Paperittomista moni yöpyy läheisten, tuttujen tai vieraiden ihmisten kodeissa. Se on valtava solidaarisuuden osoitus, mutta usein myös vaikeaa.
Nuur on lähes seitsemänkymppinen somalialainen herrasmies, jolla lyhyt vaalea parta. Hän on elänyt pian yksitoista vuotta Helsingissä ilman oleskelulupaa.
Hän tuli Suomeen hakemaan turvapaikkaa, mutta ei ole saanut sitä. Somaliaan hän ei uskalla palata, eikä hänellä ole muutakaan paikkaa johon lähteä. Hänellä ei ole kummassakaan maassa myöskään perhettä, asuntoa tai töitä.
”Minulla ei ole virallista osoitetta, ei kodin avainta”, hän kuvailee.
Vuosia hän on yöpynyt lähinnä muiden somalialaisten luona. Usein kun hän tapaa jonkun tutun, hän joutuu utelemaan olisiko paikkaa yöksi.
”He ovat hyvin toimeentulevia, työssäkäyviä, perheellisiä ihmisiä. Heillä menee hyvin, mutta minä painin tämän ongelman kanssa.”
Jatkuva paikan vaihtaminen on raskasta. Harvan tutun luona voi olla kauaa kerrallaan.
”Kuukauden jälkeen minulle saatetaan sanoa, että nyt alas etsiä itsellesi joku muu yöpaikka.”
Ongelma on vaan pahentunut ajan myötä. Nuurilla on ikää, terveysongelmia, stressiä, masennusta ja traumaattisia kokemuksia väkivallasta Somaliassa. Niiden takia hänellä on pidätysvaikeuksia yöllä ja hän saattaa herätä omaan huutoonsa.
Myös muisti alkaa pettää. Nuur kuvailee tilannetta aivoväsymykseksi, ja kertoo että tarvitsisi usein apua päivittäisissä asioissa.
Tämä kaikki vaikeuttaa entisestään tuttujen luona yöpymistä. Monilla on alkanut loppua kärsivällisyys.
”Tavallaan ystävät ja tuttavat alkavat vähitellen kyllästymään tai vihaamaan minua. Moni sanoo, että mitä sinä enää täällä teet.”
Suomessa elää eri arvoiden mukaan 3000–6000 paperitonta ihmisiä, eli ihmistä joilla ei ole voimassa olevaa oleskelulupaa.
Iso Numero kertoi lokakuussa siitä, miten paperittomilla on usein vaikeuksia järjestää asumistaan. Heillä ei yleensä ole tuloja tai vuokraamiseen tarvittavaa henkilötunnusta.
Suomessa etenkin pääkaupunkiseudulla on joitain hätämajoituksia, joihin pääsee myös ilman oleskelulupaa. Mutta kaikki eivät niihin halua.
Paperittomia tukevista tahoista sekä Sininauhasäätiön Samira Al Faouki että Diakonissalaitoksen Toivon talon Anne Hammad arvioivat, että valtaosa paperittomista asuu perheen, kavereiden tai tuttavien luona. Tällä hetkellä Iso Numero tekee Sininauhasäätiön ja Vailla vakinaista asuntoa ry:n kanssa selvitystä paperittomien asuintilanteista.
Toisen majoittaminen on yhtäältä valtava solidaarisuuden ja yhteisöllisyyden osoitus. Iso Numero haastatteli aiemmin marokkolaista Mohammedia, joka asui tuttavien luona ja oli tyytyväinen ja kiitollinen siitä, että sai turvallisen yösijan.
Mutta tässä jutussa käsitellään sitä, minkälaisia ongelmia toisten kotona majoittamiseen liittyy – etenkin kun ihminen on vailla oleskelulupaa, eikä hänellä ole vaihtoehtoja.
Anne Hammadin mukaan kuvioihin voi liittyä joskus monenlaista hyväksikäyttöä, seksuaalisesta taloudelliseen. Joskus ihmisiltä peritään suuria vuokria pimeästi, joskus muita palveluksia.
