Vasile Stanescu lähti ulkomaille jo 19-vuotiaana, jotta hänen lapsillaan olisi parempi tulevaisuus.
Olen Vasile, 27 vuotta vanha ja tulen Romaniasta. Minulla on iso perhe ympärilläni: vaimo ja kolme lasta, vanhemmat ja sisaruksia, Suomessakin monta setää, tätiä ja serkkua.
Sanoisin että olen energinen ja pidän elämästä. Teen kovasti töitä ja rakastan perhettäni yli kaiken. Mutta samalla olen pitkävihainen sellaisten kanssa, jotka minua loukkaavat. Se ei ole paha asia. Pitää olla itsekunnioitusta sen verran. Ystävissäni arvostan eniten vilpittömyyttä ja suorasanaisuutta. Ihmisiä, jotka puhuvat minusta pahaa selkäni takana, en siedä ollenkaan.
Tulen pienestä kylästä maaseudulta. Asuin siellä 19-vuotiaaksi asti ennen kuin lähdin ulkomaille etsimään elantoa. Lapseni asuvat siellä edelleen. Käyn kotona heidän luonaan niin usein kuin pystyn. Yleensä joku isovanhemmista vahtii heitä, sillä nykyisin myös vaimoni tekee töitä Suomessa.
Olemme köyhää perhettä ja lapsuutenikin oli hyvin köyhä. Ei ollut oikein mitään. Kävin koulua kahdeksan vuotta ja tykkäsin siitä kovasti, vaikka en ollutkaan ehkä kaikkein paras oppilas. Yksi opettajista, Elena, oli erityisen mukava. Hän opetti minulle englantia, jota en oppinut lopulta juuri lainkaan, mutta hän oli minulle aina todella ystävällinen. Hän opettaa edelleen kylän koulussa, nyt vain uusia oppilaita joista monet ovat vanhojen oppilaiden lapsia.
Jos olisin supersankari, minulle riittäisi voimaksi se, että voisin halata
lapsiani milloin tahansa.
Ulkomaille lähtö oli ylivoimaisesti elämäni tärkein päätös. Romaniassa ei voi ansaita ja ilman rahaa ei elämässä tee oikein mitään. Ja teen ihan kaikkeni lasteni eteen. Olen käynyt kokeilemassa onneani Englannissa, mutta en pidä siitä maasta ollenkaan. Suomessa ihmiset ovat paljon mukavampia. Täällä voi myös tienata paremmin rahaa. Kaiken ylimääräisen lähetän lapsilleni.
Ensimmäisillä Suomen-reissuilla istuin kadulla kerjäämässä. Se oli ikävää ja minulla oli koko ajan koti-ikävä. Kaipasin vaimoani ja vanhinta lasta, joka oli silloin pieni. Sitten kuulin sukulaisiltani lehdestä ja rupesin myymään sitä. Huomasin nopeasti, että lehteä myymällä tienaa paljon paremmin. Kupin kanssa istuessa paikat tulevat kipeäksi, mutta lehden kanssa voi jaloitella ja jutella ihmisten kanssa. Vuosien aikana olen nukkunut milloin tuttavien nurkissa, milloin metsässä, milloin hätämajoituksessa. Nyt yritän löytää tietä pois kadulta omaan vuokrakämppään.
Minua tukee moni hyvä ihminen. Minulla on puolisentoista tusinaa vakioasiakasta, jotka tunnen paremmin.
Jos saisin valita, viettäisin aikani lasteni kanssa. Jos olisin supersankari, minulle riittäisi voimaksi se, että voisin halata lapsiani milloin tahansa. Yritän pitää huolta siitä, että heillä on kaikki mitä he tarvitsevat. En halua, että he kasvavat samanlaisessa köyhyydessä, jossa minä kasvoin. Toivon myös, että he eivät ota mallia minusta, ja kuuntelevat koulussa opettajia tarkemmin.
Teksti ja kuva Janne Hukka
Tämä on näytejuttu maaliskuun 2024 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2022 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 280 hengelle.
