Törmäsin reilu vuosi sitten YouTubessa videoon, jossa kerrottiin, että jokainen saa olla sen kokoinen kun on, eikä se ole muiden asia. Tämä kuulosti korviini aluksi erikoiselta muminalta.
Ainahan painon noususta huomautetaan. Sitä tekee puolituttu, johon törmäät kauppareissulla. Tai lääkäri, jolle valitat murtunutta sormea, vaikka paino ei liittyisi vaivaan mitenkään.
Ja aina se on kiusallista ja tungettelevaa. Tuntuu nöyryyttävältä, kun joku kehottaa minua tarkkailemaan syömistäni tai käymään salilla – vaikka nämä huomautukset tehtäisiin kuinka ystävälliseen sävyyn.
Noissa tilanteissa olen vain myötäillyt ja sanonut, että huomauttaja on oikeassa: minun pitäisi alkaa tarkkailla painoani enemmän. Häpeä on tehokas hiljentäjä. Nyökytellessäni olen miettinyt, mitenköhän hän reagoisi, jos alkaisin arvostella hänen ulkonäköään.
Olen sisäistänyt hyvin ajatusmallin, jossa muilla on oikeus huomautta painosta, koska ”he ovat oikeassa”. Olen kuullut tämänlaisia huomautteluja teinistä asti ja olen oppinut pitämään naaman pokerilla ja purkamaan siitä nousevat negatiiviset tunteet vasta myöhemmin kavereideni kanssa.
YouTube-videossa esitelty asia nimeltä kehopositiivisuus antoi minulle ensimmäistä kertaa luvan ajatella, että painoni on minun henkilökohtainen asiani. Sitä ei tarvitse perustella kenellekään.
Minun ei tarvitse pyydellä sitä anteeksi selittämällä, että olen juuri aloittamassa laihduttamisen. Hoikkuus ei olekaan normi, johon kaikkien on pakko pyrkiä.
Jotkut pitävät kehopositiivisuutta vaarallisena ilmiönä, koska he ajattelevat, että sen myötä ”ihmiset lihovat”. He pitävät kiinni hokemastaan, vaikka heille selittäisi, että he ovat ymmärtäneet koko jutun väärin. Näissä keskusteluissa faktoilla ei ole paljon painoarvoa.
Voimmekin pohtia, onko ihmisillä jokin pakottava tarve olla vastarannankiiskejä ja nähdä itsensä ”tarvittavana vastavoimana” aktivismin muodoille, joilla haetaan marginaalissa oleville henkilöille yhdenvertaisia oikeuksia.
Jotkut tarvitsevat kehopositiivisuutta arkeensa. Minä tarvitsen sitä. On mukava kulkea pää pystyssä ja ajatella vaihteeksi, että mä olen hyvä juuri tällaisena kuin olen. Tämän ei pitäisi olla keneltäkään pois.
Teksti: Leif Hagert
Kolumni on ilmestynyt touko-kesäkuun 2020 Iso Numero lehdessä #46.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Lehden hinnasta puolet on myyjän tuloa. Lehden voi ostaa myös verkosta.
