Kirjailija Sara Al Husaini avaa näkökulmia väkivaltaan ja pakolaisuuteen.
Vuosi on 2003. Yläkouluikäinen Zainab ottaa äidiltään taatelikeksit ja suuntaa ystävänsä Yusufin luokse. Appelsiinipuu kukkii etupihalla, päivä on pilvetön, Sarafiyan sillan alla virtaa joki, jonka reunat on jo riisuttu paljaiksi ihmisten toimesta, turkkilaisten, kurdien, arabien. Zainab rakastaa koulua, vanhemmatkin pitävät koulutusta tärkeänä. Zainabin arki pirstoutuu, kun Yhdysvaltain johtamat joukot hyökkäävät etelää pitkin Bagdadiin. Irakin sota on alkanut.
Olemme kirjailija Sara Al Husainin uuden Kenelle maa kuuluu -romaanin maailmassa, tarinan alussa.
”Usein Irakin sota nähdään erityisesti elokuvissa amerikkalaisten sotilaiden eikä siviilien näkökulmasta. Ellei siviili sitten ole pelastettavana, objektina. Emme näe sitä tunnemaailmaa, jota irakilainen elää”, selvittää Al Husaini romaanin taustaa.
Hän halusi tuoda keskusteluun pakolaisuuden. Monesti taustalla on konflikti tai sota, joka tuottaa jatkuvaa rauhattomuutta alueella. Pakolaisuuden syyt ovat kuitenkin moninaiset.
”Romaanissa halusin nimenomaan keskittyä sortavan hallituksen vaikutuksiin. Ihmiset pyrkivät sinnittelemään ja tekemään asialle jotain, mutta totalitaristisissa hallitusmuodoissa ei ole tilaa oppositiolle. Oppositio murskataan väkivallalla.”
Al Husainin perhe pakeni Irakista Saddam Husseinin hallintoa vuonna 1990, koska isä oli sen aktiivinen kritisoija. Al Husaini syntyi pakolaisleirillä Saudi Arabiassa ja saapui perheensä kanssa Kuopioon alle kuukauden ikäisenä. Irakin sodan syttyessä hän oli juuri täyttämässä 11 vuotta.
Kenelle maa kuuluu käsittelee Husseinin hallintoa ja Irakin sotaa kolmen näkökulmahenkilön kautta. Konfliktin keskellä elää yläkouluikäinen Zainab, häneen tutustumme romaanin alussa. Toisessa osassa lukija seuraa Helsingissä asuvaa Mustafaa, irakilaista siivoojaa, joka yrittää käsitellä terapiassa perheensä väkivaltaista menetystä. Kolmannessa osassa taaperona Ruotsiin muuttanut Leyla
on lukioikäinen ja painii kahden identiteetin välillä.
Al Husainin mukaan kolme näkökulmaa antavat mahdollisuuden tarkastella sodan eri aspekteja ja eri etäisyyksiä sotaan.
Arki ei katoa sodan keskellä, mutta sodan vaikutukset näkyvät arjessakin.
Kenelle maa kuuluu -romaanin maailmassa osa irakilaisista iloitsee amerikkalaisten saapumisesta, ajattelee heitä vapauttajina. Mitä jos amerikkalaiset tuovat tullessaan muutoksen, jotain nykyistä parempaa, ihmiset pohtivat Bagdadin kaduilla.
Pian käy ilmi, että miehittäjä ei tunne empatiaa eikä armoa. Ennen vapaasti pukeutuneet tytöt alkavat vetää ylleen kaapuja ja juosta pakoon amerikkalaisten katseita, ahdistelevia huutoja ja vihellyksiä. Tyttöjä alkaa kadota koulusta ja koulutiellä.
Al Husaini haluaa korostaa, että tällaistakin tapahtui. Sota tuo mukanaan kaaoksen. Sen tuovat sekä ulkomaalaiset sotilaat että paikalliset rikolliset, jotka voivat ottaa vapaammat kädet, kun ei ole keskittynyttä valtiota tarjoamassa turvaa.
