vaikeita toteuttaa, koska taiteilijoiden vuositulot usein vaihtelevat rajusti, sanoo Taiken Kaija Rensujeff. Taiteilija saattaa ansaita yhtenä vuonna hyvin, ja seuraavana vuonna hyvin vähän.
Rensujeff kuitenkin uskoo, että monet taiteilijat jo jättävät solidaarisuudesta esimerkiksi hakematta muita apurahoja, jos saavat vaikka useamman vuoden taiteilija-apurahan.
Isompia kysymyksiä ovat apurahajärjestelmän ja sosiaaliturvan korjaaminen.
Apurahojen hakurumban raskaus liittyy osin taloudellisiin syihin ja osin juuri siihen, että Suo-messa apurahat ikään kuin tekevät taiteilijan.
Viime vuonna Koneelta tullut pettymys sai Camille Auerin miettimään uudelleen myös sitä, miten arvotamme taiteilijoita sen mukaan, saako hän tietyiltä instituutioilta rahaa.
Auerilla itsellään oli takana kuutisen menestyksekästä apurahavuotta, joiden aikana hän teki pelkkää taidetta niiden mahdollistamilla kuukausituloilla. Sitten ainakin hetkeksi apurahavirta tyrehtyi.
Apurahakauden lähestyessä loppuaan hän alkoi panikoida jatkosta, mutta kun raha oikeasti loppui, se oli lopulta jopa vapauttavaa. Hän tulikin toimeen. Osin taiteellisilla ja asiantuntijakeikoilla, mutta myös muilla töillä, kuten kahvilatöillä ja henkilökohtaisena avustajana.
Yhdistelemällä eri töitä tuleekin toimeen valtaosa taiteilijoista: viimeisimmän Taiteen barometrin mukaan vaivaiset 15 prosenttia taiteilijoista ilmoitti saaneensa vuoden aikana vain yhdestä tai kahdesta tulolajista.
Muilla eri puroja oli kolme, neljä, viisi tai enemmän.
Auerille yksi iso käännekohta oli, kun hän mietti, mitä tekee jos ei saa rahaa tulossa olevan näyttelynsä työstöön. Aika oli, mutta tukea ei.
”Päätin että todellakin teen tämän, vaikka rahaa ei tulisi. Tuli sellainen päämäärätietoisuus että teen tätä koska se on tärkeää, vaikka se onkin joskus vaikeaa.”
Hänen ”lyhyen tähtäimen stragiansa” on ollut muuttaa omia arvojärjestyksiään siitä, mikä on tärkeää ja arvostettua. Kaikki työ on arvokasta, oli se kahvilassa tai taiteen äärellä tehtyä, ja taidetta hän tahtoo tehdä, vaikka se ei toisi rahaa.
Pidemmällä siintävät sitten toiveet rakenteellisista muutoksista taiteilijoiden toimeentuloon.
Teksti ja kuva Veera Vehkasalo
Tämä on näytejuttu syyskuun 2025 Isossa Numerossa. Osta lehti kadulta ja tue myyjää. Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa kenelle tahansa mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä ostaa lehtiä etukäteen ja pitää myydystä lehdestä saamansa myyntivoiton itsellään. 14 vuoden aikana Ison Numeron myyjät ovat ansainneet työllään yli 2 miljoonaa euroa tuloja.
