Ison Numeron myyjä Bobi arvostaa tietoa, jonka museot tuovat ulottuvillemme.
Luonnontieteellisen museon aula nousee jylhänä ympärillämme. Iulian Bobi Borcoi kertoo, että tämä on hänen ensimmäinen kertansa museossa – Suomessa.
Kotimaassa Romaniassa hän on käynyt lastensa kanssa tutkimassa vanhoja kolikoita, pukuja ja sotavälineistöä nelisen vuotta sitten.
Se oli lasten ja Bobin ensimmäinen kerta museossa, ja retki oli mielenkiintoinen.
”Lapset olivat innoissaan kaikesta eivätkä olisi malttaneet lähteä pois ollenkaan”, Bobi toteaa.
Pääsemmekin pian vilkuttamaan lapsille videopuhelussa. Bobi ottaa heille paljon valokuvia, kun astumme ensimmäisen kerroksen Luut kertovat -näyttelyyn.
Olemme lähes satumaisilta tuntuvien otusten äärellä. Katosta roikkuu merten yksisarvisena tunnettu sarvivalas. Bobi toteaa, ettei ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa. Hän ihmettelee, miten joku on osannut koota tällaisen luurangon. Mistä he ovat tienneet, mikä se on ollut? Kysymys toistuu yhä uudelleen: miten joku voi tietää kaiken tämän?
Siinä on toimittajallakin miettiminen. Voimme vain todeta, että se on tiedettä ja erittäin erikoistunutta asiantuntijatyötä. Bobi on vaikuttunut.
”Maailmassa on paljon viisaita ihmisiä, jotka osaavat mitä vain.”
Salin perällä odottaa museon harvinaisuus: stellerinmerilehmä. Yli 300 vuotta sitten sukupuuttoon kuollut laji sai tunnettuutta Iida Turpeisen Elolliset-romaanin myötä. Jopa kymmenmetriseksi kasvaneen eläimen kokonaisia luurankoja löytyy vain kolmesta museosta maailmassa.
Bobilla riittää kysymyksiä.
”Missä se eli? Miten se löydettiin? Miten se päätyi tänne?”
Hän itse ei osaa lukea, ja näyttelytekstit ovat suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi, joita hän ei osaa.
Toimittaja ja tulkki etsivät vastauksia parhaansa mukaan.
”Tämä on jotain, mitä robotit eivät osaisi tehdä”, Bobi kuittaa.
Seuraavaksi huomiomme kiinnittää ryhävalaan luuranko. Sen koko on hurja, eikä kyse ole edes suurimmasta valaslajista.
Kuulemme kaiuttimista valaiden laulua. Keskustelemme siitä, miten ne kommunikoivat keskenään kehittyneesti pitkienkin matkojen päähän. Bobin mielestä se on jumalallista.
Hän kertoo, että hänen perheensä on adoptoinut kadulta löytyneen koiranpennun. Kun perhe istuu ruokailemassa, pentukin tulee pöydän ääreen pyytämään ruokaa.
”Se ei puhu, mutta tiedän sen katseesta, mitä se haluaa. Eläimellä on omat tapansa kommunikoida. Jumala elää meissä kaikissa.”
Toisen kerroksen Maailman luonto -näyttelyssä kuljemme pohjoisilta napa-alueilta trooppisiin sademetsiin.
Katselemme vitriinissä täytettyä jääkarhua, joka sukeltaa jäälautalta hylkeen kimppuun. Bobi kysyy, ovatko eläimet oikeita – niin elävältä ne näyttävät. Keskustelu eteneekin nopeasti elämän edellytyksiin. Jääkarhuille ne ovat heikot napajäätikköjen sulamisen takia.
Taas vaikeita kysymyksiä:
”Jos jäätiköt sulavat, mitä jääkarhuille tapahtuu? Miksi jäätiköt sulavat?”
Pian kohtaamme täytettynä myös uhanalaiset lumileopardin ja siperiantiikerin. Sen jälkeen liikumme eteläisemmille luontovyöhykkeille, joilta löytyy Bobinkin kotiseuduilla eleleviä villisikoja.
Kierros etenee savanneille ja huomaamme, että monet eläimet ovat tuttuja ainakin lastenelokuvista: aiemmin bongasimme Nemoa etsimässä -elokuvan kaloja, nyt puhumme Leijonakuninkaasta.
Ja lapset ovat aina mielessä. Bobi ottaa valokuvia ja kertoo, että lapsilla on kova tiedonjano.
”Koulu on tärkeää heidän tulevaisuudelleen. Siksi olen täällä Suomessa töissä, että lapset kävisivät koulunsa.”
Jatkamme sademetsiin, ja täällä Bobi kertoo ajattelevansa edelleen jääkarhuja.
”Niiden alta sulaa jää, ja näillä [sademetsän eläimillä] on hyvä olla lämpimässä.”
En haluaisi jatkaa luontokadosta, mutta pakkohan se on. Sademetsiä hakataan liikaa, ja se aiheuttaa tunnetusti ilmaston lämpenemistä ja vaikuttaa jäätiköiden sulamiseen. Kaikki liittyy kaikkeen.
”Ongelmallista. Ihmisten ei pitäisi hakata liikaa metsiä, koska ne tuottavat meille happea ja ovat elintärkeitä”, sanoo Bobi.
”Opin tämänkin lapsiltani, he oppivat sen koulussa”, hän lisää.
Mittasuhteet käyvät hurjemmiksi kolmannen kerroksen Elämän historia -näyttelyssä. Elämä syntyi maapallolla arviolta 4 miljardia vuotta sitten.
Jälleen isoja kysymyksiä:
”Kuka tällaista tietää? Onko tällä planeetalla elämää, josta emme tiedä? Onko sitä muilla planeetoilla?”
Kohtaamme myös dinosaurusten luurankoja.
”Nämä kiinnostavat kaikkia, koska kukaan ei tiedä, millaista elämä siihen aikaan oli. Missä ne elivät?”
Löydämme kartan, josta näkyy, että joitakin dinosauruslajeja eli aikoinaan myös Romaniassa.
Bobi arvelee, että jos jotain tällaista tulisi vastaan kadulla, kaikki olisivat kauhuissaan.
Mitä hän itse tekisi jos kohtaisi dinosauruksen?
Jos se olisi aggressiivinen, juoksisin. Mutta jos se olisi ystävällinen, en pakenisi”, hän naureskelee.
Teksti ja kuva Hanna Kauppinen
Tämä on näytejuttu joulukuun 2025 – tammikuun 2026 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää. Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa kenelle tahansa mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä ostaa lehtiä etukäteen ja pitää myydystä lehdestä saamansa myyntivoiton itsellään. 14 vuoden aikana Ison Numeron myyjät ovat ansainneet työllään yli 2 miljoonaa euroa tuloja.