”En väheksy Husseinin hallituksen harjoittamaa sortoa, mutta monesti kuulee, että sen aikana ainakin oli olemassa jonkinlainen systeemi.”
Romaanin Bagdadissa päivät kuluvat ja Zainab odottaa, että tavallinen elämä voisi jatkua. Hän on iässä, jossa nuoren usko parempaan on rajaton. Lukija tietää paremmin. Lukija tietää, etteivät levottomuudet väisty vielä vuosiin.
Al Husaini kuvaa kirjassa nuoren turhautumista odotukseen. Pelko vaihtuu turraksi tylsistymiseksi. Sodan keskellä sellainenkin on mahdollista. Al Husaini on törmännyt ajatuksiin, jotka jopa kyseenalaistavat sodan läsnäolon, kun ihmiset voivat istua yhdessä ruokailemassa. Ikään kuin sotaan ei voisi kuulua hiljaisempia ja rauhallisempia hetkiä.
”Arki ei katoa sodan keskellä, mutta sodan vaikutukset näkyvät arjessakin.”
Sota näkyy siinä, että esimerkiksi sähköä ei ole moneen päivään. Pitää varautua siihen, ettei hanasta tulekaan vettä. Tai että kaikille ei ole tarpeeksi ruokaa. Sitten toisina päivinä onkin lihaa ja kalaa saatavilla.
Vaikka sota olisi kaukana, se vaikuttaa yhtä lailla esimerkiksi Suomessa asuviin läheisiin. Nykyajassa sodan seuraaminen on helppoa.
”Jos katsoo esimerkiksi, mitä tapahtuu Gazassa, niin on mahdollista seurata reaaliajassa tapahtumia. Lähestulkoon kaikilla on WhatsApp, voit milloin vain soittaa ja saada selville.”
Toista on romaanin Leylan kohdalla, jonka perhe 2000-luvun alun Ruotsissa joutuu lataamaan kallista saldoa tehdäkseen ulkomaanpuheluja ja pitääkseen yhteyttä sodan keskellä oleviin läheisiinsä. Leylan kodissa on alituinen jännittynyt epätietoisuus. Vanhemmat liimautuvat yhä useammin televisiouutisten ääreen.
”Se on omalla tavallaan harmillista, etteivät vanhemmat saa yhteyttä sukulaisiinsa, mutta samalla se on myös suojaava elementti. Koska jos näet ja kuulet kaiken, mitä se tekee mielenterveydellesi?”
Saldorumba on Al Husainillekin tuttua. Kotona katsottiin uutisia, ja isä odotti paluuta Irakiin.
Jokainen meistä joutuu luopumaan maasta jossain vaiheessa.
Väkivalta on romaanissa sotaa laajempi teema. Teoksessa näytetään irakilaisten siviilien pommituksen lisäksi myös arkinen väkivalta, rasismi, Suomessa ja Ruotsissa. Suomeen muuttanut irakilainen siivooja
Mustafa kehittää pakkomielteen rottiin. Allegoriaa hyödyntämällä Al Husaini on halunnut kuvata, miten Mustafa ikään kuin sisäistää ulkoa tulevan vihapuheen. Se vaikuttaa ihmisen kokemukseen siitä, millainen hän on, kuka hän on.
”Maahanmuuttokeskusteluun kytkeytyy vahvasti sellainen ajatus, että nyt olet Suomessa, kotoudu. Mikset kotoudu? Mikset mene töihin? Ei ymmärretä niitä esteitä, joiden kanssa henkilöt kamppailevat”, Al Husaini sanoo.
Hän toteaa, etteivät haasteet lopu siihen, että ihminen astuu Suomen rajalle. Mennyt ei katoa, päinvastoin. Al Husainin mukaan vasta silloin, kun ihminen on turvallisemmassa tilassa, hän voi alkaa huomioida ja käsitellä kokemuksia, joita on joutunut sulkemaan mielestään.
