Useammalla kuin joka kymmenennellä eläkeläisellä on vaikeuksia kattaa perusmenoja. Iso Numero kysyi kahdelta pienituloiselta eläkeläiseltä, miten he pärjäävät.
Kolme kertaa vuodessa seitsemänkymppinen Eija saa pitää koko eläkkeensä: 1200 euroa. Niinä kuukausina ulosottovirasto antaa hänelle vapaakuukausia ulosmittauksesta.
Silloin Eija ei koe lainkaan olevansa pienituloinen.
Hän maksaa pois rästiin jääneitä maksuja. Hän ostaa juustoa ja muita herkkuruokia, joihin raha ei tavallisesti riitä.
”Olisin rikas, jos saisin aina 1200 euroa kuussa”, Eija sanoo.
Eijan eläke koostuu suurimmaksi osaksi leskeneläkkeestä, jota maksetaan hänen puolisonsa kuoleman vuoksi. Oma eläke jäi tyngäksi, koska Eijan teini-iässä aloittamaa työuraa alettiin huomioida eläkekertymässä vasta 23-vuotiaana. Kolmekymppisenä hän sai viisi lasta, joiden kanssa jäi kotiin, kun puoliso seilasi maailman meriä.
Eija elää Pohjois-Savossa, Tuusniemen ja Heinäveden kuntien rajalla, omien sanojensa mukaan keskellä erämaata. Puhelin- ja nettiyhteydet eivät aina toimi. Lähin naapuri on karhu.
Yhdeksänä kuukautena vuodesta Eijan tulot ovat 991 euroa. Se on lain määräämä suojaosuus, joka ulosotossa olevan tulee saada itselleen. Suojaosuus on samansuuruinen kuin pienin kokonaiseläke.
Ulosotossa Eija on osittain sen vuoksi, että hänen kymmenen vuotta pyörittämänsä puutarhayritys kaatui konkurssiin. Osa veloista taas on Eijan ja hänen edesmenneen miehensä yhteisiä. Nyt ne ovat yksin Eijan vastuulla.
Hän haluaa painottaa, ettei hänen veloissaan ole mitään hävettävää: kyse on huonosta tuurista.
Tavallaan Eija on kokenut elävänsä pienistä tuloista huolimatta täyttä elämää.
Saloilla on tilaa hiihtää hyvinä talvina yli tuhat kilometriä. Nyt on tosin ollut kehno, 540 kilometrin talvi. Hän myös lenkkeilee paljon. Eijalla on kodissaan vanhat kirkkourut ja piano, joilla hän soittaa Bachia. Se muistuttaa lapsuuden hetkistä urkuri-kanttori-isän sylissä.
Viime vuonna hän sai vihdoin maksettua vuosikymmenten talolainan pois. Kirkonkylän kirpputorilta hän on löytänyt edullisesti hyvälaatuisia vaatteita. Lapsiinsa hän saa helposti yhteyden netin kautta. Vaikka yksin jääminen keskelle korpea tuntui alkuun pelottavalta, Eija on alkanut pitää rauhasta.
Silti köyhyys painaa.
Eijan menoista suurin on sähkö. Viimeisin lasku oli lähes 500 euroa, yhdeltä kuulta.
Lähes satavuotiaassa talossa on myös puulämmitys, mutta Eijalla ei ole varaa ostaa tarpeeksi puuta.
”Kesät teen puita itse. Kun tehdään metsätöitä, pyydän, että saanko loput. Mutta minä en jaksa enkä pysty niitä puita tarpeeksi tehdä, joudun sähköä käyttämään jonkun verran lisäksi.”
Ilmavirta käy seinien läpi. Talon täyteen remonttiin ei koskaan ollut varaa. Huoneissa on pakkasilla kymmenen astetta, Eija sanoo.
”Kyllä täytyy sanoa, että on se aika viilee – mutta oon minä siihen tottunut. Ja onhan ihmisellä vaatteita.”
Sähkölaskun Eija maksaa aina. Sen sijaan tiemaksu ja aurausmaksu joutuvat odottamaan ulosmittauksen vapaakuukausia tai niitä kuukausia, kun sähkölaskua ei ole. Onneksi tähän suhtaudutaan tiekunnassa ymmärtävästi, Eija sanoo.
