Palkittu ihmisoikeusaktivisti Janette Grönfors ei kaihda tabuja tai haastavia keskusteluja.
Janette Grönfors painaa pitkää päivää. Hän työskentelee sosiaali- ja terveysministeriössä romanipolitiikan erityisasiantuntijana sekä Romaniasiain neuvottelukunnan (RONK) pääsihteerinä.
“Vuosilomia on 71 päivää pitämättä ja saldotunteja kolmen viikon edestä. Täytyy alkaa miettiä miten alan käyttää niitä”, hän sanoo.
Grönfors on palannut myöhään haastattelua edeltävänä yönä Kiteeltä. Ennen kesälomien alkamista on tulossa vielä useita työmatkoja.
Töiden lisäksi on opinnot, jotka nekin liittyvät romaniasioihin. Grönfors valmistelee väitöskirjaa siitä, miten eri sukupolvien romanit puhuvat romanien lastenkotihistoriasta.
“Väitöskirjani ei keskity siihen, mitä lastenkodeissa tapahtui, vaan romanien kollektiiviseen muistiin ja elämään lastenkodin jälkeen. Saan opinnoista paljon voimaa. Työ- ja opiskelu ovat kaksi mielenkiintoista kokonaisuutta.”
1950–1970-luvulla merkittävä osa Suomen romanilapsista eli ainakin osan lapsuudestaan lastenkodissa. Taustalla oli ylisukupolvisen köyhyyden ja syrjinnän lisäksi valtion pyrkimys assimiloida romanilapset osaksi valtakulttuuria.
Romaneja oli syrjitty jo aiemminkin, mutta sotien jälkeen tilanne paheni. Yli kolmannes Suomen romaneista asui sodassa menetetyssä Karjalassa ja joutui lähtemään sotaa pakoon. Heitä ei kuitenkaan asutettu samalla tavalla kuin muita karjalaisia, joille etsittiin Suomesta asunnot. Sodan jälkeen monet romanit elivät huonoissa oloissa.
Romanien asutuksen laiminlyönti rasistisin perustein johti siihen, että jopa enemmistö lapsista sijoitettiin lastenkoteihin.
Janette Grönforsin syntyessä vuonna 1966 oli Suomessa vielä useita romanilapsille suunnattuja lastenkoteja. Grönforsia eivät vieneet lastenkotiin viranomaiset, päätös oli vanhempien.
“Menin lastenkotiin suoraan Kätilöopistolta. Äiti ei halunnut pitää minua, sillä heillä oli tosi pieni asunto ja vähän rahaa. Aika oli tuollainen”, Grönfors sanoo.
Hän eli lähes 7-vuotiaaksi asti silloisen Mustalaislähetyksen (nykyään Romano Missio ry) ylläpitämässä Kotimäen lastenkodissa Sipoossa.
“1960-1970-luvuilla Suomesta lähti paljon ihmisiä leveämmän leivän perässä Ruotsiin. Myös romanit tekivät sitä, ja niin tekivät myös minun vanhempani”, hän jatkaa.
Lastenkodista Grönfors hän muutti 7-vuotiaana asumaan valtakulttuuriin kuuluvan kasvattiäidin luokse Helsingin Käpylään. Vasta silloin hän sai kuulla olevansa romani, sillä lastenkodissa ei oltu puhuttu romaniudesta eikä siellä opetettu romanikulttuuriin kuuluvia tapoja tai kieltä.
Kasvattikoti oli turvallinen, mutta koulussa Grönfors oli ainoa romani, ja häntä kiusattiin.
“Keskikoulussa tappelin kolmen pojan kanssa joka päivä viiden vuoden ajan. He kiusasivat minua, koska olin romani. Voi vain miettiä, että miten se minuun vaikutti? Se vaikuttaa edelleen. Luulen, ettei moni lapsi olisi selvinnyt tuosta ajanjaksosta”, Grönfors sanoo.
Nykyään romanilapset ovat mukana varhaiskasvatuksessa ja koulussa, mutta vielä Grönforsin lapsuudessa se oli hyvin poikkeuksellista. Romanien syrjintä oli avointa ja koulunkäyntiä vaikeuttivat huonot asuinolosuhteet.
