Muusikko Jouni Hynynen haluaa lisätä rakkauden määrää. Hänestä täällä ei ole mitään pelättävää.
”Hulluutta ja humalaa.” ”Helvetistä itään.” ”Veri valuu maahan.” ”Isän kädestä.” Kotiteollisuus-yhtyeen biisien nimet eivät ensinäkemältä loista valoa ja rakkautta. Mutta mies niiden takana säteilee rokkibaarin nurkkapöydässä.
Hänellä on tekeillä uusi kirja ja kappaleita. Biiseissä paljon riimejä, ”eivät ne Kotiteollisuuden biisejä ole”. Hynynen ei vielä tiedä mitä ne ovat.
”Jostain syystä on leppoisa, hilpeä mieli.” Aurinkolapsi hymyilee ja sormeilee savukeaskia. Kohta pitäisi päästä tupakalle.
”Biisiä säveltäessä toivon, että voi kun joku tästä tykkäisi. Haluaisin lisää rakkautta, kun itsekin tarjoan sitä täysillä.” Hynynen on viettänyt paljon aikaa äijäporukoissa, tutkinut kirjoittamissaan kirjoissa karjalaisen miehen sielunmaisemaa ja esiintynyt televisiossa Äijät-sarjassa yhdessä mediapersoona Jone Nikulan kanssa. Jossain vaiheessa hän keksi alkaa öristä keikoilla.
Rokkarin arki on varsin kotikeskeistä. ”Laitan ruuat ja systeemit. Pidän perheen elossa”, Hynynen sanoo.
Muusikko-kirjailija asuu puoliksi Lappeenrannassa, jossa hänellä on asunto: ”Tykkään katsella pihan oravia”. Puolet ajasta Hynynen asuu Helsingissä, jossa hänen vaimonsa, näyttelijä Mari Perankoski asuu.
”Olen umpilappeenrantalainen, syntynyt ja asunut siellä. Vanhemmat ja veli asuvat yhä.”
70-luvun Lappeenrannassa alakouluikäinen Hynynen kävi soramontulla kivisotaa rajalla, jossa omakotitaloalue vaihtui kerrostaloalueeksi. Omakotitalossa asunut Hynynen kivitti vuokratalojen lapsia. Silmälaseja särkyi. Seuraavana aamuna koulussa oltiin kavereita.
”Voisi jättää sen sotimisvaiheen pois ja olla suoraan kavereita”, Hynynen sanoo, ja puhuu oman lapsuutensa lisäksi tämän päivän vihaisista aikuisista.”Nykyään pojatkin osaavat halata ja pystyvät vaihtamaan muutaman sanan, mutta mitä vittua näille kaljupäille on tapahtunut, kun ne huutaa tuolla kadulla rajat kiinni ja miksi sen annetaan tapahtua?”
Hynysen mukaan suomalainen mies on usein sellainen, että kun sitä pelottaa, se vihaa. ”Jotenkin vituttaa tämä kansa aina välillä, vaikka rakastan suomalaisia. Jos pelottaa, niin voisi sanoa, että pelottaa, eikä vihata. Mitä nykyään voi Suomessa edes pelätä?” Hynynen kysyy.
”Vaimo sanoo mua lellipojaksi. En pelkää mitään pahaa.”
Hän ei itse osaa pelätä kuin sitä, että menettää toimintakykynsä. Se pelko saa paiskimaan töitä vielä kun voi.
”En ole ikinä juurikaan pelännyt mitään pahaa. Vaimo sanoo mua lellipojaksi. ’Sulle ei oo koskaan käynyt mitään’, se sanoo. No jos saa pari kertaa turpaan, niin ei se ole mitään, liittyy normaaliin nuorisosählinkiin.”
Vaimo. Avioliitto Perankosken kanssa on laajentanut Hynysen ystäväpiiriä tavalla, jota hän ei vielä parikymmentä vuotta sitten osannut kuvitella. Hän oli pitkässä avioliitossa tyttärensä äidin kanssa.
”Koko avioliiton ajan oli sellainen vipinä, että oma vaimo on ainoa nainen, jonka kanssa pystyn juttelemaan tai seuraa konflikti. Se oli laki, joka astui voimaan, kun alkoi liian nuorena seurustelemaan.
”Hynysen piti elää melkein viisikymppiseksi asti tajutakseen, että miehen ja naisen välillä voi olla muutakin kuin seksuaalinen jännite. ”Ja se on helvetin kivaa.”