Tänä keväänä on käyty aktiivista julkista keskustelua siitä, pitäisikö eläkkeistä leikata, kun kaikesta muustakin säästetään. Aihe on ollut aiemminkin esillä.
Keskustelun käynnisti tältä erää Talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja, professori Niku Määttänen ulostulollaan Helsingin Sanomissa helmikuussa. Määttänen vaati leikkaamaan vanhemmalle polvelle jo kertyneitä eläkkeitä sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden nimissä: nyt kasvavat eläkkeet maksavat nuoret ja työikäiset, joille ei välttämättä ole luvassa samanlaista turvaa. Näkemykseen yhtyi Ylen haastattelussa dosentti Timo Viherkenttä.
Päätökset jäänevät seuraavan hallituksen päätettäväksi.
Leikkauskeskustelu on tuonut esille myös omituisen ristiriidan. Monissa ulostuloissa on toistettu sitä, että nykyiset eläkeläiset pärjäävät sekä vanhempiin että nuorempiin polviin verrattuna hyvin.
Eläkeläisjärjestöt taas ovat korostaneet, että eläkeläisillä on tiukkaa. Esimerkiksi Eläkeliitto tiedotti maaliskuussa, että tuoreen kyselyn mukaan vain 36 prosenttia vastaajista kertoi rahojen riittävän sopivasti.
Molemmat pitävät paikkansa.
Keskimääräisellä eläkeläisellä menee hyvin, ja vanhuuseläkkeellä olevien keskimääräiset eläkkeet ovat nousseet 2000-luvulla. Myös eläkeläisten varallisuusaste on noussut selvästi viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Vanhuuseläkeläiset ovat myös muuta väestöä tyytyväisempiä taloudelliseen tilanteeseensa. Merkittävästi suurempi osuus heistä kuin työssäkäyvistä arvioi, että selviäisi yli tuhannen euron yllättävästä menosta.
Vaikka enemmistöllä menee hyvin, vanhuuseläkkeellä olevia on nykyään niin paljon – yli 1,3 miljoonaa – että myös niukkuudessa elävien määrä on erittäin merkittävä. Kun mukaan lasketaan vanhuuseläkkeellä olevien lisäksi työkyvyttömyyseläkeläiset, pienituloisia oli vuonna 2024 enemmän kuin Jyväskylässä asukkaita: 167 000.
Pienituloisuuden määritelmä on kuitenkin lavea. Yleisesti Suomessa pienituloisina pidetään ihmisiä, joiden käytettävissä olevat rahatulot ovat alle 60 prosenttia mediaanituloista. Vuonna 2024 tämä tarkoitti alle 2160 euron tuloja.
Rajan voi määritellä myös matalammaksi, esimerkiksi 50 prosenttiin mediaanituloista. Se tarkoitti vuonna 2024 alle 1800 euron tuloja. Tällaisilla summilla eläviä eläkeläisiä oli 38 000. Eija kuuluu tähän ryhmään, mutta niin kuuluu sellainenkin eläkeläinen, jolla on häneen verrattuna lähes kaksinkertaiset tulot.
Kaksi kolmesta pienituloisesta eläkeläisestä on naisia. Heitä on Lahden asukkaiden verran, 120 000 ihmistä. Naisten suurta osuutta selittävät epätasa-arvo palkoissa sekä vanhempainvapaista johtuvat repaleisemmat työurat ja näiden vaikutus eläkkeisiin. Naiset myös elävät pidempään ja jäävät usein yksin, jolloin elämä kallistuu.
Viiden vuoden takaisessa kyselyssä 11 prosenttia eläkeläisistä sanoi, että heidän on vaikea kattaa tavanomaisia menoja. Tällaiset vaikeudet ovat keskimääräistä yleisempiä ihmisillä, jotka kokevat terveytensä huonoksi, asuvat yksin tai ovat työkyvyttömyyseläkkeellä. Esimerkiksi yksin asuvista eläkeläisistä useampi kuin joka kymmenes oli joutunut Eijan tavoin karsimaan lääkkeistä, terveydenhuollosta tai kulkuvälineiden käytöstä.
Tämän jälkeen leikkaukset ovat entisestään vaikeuttaneet monen eläkeläisen tilannetta. Orpon hallitus on esimerkiksi kiristänyt asumistuen ehtoja ja nostanut sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja sekä lääkkeiden omavastuita.