Mutta vaikka kyse ei olisi hyväksikäytöstä vaan halusta auttaa, ei yhteiselo välttämättä ole aina helppoa. Sen on kokenut myös kolmikymppinen itäaasialainen Leah, joka elää Suomessa ilman oleskelulupaa. Hän ei kuvitellut koskaan päätyvänsä tähän tilanteeseen.
Taustoittaakseen kokemuksiaan Suomessa hän kertoo perusteellisesti traumaattisesta taustastaan.
Tiivistetysti Leah kasvoi köyhyydessä ilman vanhempia, kunnes lapsensa hylännyt äiti palasi.
Teini-ikäisenä hän muutti äitinsä luo, joka oli kuitenkin fyysisesti ja henkisesti väkivaltainen, epävakaa ja kontrolloiva. Äiti pakotti hänet käytännössä kodinhoitajaksi. Leahin terveys kärsi tilanteesta pahasti.
Tästä huolimatta Leah onnistui pääsemään hyvään yliopistoon ja hyviin töihin teknologia-alalle. Samalla kotona tilanne kuitenkin vain paheni. Lopulta Leahin mukaan äiti yritti tappaa hänet.
Jälkikäteen hän on miettinyt, että hänen äitinsä, kuten hän itsekin, on luultavasti autismin kirjolla.
Leah päätti lähteä, ja päätyi toiseen Aasian maahan alansa töihin. Sielläkään kaikki ei mennyt hyvin: hän koki väkivaltaa miesten taholta ja joutui seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi.
Hän romahti ja pakeni vapaaehtoistöihin Eurooppaan. Sen piti olla hänelle pelastus, mutta myös vapaaehtoistyö osoittautui hänen mukaansa käytännössä hyväksikäytöksi.
Lopulta hän tuli Suomeen viime vuonna. Hän vietti ensimmäiset viikot Suomessa hätämajoituksessa.
”Se oli minulle painajaismaista.”
Hän sanoi tulleensa siellä kiusatuksi. Lisäksi paikassa sai olla vain kuudesta illalla yhdeksään aamulla. Päiväksi piti pakata tavarat, jättää osa pieneen lukittuun kaappiin ja kantaa loppuja mukana.
Leahilla on vamma oikeassa kädessä, ja se turposi kipeästi jatkuvasta kantelusta ja pakkaamisesta.
Hän harkitsi turvapaikan hakemista, mutta sosiaalityöntekijät sanoivat, että hänen taustallaan se ei kannata, koska hänet palautetaan kotimaahansa. Hän koki tapaamiset painostaviksi ja alkoi olla epätoivoinen.
”Aloin jo antaa periksi”, Leah sanoo ja pyyhkii kyyneleitä.
Lopulta hän kuitenkin sai tukea. Eräs ystävä maksoi hänelle hetkeksi Airbnb-asunnon, jotta hän pääsi lähtemään hätämajoituksesta.
Sitten hän löysi Kotimajoituksen tuki ry:n kautta kotimajoituspaikan kahden eläkeläisen luota. Aluksi kaikki sujui hyvin, ja hänen mielensä rauhoittui. Tavallaan majoitus pelasti hänet.
”Tarvitsin kipeästi turvallista paikkaa, jossa kukaan ei pakota minua mihinkään tai vaadi tekemään jotain, mikä vahingoittaa kättäni. Muutin siis heidän luokseen. Kävimme yhdessä kirkossa, he asuivat rauhallisessa paikassa. Aloin hiljalleen luottaa heihin”, Leah kuvailee.
Hänen mukaansa majoittajat alkoivat hiljalleen pyytää häneltä enemmän ja enemmän apua eri askareissa. Aluksi hän auttoi mielellään, koska sai heiltä paikan yöpyä.
Hiljalleen yhteiseloon tuli ongelmia. Leahista tuntui, että toinen majoittaja kontrolloi kaikkia hänen tekemisiään.
Sähköä sai käyttää vain halvimpina aikoina, joten aamulla seitsemän jälkeen ei tehdä aamiaista ja illallinen saattoi venyä yhdeksään illalla. Suihkut ja vaatteiden pesut sai tehdä vain tiettyyn aikaan. Pahan unettomuuden ja terveysongelmien takia tarkat aamuaikataulut olivat vaikeita Leahille.