Etelä-Karjalan miehet voivat Hynysen mukaan viettää viikon mökillä puhumatta oikein mitään. ”Naisten kanssa minulla on parempia keskusteluja. Nykyään haluan tavata naisia muutenkin kuin panemismielessä”, Hynynen sanoo.
Mistä hän sitten uskoo saaneensa sovinistin maineen?
”Jengi ottaa tekstini niin sananmukaisesti, että luulevat minun olevan tosissani silloinkin, kun tahdon provosoida tai kiusata.”
Kerran Hynynen esimerkiksi kirjoitti pakinan siitä, millaisia naiset ovat kuukautisten aikana. Se herätti paheksuntaa. Tai kuten Hynynen itse sanoo: ”Tein pakinan menkkakilareista. Se tulkittiin sovinismina, mutta se on ihan väärä tulkinta. Yritin sanoa, että me ukot ei pysytä naisten nopeasti vaihtuvien tunteiden perässä.”
Hynynen toivoo tulevilta tekemisiltään muutakin kuin lisää rakkautta. Olisi mukavaa tulla aiempaa paremmin ymmärretyksi.
”Minulla on perustarpeena vittuilla ihmisille. Se tulee ehkä Karjalasta. Moni tajuaa sen niin, että olen ilkeä, vaikka haastan lämmöllä ja rakkaudella.”
Hynynen haluaa herätellä ajatuksia. Esimerkiksi kirjoittaessaan ”suomalaisesta juntista” hän haluaa lukijan tunnistavan pakinasta itsensä ja oman hölmön käytöksensä, jotta voisi nauraa itselleen. ”Välillä tajuan jo pakinaa kirjoittaessa, että tästä tulee meteli.”
Hynynen haluaa seuraavaksi yrittää kirjoittaa niin, että kaikille tulee hänen teksteistään hyvä mieli. ”En osaa tehdä sitä kuitenkaan niin, että kirjoittaisin Hertta-sarjan henkisen rakkausjutun. Teen sen huumorin kautta.”
Tupakalta palatessaan Hynynen kertoo, miksi hän halusi antaa haastattelun Iso Numero -lehteen. Ollakseen ihminen ihmiselle. ”Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin auttaa niitä, jotka tarvitsevat apua. Mulla ei ole mitään ketään vastaan. Valitettavasti löytyy myös ihmisiä, jotka ajattelevat köyhistä tai pakolaisista, että pysykööt siellä ja kuolkoot pois.”
Hynynen on hetken hiljaa ja sanoo, että se kuulosti kamalalta ääneen sanottuna, mutta hän on joutunut poistamaan omista Facebook-kavereistaankin ihmisiä, joiden päivitykset ovat olleet rasistisia.
”Ovatkohan suomalaiset lipunheiluttajat käyneet edes armeijaa?”
”Minä ajattelen, että kaikki tänne vaan. Ei se tietenkään noin suoraviivaista ole oikeasti, mutta jos tänne jotenkin mahtuu, niin pitää auttaa. Kuka sen lopulta päättää ketkä mahtuu ja ketkä saa tulla?”
Hynynen kiroaa ”aikuiset miehet, jotka heittelevät polttopulloja ja heiluttelevat natsilippuja”. Ei sillä hyvä Suomessa lisäänny. Polttopulloja vastaanottokeskuksiin viskovat aikuiset tuovat hänen mieleensä lapsuuden kivisodan, mutta ilman yritystäkään ystävystyä.
”Minulle tulee noista suomalaisista lipunheiluttajista mieleen, että ne ei ole edes käyneet armeijaa. Tekisivät jotain töitä ja maksaisivat veronsa yhteiseen pottiin, se olisi kiva alku.”
Hynynen uskoo rakkauteen. Siihen, että mitä rakkaudellisemmin kohtelee muita, sitä enemmän rakkautta saa takaisin. ”Ihmisten pitäisi turvata toisten ihmisten oikeus olla elossa.”
Hynysen puhelin hälyttää. Vaimolla kotona on nälkä. Hynynen lähtee kauppaan ostamaan salaattia.”Olen vähän luolamies kuitenkin.”
Jouni Hynynen
Kotipaikka: Lappeenranta
Muusikko, Kotiteollisuus-yhtyeen laulaja, kitaristi ja sanoittaja
Kirjailija, kolumnisti ja pakinoitsija
Perhe: Vaimo Mari Perankoski ja Vilja-tytär
Teksti Laura Rantanen
Kuvat Laura Oja
Tämä on Ison Numeron ilmainen näytejuttu, joka on julkaistu alunperin maaliskuussa 2019. Osta lehti kadulta ja tue myyjän työtä.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