Vasta 1970-luvun lopulla säädettiin laki, joka velvoitti kuntia järjestämään vuokra-asuntoja romaneille ja asunto-olojen parantumisen jälkeen myös koulunkäynti lisääntyi.
“Itse kävin keskikoulua tosi eliittikoulussa. Olen ollut kaikissa käymissäni kouluissa aina ainoa romani. Nykyään romanit voivat saada kouluissa enemmän tukea, koulut ovat muutenkin moninaistuneet maahanmuuton myötä.”
Oppikoulun jälkeen Grönfors opiskeli rakennuspiirtäjän ammattiin Vallilan ammattikoulussa Helsingissä. Hän piti opinnoissa erityisesti piirtämisestä.
“Kasvattiäitini päätti, että haen opintoihin, koska olin aina pitänyt terävistä kynistä, viivottimen käytöstä ja mallista piirtämisestä. Jouduin tuossakin koulussa tappelemaan taustani takia. Opettaja syrji minua ja molemminpuolista suunsoittoa oli paljon.”
Nuorena ilmaantuneen väliaikaisen atooppisen ihottuman takia Grönfors joutui kuitenkin hakeutumaan toiselle alalle. Rakennuspiirtäjän opintojen jälkeen hän kouluttautui lasten ja nuorten ohjaajaksi sekä nuorisosihteeriksi, kirjoitti ylioppilaaksi, sitten sosionomiksi ja filosofian maisteriksi. Kaikki opinnot Grönfors on suorittanut työnsä ohessa.
Kaksikymmentä vuotta sitten Grönfors työskenteli konsulttina Lontoossa Waltham Forestin kunnan perusopetuksesta vastaavassa firmassa. Tehtävänä oli varmistaa se, että romaneiden, irlantilaisten kiertolaisten ja maahanmuuttajien sekä turvapaikanhakijoiden lapset käyvät koulua.
Grönfors koki helpottavana, ettei joutunut Lontoossa huomion kohteeksi taustansa takia. Silloin hänelle vahvistui entistä vahvemmin se, että hän voisi toimia äänitorvena asioille, jotka ovat tärkeitä muillekin kuin hänelle itselleen.
Vähemmistöjen ja naisten oikeuksien ajaminen muun muassa kirjoituksissa ja puheenvuoroissa on ollut hänelle luonteva tapa pitää asioita säännöllisesti esillä.
“Me ei voida kukaan mennä siihen, että haemme vain itsellemme oikeutta. Se on paljon turhauttavampaakin kuin hakea joukolla yhteistä oikeutta.”
Grönfors ottaa esimerkiksi viimeisimmän rasismin vastaisen marssin Helsingissä. Häntä yllätti osallistujien vähäinen määrä, vaikka mielenilmaus oli Suomen pääkaupungissa.
“Meillä on niin moninainen ja monikulttuurinen väestökin, että ihmettelin missä kaikki olivat. Minua ketutti todella paljon. Naapuri tuli mukaan ja marssi kanssani loppuun asti.”
Grönfors miettii, että ehkä osalla ihmisistä alkaa jo taisteluväsymyskin painaa ja usko muutokseen olla koetuksella.
“Tässä tilanteessa ja ilmapiirissä voi tuntua siltä, että pitäisi koko ajan olla heilumassa ja hakemassa oikeutta itselleen ja yhteisille asioille. Sitä ei lähde edes koittamaan, jos ei usko muutoksen mahdollisuuteen.”
Hän itse uskoo edelleen muutokseen ja on päässyt todistamaan sitä oman elämänsä aikana, mutta ei kuitenkaan usko, että syrjinnästä ja rasismista päästäisiin koskaan täysin eroon. Romaniasioissa ei taistella sentään enää samoista aiheista kuin 1960-1980-luvuilla.
“Asuntoasiat olivat silloin tosi olennainen vaikuttamisen kohde. Suomi on nykyään romaneille yksi Euroopan parhaista maista. Kun perusasiat alkavat olla kunnossa, niin katse kiinnittyy toisenlaisiin tärkeisiin yksityiskohtiin, kuten osallisuuden, osallistumisen ja laajemmin yhdenvertaisuuden toteutumiseen.”