Hän sanoo yrittäneensä noudattaa sääntöjä ja olla mukava, mutta rajoitukset tuntuivat vain lisääntyvän.
Leah alkoi kokea tilanteen sietämättömäksi ja sanoo että häntä vaadittiin tekemään yhä enemmän kotitöitä. Leahin mukaan toinen majoittajista pyysi häntä myös siivoamaan koko talon ammattisiivoojan kanssa.
”Aiemmat traumani pahensivat joitakin näistä asioista”, Leah sanoo.
Kokemukset ovat tehneet Leahin hyvin herkäksi sille, että häntä kontrolloidaan tai painostetaan mihinkään mikä muistuttaa häntä menneestä.
Kotimajoituksen tuki ry:stä kerrotaan, että tilannetta yritettiin ratkoa molempien osapuolten kanssa, kuten aina jos ongelmia ilmenee.
Leah ei tuntenut kuitenkaan oloaan turvalliseksi ja lopulta hän lähti. Eräs ystävä auttoi häntä löytämään yhdistyksen kautta toisen majoituksen, jossa hän yöpyy nyt. Siellä asuu kaksi muuta nuorta naista, jotka halusivat auttaa.
Täällä hänellä on oma huone ja oma rauha. Hän voi kokata, hoitaa asioitaan tietokoneella, maalata ja levätä.
”Täällä olen voinut hyvin”, hän kiittää.
Tässä asunnossa hän voi olla pari kuukautta. Hän toivoo, että pian asiat ratkeavat: hän on hakenut oleskelulupaa yksilöllisistä inhimillisistä syistä ja odottaa päätöstä.
”Minulle tärkeää ei ole raha, vaan lääkkeet ja ruoka. Ja paikka, jossa yöpyä. Jotta voin toipua.”
Useimmat tuttujen luona yöpyvistä paperittomista luultavasti yöpyvät samasta maasta kotoisin olevien tai läheistensä luona. Mutta esimerkiksi Kotimajoituksen tuki ry:n kautta majoitustoimintaa on tehty myös kulttuuritaustojen yli vieraiden ihmisten kanssa.
Yleensä Kotimajoituksen tuen kautta majoitetaan ihmisiä, jotka odottavat päätöstä turvapaikasta.
Yhdistys on pyrkinyt osaltaan vastaamaan sekä majoitustarpeeseen että tekemään majoittamisesta helpompaa kaikille. Kotona toisten ihmisten majoittamiseen liittyy tietenkin monenlaisia vaikeita asioita, joihin on hyvä varautua.
”Se on todella sensitiivistä, koska jaetaan yhteistä arkea ja yhteistä kotia. Se vaatii halua ymmärtää toista puolin ja toisin”, sanoo Susanna, joka on tehnyt kotimajoituksen parissa vapaaehtoistöitä yli kymmenen vuotta.
Susanna on yksi niistä, joiden myötä Kotimajoituksen tuki ry aikanaan perustettiin. Yhdistyksen rahoitus loppui viime vuonna, eikä tiedossa vielä ole, jatkuuko toiminta jotenkin.
Hän on majoittanut monia ihmisiä kotonaan ja myös haastatellut yhdistyksen kautta majoittajia ja majoittujia.
Susannalla itsellään majoitukset ovat aina sujuneet hyvin, vaikka aina ei ollut edes yhteistä kieltä. Mutta tekemiensä haastattelujen perusteella hän tunnistaa sen, että ongelmia voivat aiheuttaa jomman kumman – majoittajan tai majoittujan – omat haasteet.
Hän kommentoi asiaa yleisellä tasolla, ei tämän jutun tapauksia.
Etenkin traumat, joita monilla turvapaikanhakijoilla tai paperittomilla on, voivat vaikuttaa ihmisiin hyvin eri tavoin, hän sanoo. Jos asioista ei puhuta avoimesti tai toista triggeröiviä asioita ei tunne, voi syntyä isojakin ongelmia. Henkilökemiatkaan eivät aina kohtaa.
