Parin viime vuosikymmenen aikana tutkijat, valtiot ja järjestöt ovat innostuneet tukemaan vaikeassa asemassa olevia jakamalla heille puhdasta rahaa. Onko ajatus radikaali vai ikivanha? Toimiiko käteinen? Entä pitäisikö kaikki avustustyö nyt pistää uusiksi?
”Emme voineet uskoa, että joku voisi vain antaa rahaa! Sellaisia summia, joista isovanhempamme tai isoisämme eivät voisi edes uneksia tai pyytää. — Sukulaisemme kertoivat, että se on totta. Ettei siihen liity ehtoja. Raha annetaan rakkaudella. Annetaan neuvoja sen käyttämiseen, mutta päätät itse, seuraatko niitä vai et”, iäkkään oloinen mies kertoo innostusta äänessään. Hän istuu valkohiuksinen nainen vierellään, taustallaan palmuja.
Kaksikko on ruandalaisia maanviljelijöitä, nimeltään Uwamariya ja Iyamuremye, ja heidät on kuvattu avustusjärjestö Give Directlyn nettisivuilla olevalle videolle. Heidänkin kylässään ollaan juuri aloittamassa järjestön hanke, jonka puitteissa asukkaille jaetaan rahaa suoraan, ilman ehtoja.
Give Directly (suomeksi anna suoraan) on kenties tunnetuin avustusjärjestö, joka antaa köyhille ihmisille nimensä mukaisesti rahaa. Se on antanut kertomansa mukaan vuodesta 2009 lähtien yli 550 miljoonaa dollaria, eli noin saman verran euroissa. Rahat on maksettu yli 1,25 miljoonalle köyhyydessä elävässä perheelle esimerkiksi Keniassa, Ruandassa, Liberiassa, Malawissa, Yhdysvalloissa ja Jemenissä. Järjestö kerää varat yksityisiltä lahjoittajilta ja yrityksiltä rikkaammissa maissa. Se myös tekee yhteistyötä tutkijoiden kanssa sen selvittämiseksi, miten rahan suoraan antaminen vaikuttaa ihmisten elämään, ja mihin ihmiset käyttävät rahansa. Tutkimusten tekijöissä on nimekkäitä yliopistoja ja maailmantähtiä, esimerkiksi nobelisti Abhijit Bannerjee.
Kaiken keskiössä on ajatus, että köyhät ihmiset tietävät itse parhaiten, mitä tehdä rahoillaan, ja miten parantaa elämäänsä.
Rahan antaminen suoraan on kasvanut massiivisesti viimeisen parin vuosikymmenen aikana. Jo yli vuosikymmen sitten Britannian kehityshteistyöelin arvioi, että globaalisti jopa miljardi ihmistä saa rahaa suoraan joltain taholta. Koronapandemian aikana määrä nousi Maailmanpankin mukaan 1,3 miljardiin.
Erityisesti suorien raha-avustusten antaminen on lisääntynyt globaalissa etelässä, eikä kyse ole suinkaan vain yksittäisten avustusjärjestöjen hankkeista. Rahaa jaetaan kaikilla mantereilla. Esimerkiksi Etelä-Afrikassa, Namibiassa ja Brasiliassa on kehitetty valtiollisia ohjelmia, jotka kattavat kymmeniä prosentteja väestöstä. Maailmanpankin nettisivuilla listataan 672 sen tukemaa hanketta, joissa mainitaan käteissiirrot. YK:n lastenjärjestö Unicef on toteuttanut tai selvittänyt suoriin rahansiirtoihin liittyviä hankkeita kymmenissä maissa. Vuoden 2022 aikana se suunnitteli jakavansa rahaa esimerkiksi 160 000 taloudelle Afganistanissa.
Osa rahoista on vastikkeettomia, kuten Etelä-Afrikassa maksettavat lapsilisät. Toisiin liittyy ehtoja: esimerkiksi Brasiliassa lasten on pitänyt käydä koulua. Länsi-Bengalin osavaltion hallitus Intiassa taas maksaa vuosittain rahaa kaikille vähävaraisten perheiden 13–18-vuotiaille tyttärille, jotka käyvät koulussa eivätkä ole naimisissa. Suurempi kertasumma odottaa niitä tyttöjä, jotka vielä 18-vuotiaina ovat naimattomina ja joko opiskelevat tai käyvät töissä. Rahoja on jaettu 7,8 miljoonalle tytölle. Ehdollisella rahalla yritetään ajaa tiettyjä päämääriä, mutta usein ehdot otetaan mukaan myös poliittisen tuen takaamiseksi hankkeille.
