Randa Al-Dawoudi kirjoittaa sodan vaikutuksista ja etenkin naisten kokemuksista Gazassa.
Onko terveyssiteitä tullut saataville tulitauon jälkeen? Entä kipulääkkeitä?” kysyn Gazassa asuvalta ystävältäni Shathalta joulukuussa, kuukausi tulitauon julkistamisen jälkeen.
Hän nauraa katkerasti ja sanoo:
”Saatat löytää lääkkeitä, mutta joudut maksamaan miljoona dollaria pussista.”
Näin Shatha kiteyttää, mitä tulitauko Gazassa tarkoittaa. Ei pelon loppua, vaan siirtymistä toisenlaiseen puutteeseen.
”Minulla on vain yksi toive”, sanoo Reem, joka joutui jättämään kotinsa Rafahissa ja pakenemaan Khan Younisin Mawasin alueelle.
”Haluan vain nukkua huoneessani, omassa sängyssäni, betoniseinäisessä talossa, en kangasteltassa. Haluan yksityisyyden, jonka kanssa elin ja jota rakastin ennen kansanmurhaa.”
Kahden pienen tyttären äiti Rama puhuu heidän herättyään talvimyrskyn aikana tulvineesta teltasta:
”Meitä ei enää tapeta luodeilla ja ohjuksilla, mutta menetämme lapsemme kylmyyteen ja talveen.”
Nämä ovat päivittäisiä yksityiskohtia siitä, miltä tulitauko näyttää Gazan naisten elämässä.
Kun on kotoisin Gazasta mutta asuu sen ulkopuolella, on puristuksissa maanpäällisten tapahtumien ja median välittämän tiedon välillä.
Tulitauko ei välttämättä tarkoita tappamisen ja menetysten loppua.
Meidät on usein tunnettu vain uutisten kautta. Kun tulitauko julkistettiin, monet uskoivat, että olimme palanneet elämäämme sellaisena kuin se ennen oli, tai että tapetut ystävämme olivat jotenkin palanneet.
Gazalaisena naisena en ollut yllättynyt kuullessani, että tulitauko ei välttämättä tarkoita tappamisen ja menetysten loppua. Ymmärsin tämän jo lapsena. Vuoden 2008 sodan jälkeen palasin kouluun ja huomasin ystäväni Dalilan pulpetin olevan tyhjä. Se oli koristeltu kukilla, mikä kertoi, että hän oli jättänyt hyvästit ikuisiksi ajoiksi. Hänet tapettiin unissaan, kotonaan, perheensä kanssa, armotta.
Yhdeksänvuotiaan sisareni Mariamin lapsuus on jo sodan muovaama. Pakotettuna elämään teltassa menetettyämme kotimme Rafahissa, hän kysyy minulta:
”Sota on siis ohi, eikö niin? Milloin palaamme Rafahiin?”
Emme tiedä, miten vastata, kun lapsemme kysyvät lapsuudestaan ja muistoistaan. Mitä sanomme niille, jotka ovat menettäneet kotinsa ikuisiksi ajoiksi? Rafahia ei enää ole Gazan kaistan kartalla. Se on edelleen miehitetty, ja todennäköisesti pysyy sellaisena.
Tulitauko ei tarkoita turvallisuutta, lepoa tai yksityisyyden ja tavallisen elämän paluuta. Siitä on tullut sana, jolla media kääntää maailman katseen pois Gazasta ja sen ihmisistä.
Gazan naiset ovat uupuneita, kun heitä kuvaillaan vahvoiksi. Heidän sitkeytensä ei ole valinta, vaan heidän harteilleen asetettu taakka. Useimmat heistä ovat äitejä, joilla ei ole varaa murtua lastensa edessä. He ovat kyllästyneitä kestämään, sopeutumaan ja selviytymään yhä uudelleen, samalla kun maailma juhlii väkivallan taukoja kuin ne olisivat voittoja.
Gazan naiset eivät kaipaa otsikoita. He kaipaavat normaalia elämää. Elämää, jossa tulevaisuus mitataan vuosina, ei tunteina pommitusten välillä.
Elämää, jossa emme enää tarvitse tulitaukoa, koska turvallisuus itse on sammuttanut tulen.
Randa Al-Dawoudi
Journalisti ja kirjailija
Kuva: Sanna Elina Ahtisaari
Tämä on näytejuttu tammi-helmikuun 2026 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää. Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa kenelle tahansa mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä ostaa lehtiä etukäteen ja pitää myydystä lehdestä saamansa myyntivoiton itsellään. 14 vuoden aikana Ison Numeron myyjät ovat ansainneet työllään yli 2 miljoonaa euroa tuloja.
