Kati Melto siirtyi media-alalta sosiaalialalle. Nyt hänellä ei ole aikaa eikä rahaa.
Olen tehnyt valtaosan työurastani mediassa. Kun aloitin työt naistenlehtien parissa kauan sitten, työelämässäni liikkui runsaasti rahaa ja kutsuja sateli kaikkiin mahdollisiin rientoihin. Pääsin ilmaiseksi teatteriin, konsertteihin ja elokuviin. Lähes joka päivä työpaikan postilokerossa odotti paketti milloin mitäkin, meikeistä elektroniikkaan. Työpaikkani alakerrassa oli saunat, kuntosali ja uima-allas.
Kun olin viimeisessä media- ja viestintäalan työpaikassani muutama vuosi sitten, meno oli jo vähän rauhoittunut. Kaapeista sai kuitenkin ottaa limua niin paljon kuin jaksoi, pöydillä oli usein herkkuja ja korruptiolahjoja tuli silloin tällöin. Nämä kaikki edut ilahduttivat ja motivoivat raahautumaan töihin. En voi kieltää sitä, vaikka olisin palkastani voinut helposti ostaa limuni itsekin.
Aloin kuitenkin kaivata työhöni merkityksellisyyttä. Katselin Rautatientorilla päihteitä käyttäviä ihmisiä ja totesin, että heidän tarinansa kiinnostavat minua enemmän kuin yritysten tarinat. Opiskelin ensimmäisen korkeakoulututkintoni ja nyt sosionomina maksan ensimmäistä kertaa työpaikalla kahvini itse.
Pohdin jatkuvasti, teinkö oikean valinnan. Totta kai rakastan työtäni sosiaaliohjaajana moninkertaisesti verrattuna media- ja viestintäalan hommiin. Ne Rautatientorin porukan tarinat todellakin ovat vertaansa vailla. Työni on myös sopivan haastavaa, paljon haastavampaa kuin viestintä ikinä.
Mutta totuus on se, että valintani myötä minusta on tullut köyhä. Aiemmassa ammatissani maailma oli minulle auki – osittain siksi, että tarjolla oli paljon kaikkea ilmaista ja osittain siksi, että palkka riitti elämiseen.
Nyt maksan työpaikalla kahvini itse.
Nyt maailma on sulkeutunut, sillä köyhyys on toiseutta. Länsimaisessa yhteiskunnassa rahassa ei ole kyse vain hengissä säilymisestä vaan kuulumisesta yhteiskuntaan ja ylipäätään jaksamisesta. Arvatkaapa vain, miten paljon paremmin minäkin jaksaisin, jos neljän lapsen yksinhuoltajana minulla olisi varaa edes joskus maksaa siitä, että joku siivoaisi kotini tai voisin suunnitella kesäreissun Tykkimäelle ilman, että taloudellisen romahtamisen kauhu kiristää kurkkuani.
Politiikassa ja yritysmaailmassa käytetty retoriikka ahkeruuden ja tulojen suhteesta tuntuu nöyryyttävältä. Olen nyt paljon ahkerampi kuin aiemmin, se vain ei näy palkassa. Ahkeria ovat myös valtaosa matalapalkka-alojen työläisistä ja moni työtönkin. Se että ei käy palkkatöissä ei tarkoita sitä, että makaisi sohvalla nautiskelemassa. Köyhyys on raskasta.
Suomessa on viime aikoina herätty siihen tosiseikkaan, että meillä on suuri työssäkäyvien köyhien joukko. Minäkin haikailen joskus elämänvaihetta, jossa olin köyhä mutta työtön. Silloin minulla oli edes aikaa. Työssäkäyvällä köyhällä ei ole aikaa eikä rahaa. Ilman valtion tukia minunkaan perheelläni ei olisi mitään mahdollisuutta ylipäätään asua ja syödä, saatika harrastaa. Niin kovaa kuin se onkin sanoa ääneen: me olemme rakentaneet maailman, jossa raha on edellytys onnelle.
Kati Melto
Toimittaja ja vankilan erityisohjaaja
Tämä on näytejuttu toukokuun 2023 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2022 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 280 hengelle.