”Vaatimukset, että sinun pitäisi olla valmis nyt, kun astut tähän paikkaan, ovat epärealistisia”, Al Husaini sanoo.
Haasteet ovat osa elämää. Mustafa ja Leyla yrittävät molemmat tasapainoilla ulkoa tulevien odotusten ja oman kokemuksen ristipaineessa. Al Husaini haluaa korostaa maahanmuuttajataustaisten lukijoiden toimijuutta. Usein julkisessa kotoutumiskeskustelussa puhutaan vain yhdestä näkökulmasta, ja se on harvoin riittävää ja realistista.
”Sinun pitää olla tietynlainen ollaksesi irakilainen ja tietynlainen ollaksesi suomalainen. Mutta realiteetti on, että sinussa voi olla samanaikaisesti suomalaisia osia ja irakilaisia osia, ja se ei tee sinusta yhtään vähempää. Voit kuulua moniin eri ryhmiin yhtäaikaisesti, eikä sen tarvitse tarkoittaa sitä, että ne ovat ristiriidassa toistensa kanssa.”
Romaanissa kuvataan juuri tätä ristiriitaa osuvasti, ja siihen kietoutuu teoksen nimikin. Leylassa ruotsalainen ja irakilainen puoli ottavat mittaa toisistaan, mutta lopulta hän tulee ymmärtäneeksi, että maa ei kuulu kuin maalle itselleen. Olemme kaikki tietyllä tapaa vierailijoita täällä.
Nämä ovat myös Al Husainin pohdintoja.
”Vaikka koko suku ja juuret ovat tietyssä maassa, jokainen meistä joutuu luopumaan maasta jossain vaiheessa, joudumme maan päältä maan sisään”, Al Husaini sanoo.
Jos menemme riittävän pitkälle kansallisvaltioiden ja nationalismin syntyyn, ne ovat keksittyjä tarinoita, joiden avulla koemme yhteenkuuluvuutta. Luommeko niiden avulla rajoja ja määritelmiä ”itsestä” ja ”toisesta”?
”Kyllä. Ehkä tarvitsemme jonkinlaista ryhmäidentiteettiä ollaksemme asiallisia toisiamme kohtaan, mutta olen samaa mieltä, että ne ovat pohjimmiltaan luotuja identiteettejä. Ei ole olemassa identiteettiä, joka ei olisi lähtenyt jostakin ideasta. Kun tämän tiedostamme, voimme kysyä, voisiko idea siis muuttuakin?”
Al Husaini on valinnut muodoksi romaanin, sillä se antaa mahdollisuuden ihmisyyden ja tunteen kuvaamiseen, ”siviilin mielenmaiseman luomiseen”. Kaunokirjallisuus kutsuu lukijan astumaan sisään romaanin maailmaan, ikään kuin kokemaan, miltä siellä näyttää.
Al Husaini kertoo kirjoittaneensa jollain tasolla aina. Hän ei vain aluksi tiennyt, että pakolainen voisi tavoitella sellaista uraa, minkä hän on jo luonut.
”Vielä edelleenkin, kun menen kirjatilaisuuksiin, joissa on muita kirjailijoita, saatan miettiä, kuulunko tähän ryhmään.”
”Ja sitten muistan, että kyllä minulla on annettavaa.”
Kaunokirjallisuus voi ylläpitää, muokata, tuottaa ja uudistaa ideoita.
Al Husaini muistuttaa, että Suomenkin kansakunnan henkeä on rakennettu runoudella.
Teksti & kuvat Evelin Kask
Tämä on näytejuttu marraskuun 2026 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää. Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa kenelle tahansa mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä ostaa lehtiä etukäteen ja pitää myydystä lehdestä saamansa myyntivoiton itsellään. 14 vuoden aikana Ison Numeron myyjät ovat ansainneet työllään yli 2 miljoonaa euroa tuloja.