Yksi helposti piiloon jäävä eläkeläisryhmä, joka pärjää tilastollisesti heikosti, ovat aikanaan ulkomailta Suomeen nyt yli 65-vuotiaat. Heitä on noin 30 000, lähes Savonlinnan asukasluvun verran. Toistaiseksi heitä on vain pari prosenttia eläkeläisistä. Määrä kuitenkin kasvaa merkittävästi lähivuosina.
Pääkaupunkiseudulla lähes joka kymmenennen eläkeikäisen ennustetaan olevan ulkomaalaistaustainen jo kymmenen vuoden päästä.
Maaliskuun alussa poliitikot ottivat tämän ryhmän tähtäimeensä. Keskustelun aloitti työeläkevakuuttajien väistyvä toimitusjohtaja Suvi-Anne Siimes, joka totesi Helsingin Sanomien haastattelussa, että Suomeen muuttaneille maksetaan vähimmäiseläkettä liian helposti.
Nykyään kansaneläkettä ja takuueläkettä voi saada sellainen ihminen, joka on elänyt Suomessa vähintään kolme vuotta 16 ikävuoden jälkeen, ja jonka työeläke on jäänyt olemattomaksi tai pieneksi. Jos eläkkeet jäävät alle 983 euron, päälle maksetaan takuueläkettä. Se nostaa eläkkeen 991 euroon.
Suvi-Anne Siimes nosti esiin, että yli kolmasosa takuueläkepotista maksetaan ihmisille, jotka ovat syntyneet ulkomailla. Kaikkiaan takuueläkettä saa 12 688 ulkomailla syntynyttä, vieraskielistä eläkeikäistä ihmistä. Heistä lähes 8000 on venäjänkielisiä.
Sen ei sinänsä pitäisi olla yllättävää: Ylen haastatteleman eläketurvakeskuksen toimitusjohtajan mukaan takuueläke on alunperinkin keksitty ulkomailta muuttaneita varten. Sillä haluttiin ratkaista pienituloisten inkeriläisten paluumuuttajien tilanne. He eivät voineet saada täyttä kansaneläkettä, koska siihen liittyi pitkä asumisaikavaatimus.
Siimes toivoi leikkuria, jossa lyhyemmän aikaa Suomessa asuneet saavat muita pienemmän tuen. Mielipiteeseen yhtyivät heti sosiaaliturvaministeri Sanni Grahn-Laasonen sekä valtionvarainministeri Riikka Purra.
Pian Purra kertoi tuovansa ehdotuksen takuu- ja kansaneläkkeen yhdistämisestä kehysriiheen. Se voisi nostaa asumisaikavaatimuksen 40 vuoteen. Mutta vaikka kiristyksiä tehtäisiin, säästöjä tuskin tulisi, sillä samat ihmiset saisivat luultavasti toimeentulotukea.
Eva Rönkkö on yli vuosikymmenen tehnyt töitä ulkomailla syntyneiden iäkkäiden kanssa ja nähnyt läheltä, miten huonosti moni pärjää jo nyt. Hän työskentelee Eläkeläiset ry:n moninaisuussuunnittelijana.
Suvi-Anne Siimeksen avaus sai hänen verenpaineensa kohoamaan, hän kuvailee.
Ulkomaalaistaustaiset ikääntyneet ovat yliedustettuina köyhyystilastoissa. Ulkomailla syntyneistä eläkeikäisistä yli 40 prosenttia on pienituloisia.
”Systemaattisesti ulkomailla syntyneille ei kerry sellaista eläkettä kuin valtaväestölle”, Rönkkö sanoo.
Syyt ovat yksinkertaisia. Ulkomailta muuttaneilla on työurallaan muita selkeästi muita heikommat palkat. Moni tekee koulutustaan alemman tason töitä, ja pätkätyöt ovat yleisiä. Aikuisina muuttaneilla eläkettä ehtii kertyä lyhyemmältä ajalta.
Rahaa on usein niukasti myös siksi, että moni lähettää rahaa kotimaahan, vaikka tulot olisivat erittäin pienet.
Helmikuussa Rönkkö soitti läpi vieraskielisille eläkeläisille suunnattujen harrastusryhmien vetäjiä kysyäkseen heiltä, miten iäkkäät voivat.
Vähävaraisuus näkyy etenkin siinä, että ihmisillä on nälkä, hänelle vastattiin.
