Myyjämme Leonora Ghetu muistelee Ceaușescun Romaniaa ja huolehtii lastensa tulevaisuudesta.
Tulimme mieheni Traianin kanssa Suomeen noin kymmenen vuotta sitten, koska Romaniassa meillä ei ole mitään. Ensin kerjäsimme. Sitten kuulimme Isosta Numerosta ja aloimme myydä sitä.
Lehden myyminen auttaa minua lähettämään rahaa lapsille ja lapsenlapsille. Lähetän joskus 10, joskus 20 euroa. Tyttäreni on leski ja hänellä on neljä lasta, rahaa tarvitaan ruokaan ja koulunkäyntiin. Hän asuu yhdessä huoneessa lasten kanssa. Olen surullinen, koska asiat ovat kotona niin huonosti.
Ceaușescun aikaan elämä oli helpompaa. Oli aina jotain töitä, pelloilla tai kodeissa. Saimme vähän rahaa, emme paljon, mutta aina jotain. Nyt on vaikeaa.
Vähän aikaa sitten tyttäreni soitti ja sanoi, ettei hänellä ole edes leipää lapsille. Pitää ottaa lainaa, jotta voi ostaa ruokaa. Aiemmin hän teki siivouskeikkoja, mutta viruksen takia sekin loppui.
Meillä on yksi oma tytär ja yksi kasvattitytär. Ennen asuimme mieheni kotikaupungissa Brăilassa ja meillä oli koti. Kasvattityttäremme, Tatjana, tuli meille 1,5-vuotiaana. Tyttäreni Lacrimioara sanoi, että haluaa siskon, joka voi auttaa meitä kun tulen vanhaksi. Jos tyttärellä ei olisi rahaa, siskolla olisi.
Ja kerran kun olimme vierailulla oman siskoni luona, siellä oli myös nainen, jolla oli jo kahdeksan lasta ja hyvin vaikeaa. Hän antoi lapsensa Tatjanan meille, koska pelkäsi tämän kuolevan.
Eräänä päivänä, kun Tatjana oli kuusivuotias, lähdin töihin maissipelloille. Tyttö jäi kotiin ja kun palasin, mitään ei enää ollut jäljellä. Tatjana oli tehnyt ruokaa tulella, ja koko talo oli palanut. Hän oli paennut naapuriin. Pelkäsin, että joudun vankilaan, koska olin jättänyt lapsen yksin. Muutimme toiseen kaupunkiin, mutta omaa kotia ei enää ollut.
Täällä Suomessa saimme oman huoneen asunnosta viime vuonna, sitä ennen nukuimme vuosia hätämajoituksessa, metsässä tai autossa. Joskus oli ongelmia poliisin kanssa, joskus huumeidenkäyttäjien.
Nyt mieheni tekee vähän töitä päiväkeskus Hirundossa ja ansaitsee sen verran, että voi maksaa vuokran, vedet ja sähköt. Mutta mitään ei jää yli. Kävin Romaniassa viimeksi kolmisen vuotta sitten. Sitä ennen en ollut nähnyt perhettäni seitsemään vuoteen, koska meillä ei ollut varaa matkaan. Nyt tyttäreni pienin lapsi on kaksivuotias, enkä ole nähnyt häntä vielä.
Itse olen jo 66 ja selkäni on kipeä. Kiitän Jumalaa, että kaikki ovat pysyneet terveinä ja toivon, että Jumala antaa minulle voimaa ja auttaa perhettäni. Koska jos minulle sattuu jotain, heille tulee todella vaikeaa.
Tämä on näytejuttu elokuun 2020 Isosta Numerosta. Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
