David, 39, asuu paperittomien hätämajoituksessa Espoossa.
”Tulin Suomeen puolitoista vuotta sitten Keniasta poimimaan marjoja. Meillä oli ystäväni kanssa työviisumit, mutta 15 poimijan ryhmästä suurin osa ei saanut viisumeita. Me kuitenkin päätimme tulla Suomeen, koska olimme jo käyttäneet paljon rahaa lippuihin ja lupaan. Mutta koska meitä tuli vain kaksi, emme päässeetkään töihin.
Aluksi yövyimme kenialaisen ystäväni luona. Saimme olla siellä ensimmäiset kuusi kuukautta, kunnes hänen perheensä palasi Afrikasta. Sitten päädyimme Espoon hätämajoitukseen.
Suunnilleen samaan aikaan viisumi vanheni. Saimme uusia töitä siivoojina, mutta työnantaja ei toimittanut TE-toimistolle tarvittavia dokumentteja ajoissa. Emme siis saaneet työlupaa, ja nyt olen paperiton. Työnantaja toimitti paperit myöhemmin ja asia on yhä käsittelyssä. Toivon, että päätös kumotaan ja saamme luvat.
Olen ollut vähän yli vuoden hätämajoituksessa. Paikka on ihan hyvä.
Rakennus on kuulemma vanha sairaala. Miehille ja naisille on omat puolensa, eikä sinne saa tuoda alkoholia. Alue on hyvin rauhallinen ja joskus kävelen lähimetsissä. Mutta tässä ilmastossa viihdyn paremmin sisätiloissa.
Hätämajoituksessa on jääkaappi ja keittiö, jossa voimme kokata. Siellä on myös yleinen oleskelutila. Tavaroita voi pitää yleisissä tiloissa kaapissa, jos ne haluaa lukkojen taakse, tai huoneessa.
Joitakin haasteita paikassa on. Tiettyinä päivinä viikosta meidän pitää poistua tilan siivoamisen ajaksi. Yleensä samassa huoneessa yöpyy kaksi tai kolme ihmistä. Joillakin on mielenterveysongelmia tai sairauksia. Se voi olla pelottavaa. Yleensä saan kuitenkin huonetta vaihdettua, jos sille on tarve. Ja siellä on vartijat, joten paikka on turvallinen.
Yleensä siellä on asunnottomia ihmisiä, jotka ovat siellä pari päivää tai korkeintaan pari kuukautta. Harvoin kukaan on siellä niin pitkään kuin minä.
Minulla on oma päiväaikatauluni. Päivisin menen kirkkoon soittamaan pianoa, jos minulla vain on aikaa. Joskus tulen ostoskeskuksiin kuten tänne Selloon tai Isoon Omenaan, juttelemaan kavereille. Joskus tunnen oloni yksinäiseksi ja ostoskeskuksissa pidän siitä, että voin kävellä ympäriinsä ja nähdä ihmisiä. Se helpottaa vähän.
Joskus vierailen ystävien luona tai katson hätämajoituksessa televisiota. Ajoittain aika käy pitkäksi, kun ei ole töitä ja on yksin. Afrikassa olemme tottuneet tekemään töitä.
Kotimaassani olin töissä kansainvälisessä järjestössä, kunnes koronapandemian aikaan meidät irtisanottiin. Se oli shokki, mutta ihmisen on sopeuduttava. Mitä tahansa voi sattua ja elämä jatkuu. Sen jälkeen tein hetken taksikuskin töitä, mutta sitten löysin työn täältä.
En ole katunut Suomeen tuloa. Sitä oppii paljon, kun muuttaa maansa ulkopuolelle, elää erilaisten ihmisten kanssa.
Haluaisin kyllä oman kodin, jossa voisin olla rauhassa. Se on tärkeää. Kotimaassani minulla oli talo, jonka olin perinyt isältäni.
Toivon että saan pian paperit ja voin mennä töihin ja opiskelemaan suomea. Taloudellisesti on vaikeaa, koska minulla ei ole töitä. Mutta uskon että saan luvan pian, koska järjestelmä Suomessa on hyvä. Tilanne on vaikea, mutta tarvitaan vain kärsivällisyyttä.” ●
Teksti ja kuva Veera Vehkasalo
David ei esiinny jutussa koko nimellään asian arkaluontoisuuden vuoksi. Artikkeli julkaistiin alun perin huhtikuun Isossa Numerossa Minun kotini -palstalla.
Juttu on osa Koneen Säätiön rahoittamaa Ulossuljetut-hanketta. Hankkeessa ovat mukana Iso Numero, Sininauhasäätiö ja Vailla vakinaista asuntoa ry.