”Ryhmissä menee enemmän ruokaa kuin ennen. Snacksit eivät riitä, vaan ihmisille pitää tarjota leipää ja jotain leivän päälle.”
Jotkut tulevat viikosta toiseen paikalle samoissa vaatteissa, eräs ohjaaja kertoi. Osa asuu vuokra-asunnoissa, joissa ei ole pesutupaa tai pesukonetta, ja käsin jynssätyt vaatteet saattavat alkaa haista. Toinen ohjaaja painotti, että monella vieraskielisellä vanhuksella ei ole sellaisia talvivaatteita, joissa tarkenisi leipäjonossa pakkasilla. Siksi ruoka-apu voi jäädä hakematta.
Ilmainen tapahtuma tai harrastus jätetään väliin, jos sitä varten pitää ostaa seutulippu.
Talouteen vaikuttavia ongelmia voi syntyä myös byrokratiaan liittyvistä väärinymmärryksistä. Rönkkö on toiminut puheenjohtajana Jade ry:ssä, joka tukee ja neuvoo vieraskielisiä iäkkäitä.
”Ihmiset tulevat mukanaan kassillinen Kela-kirjeitä ja kysyvät, että mitä näille pitää tehdä”, hän kuvailee.
”Kun ihmiset saavat Kelasta tai terveysasemalta kirjeen, jota he eivät ihan tajua ja joku asia jää siksi tekemättä, vyyhti voi todella kasvaa. Kun niitä selvitetään, paljastuu todella pahoja tilanteita, joista ihminen ei ole edes itse tietoinen.”
Tällä hetkellä lähes puolet ulkomailla syntyneistä eläkeikäisistä on syntynyt entisessä Neuvostoliitossa. Heistä suuri osa on inkeriläisiä paluumuuttajia, jotka saapuivat 1990-luvulla keski-ikäisinä Suomeen.
Venäjältä muuttaneiden elämä on vaikeutunut merkittävästi Venäjän hyökkäyssodan myötä. Moni sai ennen sotaa Venäjältä eläkettä. Sodan ja pakotteiden myötä eläkkeet eivät enää useimmille tule perille Suomeen, vaan raha pitää käydä hakemassa Venäjältä.
Se on rajasulun vuoksi äärimmäisen hankalaa.
”Osa kerkesi tehdä valtuutuksia lapsilleen, koska iäkkäällä tulee fyysiset voimatkin vastaan, kun pitää istua bussissa. Jotkut nuoret käyvät Viron kautta, se on kahden päivän reissu. Narvassa rajanylitys vie 3–5 tuntia.”
Vaikka Venäjän eläkettä ei saisi haettua, Suomessa se vähennetään kansaneläkkeestä. Työeläkkeestä sitä ei vähennetä. Vaikeinta on siis niillä, joilla on valmiiksi hyvin pienet tulot.
Eläketurvakeskuksen mukaan keskimääräinen venäläinen eläke vuonna 2018 oli noin 200 euroa kuussa. Alueellinen vaihtelu on kuitenkin suurta. Korkeakoulutetun työntekijän eläke voi olla 400–500 euroa, Rönkkö kertoo. Jäljelle jää äärimmäisen vähän, jos se summa vähennetään 990 euron vähimmäiseläkkeestä.
”Mä en edes kehtaa kysyä parilta tuntemaltani 80-vuotiaalta naiselta, että miten te elätte ja mitä teille kuuluu. Heidän asenteensa on, että Neuvostoliitossa selvittiin, että pakko vain selvitä”, Rönkkö sanoo.
Vaikeassa tilanteessa olevat voivat hakea harkinnanvaraista toimeentulotukea. Sen saamiseen voidaan kuitenkin sisällyttää ehto, että rahat pitää maksaa takaisin, jos ihminen pääsee käsiksi Venäjän eläkkeeseen. Se voi tuntua monesta isolta riskiltä, Rönkkö pohtii.
Ruplan valuuttakurssit ovat heilahdelleet, ja ihmiset voivat pelätä joutuvansa maksamaan takaisin suurempia summia kuin mitä aikanaan saavat käteen.
Vanhukset eivät silti purnaa muiden kuullen, Rönkkö sanoo.
”Edes kysyttäessä näistä ei puhuta.”