Kuulostaapa radikaalilta! Ja samalla niin järkeenkäyvältä!
Samaan aikaan ihmetyttää: mitä uutta tässä on? Hyvinvointivaltion kasvatille on täysin normaalia saada tilille opintotukea, työttömyyskorvauksia ja vanhempainrahaa, ilman että kukaan valvoo sen käyttöä.
Onko ajatus siis mullistava vai ikivanha?
Molempia, sanoo Lontoon King’s Collegen apulaisprofessori Liz Fouksman.
Hyvinvointivaltiossa globaalissa pohjoisessa on pitkään maksettu suoria rahoja, mutta globaalissa etelässä ilmiö on uudempi, erityisesti kehitysyhteistyörahojen maailmassa. Niissä keskityttiin aluksi, maiden itsenäistymisen jälkeen, modernisaatioon ja suurhankkeisiin kuten patoihin ja voimalaitoksiin.
Kun niitä kritisoitiin korruptiosta ja siitä, että hankkeet hyödyttivät lähinnä pohjoisia maita, alkoi käännös kohti pienempiä hankkeita, joissa painotettiin hallinnon kehittämistä ja kansalaisyhteiskunnan tukemista. Niitä puolestaan kritisoitiin valtion tehtävien omimisesta ja lyhytjänteisyydestä. Rakennettiin kaivoja, mutta kun hankkeet loppuivat, kaivoja ei pidetty yllä.
”1980-luvun lopulla alkoi uusi käänne, kun kiinnostuttiin paikallisten ihmisten osallistamisesta ja heidän tarpeidensa huomioimisesta”, Fouksman kuvailee.
”Kritiikki siihen on, että huippua sinänsä, mutta kenen ääntä kuullaan, kun kuunnellaan paikallisia ihmisiä? Kuka päättää, mitä paikalliset tarvitsevat?”
1990-luvulla innostuttiin mikrolainoista.
”Meillä on nyt selkeää näyttöä siitä, että ne eivät toimi. Ne eivät yleensä nosta ihmisiä köyhyydestä”, Fouksman sanoo.
Käänne kohti puhtaan käteisen jakamista tapahtui 2000-luvulla.
”Se kasvaa osittain juuri osallistavasta perinteestä ja luottamuksen ajatuksesta: luotetaan että ihminen osaa päättää, mitä sillä tekee”, Fouksman kuvaa.
Innostusta lisäsi kehitystaloustieteen uusi kiinnostus empiiriseen tutkimukseen. Tutkijat eivät enää luottaneet teoreettisiin matemaattisiin mallinnuksiin taloudesta vaan halusivat testata, mikä todellisuudessa toimii. Rahansiirtohankkeet sopivat tähän mainiosti, koska niitä on helppo seurata ja niiden seurauksia helppo mitata.
Samoihin aikoihin kun etelässä innostuttiin rahan jakamisesta, myös globaalissa pohjoisessa uusi kiinnostus perustulohankkeita kohtaan alkoi kasvaa – mahdollisesti myös etelän uusien hankkeiden johdosta.
”Vaikka monessa rikkaammassa maassa oli annettu kansalaisille rahaa jo pitkään, ainakin Britanniassa ja Yhdysvalloissa tätä kiristettiin 80-luvulta lähtien. Vallalle nousi ajatus, että ihmisten on pärjättävä ensisijaisesti työllään ja perheensä tuella. Valtion tuki oli viimesijaista ja stigmatisoitua, tuista riippuvaiset kuvattiin laiskoina”, Fouksman kertoo.
”Siihen verrattuna perustulokeskustelun uusi tuleminen on ollut radikaalia. Tai kun USA:ssa moni sai korona-aikoina postissa tukisekkejä, se tuntui todella radikaalilta, koska siellä tukiin liittyy yleensä paljon ehtoja, jotka ovat usein hyvin nöyryyttäviä.”
Teksti Kati Pietarinen
Kuvitus Mirkka Hietanen
Tämä on ote jutusta, jonka voi lukea kokonaisuudessaan lokakuun 2022 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2021 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 220 hengelle.