Romaneja on Suomessa noin 12 000–14 000, eikä syrjinnästä ole vieläkään kokonaan päästy. Romanilapset eivät kuule omasta historiastaan juuri lainkaan kouluissa ja syrjintää tapahtuu jo TET-paikkoja ja harjoittelupaikkoja hakiessa.
Yhä useampi romani haaveilee kuitenkin korkeakoulutuksesta. Grönfors näkee, että tulevaisuudessa romaneja työskentelee Suomessa yhä enemmän asiantuntijatehtävissä.
“Nyt romanien koulutustaso on Suomessa usein ammattikoulutasoista. Tutkintoon asti opiskelleita on yhä enemmän ja yhä useampi on valmis ja halukas opiskelemaan eteenpäin.”
Syrjintään, tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen liittyvät kysymykset ovat pitkälti sidoksissa siihen, millainen maan poliittinen johto on.
“Vaikka olen ennustajan tyttö, niin voin sanoa, että meni vielä pahemmin kuin ennustin. Vähemmistöjen toimintaympäristö on kaventunut tällä hallituskaudella todella paljon”, Grönfors sanoo.
Hän pohtii, että jos valtion johdon taholta ei pidetä huolta ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden toteutumisesta ja siitä, että kaikkien perustarpeista huolehditaan, niin kuka sen sitten tekee?
“Kaikilla ihmisillä tulee olla kokemus siitä, että heillä on hyvän elämän edellytykset. Taloudellinen tilanne vaikuttaa nuorten tulevaisuuden uskoon, ja samat epävarmuudet ovat myös romaninuorilla: Mihin riitän, kelpaanko?”
Suomalaisessa yhteiskunnassa tällä hetkellä tapahtuvat muutokset ja leikkaukset osuvat kovimmin jo valmiiksi heikommassa asemassa oleviin, kuten ikäihmisiin, sairaisiin, vammaisiin ja vähävaraisiin.
“Kaikki romanit eivät suinkaan heitä ole, mutta osa on”, Grönfors sanoo.
Grönfors kasvoi varhaislapsuutensa ilman yhteyttä biologiseen perheeseensä, mutta hän sai heidät elämäänsä kouluikäisenä. Hänellä oli mahdollisuus keskustella vanhempiensa kanssa siitä, miksi he olivat antaneet hänet pois, ja hänen elämäänsä tuli sisaruksia. Nyt hänen molemmat vanhempansa ovat jo edesmenneitä, mutta romanisuku on arjessa läsnä.
Tänä keväänä Grönfors sai Suomen PENin sananvapauspalkinnon pitkäaikaisesta työstään romanien oikeuksien eteen sekä rohkeudesta tuoda julkiseen keskusteluun myös romaniyhteisön sisäisiä tabuja. Tabut ovat liittyneet esimerkiksi naisten oikeuksiin ja vähemmistöihin vähemmistön sisällä.
“Toivon että me antaisimme toinen toisillemme myös romaniyhteisön sisällä tilaa elää omannäköistä elämää. Jos emme osaa olla oman yhteisön sisällä toisiamme arvostaen ja kunnioittaen, niin turha on vaatia sitä ulkopuoleltakaan”, hän sanoo.
Grönfors mainitsee esimerkiksi suhtautumisen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Niihin liittyvät kysymykset ovat monille etnisille ja konservatiivisille uskonyhteisöille punainen vaate, ja silti heitä löytyy ihan jokaisesta näistä ryhmistä, Grönfors sanoo. Hän toivoo, että vähemmistöt pitäisivät omien vähemmistöjensä puolia, sillä sen myötä ryhmä näyttää yhtenäisemmältä myös ulospäin.
“Ei ole ihmisryhmää, jossa ei olisi sisäistä monimuotoisuutta. Yksisilmäisyys on aina poissulkevaa ja yksilön oikeuksia rajoittavaa.”
Teksti Laura Rantanen
Kuvat Laura Oja
Juttu on julkaistu toukokuun 2026 Isossa Numerossa. Osta lehti ja tue myyjän työtä! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa kenelle tahansa mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä ostaa lehtiä etukäteen ja pitää myydystä lehdestä saamansa myyntivoiton itsellään. 14 vuoden aikana Ison Numeron myyjät ovat ansainneet työllään yli 2 miljoonaa euroa tuloja.