”Erityisesti ulkomaalaistaustaiset iäkkäät eivät valita. He ovat tyytyväisiä, että pommi ei tipu niskaan, jos ovat alueilta, joista on paettu sotaa. Inkeriläiset ovat kiitollisia siitä, että päätös [paluumuutosta] tehtiin. Kiitollisuus siitä, että saa elää tässä maassa on hyvin läpäisevä tai vahva. Kukaan ei sano poikkipuolista sanaa.”
Iso Numeron myyjä Christophe on yksi niistä eläkeläisistä, joka on kiitollinen Suomen turvallisuudesta, vaikka tulot jäivät erittäin pieneksi, kun elämä ei mennyt suunnitelmien mukaan.
Seitsemänkymppinen Christophe työskenteli nuorena opettajana keskisessä Afrikassa. Hän teki filosofian tohtoriopintoja Ranskassa, mutta joutui palaamaan kotimaahan. Poliittinen tilanne oli vaikea, ja Christophe sai uhkauksia, hän sanoo. Siksi hän päätyi 1990-luvulla Suomeen hakemaan turvapaikkaa. Christophe oli silloin nelikymppinen. Saatuaan Suomessa oleskeluluvan hän toi myös kolme lastaan Suomeen. Hänen nimensä on muutettu yksityisyyden suojaamiseksi.
Perheen elättämiseksi töitä oli löydettävä nopeasti, Christophe sanoo. Kouluttautuminen uudelle alalle ei ollut mahdollista. Töitä löytyi ainoastaan siivousalalta. Sekin oli katkonaista: työtä oli parin tunnin pätkissä eri puolilla pääkaupunkiseutua. Christophe osti auton matkustaakseen välimatkat.
Vuosien varrella ehti kertyä pieni eläke, alle tuhat euroa kuussa.
Se ei riitä, Christophe sanoo. Siksi hän alkoi eläkevuosinaan myydä jonkin verran Iso Numeroa. Siitä hän saa yleensä 100–200 euroa kuussa.
”Kuulun köyhiin, siksi myyn lehteä. Ilman sitä laskujen maksaminen olisi vähän vaikeaa. On aina puhelinlasku, sähkölasku, kaikenlaista”, hän kuvailee.
Christophe asuu vuokralla pääkaupunkiseudulla. Pesukone on vuosikymmeniä vanha, mutta onneksi vielä toimii. Siivousvuosina ostettu auto seisoo parkissa. Se ei päässyt katsastuksesta läpi, eikä rahaa korjaamiseen ole.
Rahat riittävät lääkkeisiin, julkisella matkustamiseen ja laskuihin. Arki on säästeliästä.
”En juo alkoholia, en matkusta, en käy ulkona”, hän kuvailee.
Ruoan Christophe laittaa yleensä itse. Joskus hän hakee Hesburgerilta hampurilaisen, harvemmin ruokajonosta ruokaa. Vaatteista hän ei välitä.
Välillä Christophe lähettää rahaa siskolleen kotimaahan. Se tekee tiukkaa, mutta on yksi elämän pakollisista uhrauksista, hän kuvailee.
Raha ei ole koskaan riittänyt siihen, että hän pääsisi matkustamaan Afrikkaan tapaamaan perhettään.
Eniten Christophea harmittaa se, ettei hän pysty keskittymään filosofiaan. Hän haluaisi kirjoittaa ja opettaa afrikkalaisesta filosofiasta. Se vaatisi kuitenkin vähintään varoja ostaa ranskankielistä filosofista kirjallisuutta, joka on Suomessa vaikeasti saatavilla. Parasta olisi pystyä matkustamaan Ranskaan tai Egyptin Aleksandriaan ja järjestää seminaareja, mutta sellainen tulee todella kalliiksi.
”Arvostan Suomessa eniten turvallisuutta. En halua elää kuin kuningas. Tarvitsisin vain vähän enemmän rahaa, apurahan, niin voisin keskittyä kirjoittamiseen.”
Teksti Kati Pietarinen
Kuvitus Mirkka Hietanen
Juttu on julkaistu huhtikuun 2026 Isossa Numerossa. Osta lehti ja tue myyjän työtä! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa kenelle tahansa mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä ostaa lehtiä etukäteen ja pitää myydystä lehdestä saamansa myyntivoiton itsellään. 14 vuoden aikana Ison Numeron myyjät ovat ansainneet työllään yli 2 miljoonaa euroa tuloja.