Vuosien varrella majoitusverkostossa on myös rakennettu erilaisia sopimuspohjia ja tapoja keskustella säännöistä etukäteen, jotta ei tulisi yllätyksiä.
Myös eri tahojen odotuksia on syytä miettiä, Susanna muistuttaa.
”Majoittajilla saattaa olla vaikka odotuksia siihen, että majoittuja on todella aktiivinen. Mutta majoittuja saattaakin olla todella väsynyt tai hänellä voi olla mielenterveyshaasteita.”
”Majoittujalla taas saattaa olla odotus sellaisesta majoituksesta, mikä vastaa kaikkiin hänen tarpeisiinsa. Se on harvinaisempaa, ja voi liittyä kulttuuriinkin.”
Hän toivoo, että etenkin majoittajat pohtisivat asetelman valtasuhteita tarkkaan. Esimerkiksi pelkkä vieno toive siivoamisesta saattaa tuntua toisen kodissa yöpyvälle pakolta, koska tämä tuntee olevansa kiitollisuudenvelassa.
”Yleensä molemmat tarkoittavat ja haluavat hyvää. Mutta tämä vaatii kärsivällisyyttä, ymmärrystä ja halua mennä omalta mukavuusalueeltaan pois”, hän tiivistää.
Ja vaikka molemmat tekisivätkin parhaansa, pitkittyneenä toisten kotona asuminen voi olla vaikeaa. Etenkin kun kyse on paperittomasta ihmisestä, eikä ole selvää, muuttuuko tilanne ja milloin.
Moni paperiton joutuu vaihtamaan paikkaa parin viikon tai kuukauden välein vuosia. Etenkin tuttujen luona yöpyvillä ei aina ole mahdollisuutta säilyttää tavaroitaan tai tehdä ruokaa. Elämä on kaikin tavoin epävarmaa.
Somalialainen Nuur sanoo, että silloinkin kun hänellä on yösija, toisten nurkissa oleminen on haastavaa. Ei voi tehdä niitä asioita, joita haluaisi ja milloin haluaisi – laittaa ruokaa tai liikkua.
”Olen vieraana. Eikä minulla ole avainta siihen kotiin. Joudun soittamaan, että missä sinä olet ja kauan sinulla kestää, ja odottamaan ulkona.”
Hänelle majoitukset eivät ole olleet kodinomaisia paikkoja. Yleensä hän ei voi viettää päiviä yösijassaan, joten hän lähtee kuuden aikaan aamulla ja viettää päivänsä kaupungilla.
”Joskus moskeijassa, joskus kaverin luona ja joskus kaupungilla. Milloin metrossa ja milloin teenjuontipaikoissa. Ostoskeskuksissa Itäkeskuksessa ja Pasilassa”, hän luettelee.
Nuur ei ole koskaan yöpynyt hätämajoituksessa. Hän sanoo ettei kestä paikkoja, joissa on paljon ihmisiä.
Silloin kun paikkaa ei ole, hän on ulkona. Useimmat kesät hän sanookin nukkuvansa ulkona, meren rannalla.
”Kesäisin mereltä tulee viileä ilma, sen kanssa pystyn nukkumaan. Olen varttunut Somaliassa maaseudulla. Ei vesisade haittaa, mutta talvi haittaa.”
Hän toteaa alkaneensa vähitellen tottua tilanteeseen, vaikka se on vaikea.
”Mutta tuntuu siltä että olisin puolikas ihminen. Tavallaan olen elossa, mutta elämä ei ole sitä mitä se voisi olla parhaillaan.” ●
Teksti Veera Vehkasalo
Kuva Aimal Hakimi
Artikkeli ilmestyi alun perin huhtikuun Isossa Numerossa.
Haastateltavat eivät esiinny jutussa oikeilla koko nimillään, koska aihe on arkaluontoinen. Artikkeli on osa Koneen Säätiön rahoittamaa Ulossuljetut-hanketta, jossa selvitetään paperittomien asumistilannetta Suomessa.
