Tässä lehdessä puhutaan siitä, mistä monella on nyt puute: rahasta.
Aihe on ollut poikkeuksellisen paljon suomalaistenkin huulilla viime aikoina. Eikä ihme. Syyskuussa Kela arvioi, että viimeaikainen hintojen nousu on tiputtanut köyhyyteen Suomessa yli 60 000 kotitaloutta ja nostanut lasten köyhyysastetta kolme prosenttia.
Tähän olisi syytä reagoida, ennen kuin vaikutukset kasaantuvat. Kuten moni meistä tietää, rahan puute on stressaavaa. Etenkin lapsilla köyhyyden vaikutukset voivat kantaa todella pitkälle, sillä stressi vaikuttaa kehitykseen ja rahattomuus helposti sosiaalisiin suhteisiinkin.
Silti: hyvä uutinen on, että kylmyyteen ei pitäisi tänäkään talvena tämän maan asukkaiden kuolla. Meillä on sitä varten hyvinvointiyhteiskunta, sosiaaliturva ja toimeentulotuki. Ihan ideaalisti järjestelmä ei tietenkään aina toimi – väliinputoajia löytyy ja tuen tasoissa on haastetta. Mutta perusidea on selvä: rahaa annetaan niille, joilla ei sitä ole. Ainakin vähän.
Jos ei tapaa säännöllisesti ihmisiä tämän järjestelmän ulkopuolelta, hyvinvointiyhteiskunnan poikkeuksellisuus ja perusperiaatteet saattavat unohtua. Se näkyy usein esimerkiksi – yhä paikoin esiin pulpahtavassa – keskustelussa kerjäämisestä, jota tekevät pääosin Suomen sosiaaliturvan ulkopuolella olevat ihmiset. Aina välillä joku ehdottaa, että kerjäävän ihmisen pitäisi mennä oikeisiin töihin. No, se nyt on vähän niin kuin sanoisi asunnottomalle, että hommaa asunto. (Lyhyt vastaus: jos se olisi niin helppoa, se olisi jo tehty.)
Ihmiset tarvitsevat rahaa elääkseen, joten sen he ansaitsevat.
Toinen kiinnostava reaktio kerjäämiseen on ajatus, että kerjäävälle ihmiselle rahan antaminen ei ole hyvä idea, koska raha pitää ansaita. Toimittaja Kati Pietarinen kirjoittaa tässä lehdessä (sivulta 26 alkaen) suoran rahan antamiseen perustuvista avustusprojekteista ja niiden suosion kasvusta etenkin kehitysyhteistyössä. Aihe on ollut pinnalla sekä järjestöjen että tutkijoiden parissa viime vuosina.
Nyt pohditaan, onko yksinkertaisesti tehokkaampaa antaa ihmisille rahaa käteen kuin pistää pystyyn projekteja, jotka yrittävät epäsuorasti vaikuttaa heidän elämäänsä. Yksi perustavanlaatuisista kysymyksistä on, luotetaanko rahan saajaan. Tietääkö vähävarainen ihminen itse parhaiten, mitä tarvitsee? Tai ainakin paremmin kuin joku ulkopuolinen?
Meillähän monet, joskaan eivät kaikki, tuet perustuvat jo tähän logiikkaan. Kyse ei ole lahjasta, jonka antaja määrää sen käytöstä, vaan perusoikeudesta. Oikeudesta elää. Vaikka emme ihan vielä olisikaan maailmanlaajuisen perustulon kynnyksellä, ainakin toivoisin että kukin miettisi antamisen ja ansaitsemisen etiikkaa vähän pidemmälle. Ihmiset tarvitsevat rahaa elääkseen, joten sen he ansaitsevat. Toinen asia on sitten miettiä, mistä ja miten sitä kaikille saadaan.
Veera Vehkasalo
Päätoimittaja
Tämä on näytejuttu lokakuun 2022 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2021 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 220 hengelle.
