Suomeen tultuaan Maria Stănescu istui kupin kanssa kadulla ensimmäistä kertaa elämässään. Sitten hän kuuli tutuiltaan katulehdestä.
”Olen 29-vuotias kolmen lapsen äiti ja yhden isoäiti. Tulen pienestä Răcauțin kylästä. Se on Romanian maaseudulla, vaikka lähimpään kaupunkiin onkin vain pari kilometriä. Olen asunut siellä koko ikäni.
Mummoni ja tätini kasvattivat minut. Kun olin kaksi vuotta vanha, äitini kuoli lapsivuoteeseen. Kävin koulua pari luokkaa. Kun olin kahdentoista, isäni kuoli. Kolmentoista vanhana olin jo itse naimisissa ja pienen lapsen äiti. Meillä päin mennään nuorina naimisiin. Se on tapamme.
Poikani oli syntyessään jäykkäjalkainen. Hänen pienet raajansa olivat kireät ja koukussa. Muistan, kun kannoin pientä vauvaa sairaalaan hakemaan hoitoa. Appiukko oli mukana tukena. Se oli surullista ja vaikeaa aikaa. Kaikilla oli vauvasta suuri huoli. Hoito kuitenkin auttoi. Cosmin on nyt terve nuori mies, itsekin pienen vauvan isä.
Kylämme on pieni. Kaikki käytännössä tuntevat toisensa. Tiedämme ihmisten menemiset maailmalla, Englannissa, Espanjassa, Saksassa, missä milloinkin. Itse en ole käynyt muualla kuin Suomessa. Kuulin veljeltäni, että tämä on hyvä maa. Niinpä tulin tänne viitisen vuotta sitten kerjäämään.
Istuin kuppini kanssa Hietalahdessa, samalla paikalla missä nyt myyn lehteä. En ollut koskaan aiemmin kerjännyt. Se tuntui hävettävän tyhmältä. Mutta oli pakko yrittää. Luulen, että suomalaiset eivät oikein ymmärrä, miten köyhä maa Romania on! Siksi me tulemme tänne. Jotta voisimme pysyä hengissä.
Luulen, että suomalaiset eivät oikein ymmärrä, miten köyhä maa Romania on!
Kuulin sitten tutuilta Isosta Numerosta. Seuraavalla Suomen-reissulla aloin myyjäksi. Ero kerjäämiseen on iso. Ei niitä voi verrata toisiinsa. Minulla on paljon hyviä asiakkaita, jotka ostavat joka lehden. Olen oppinut, että ihmisiä tulee kunnioittaa, että täytyy olla kohtelias ja ystävällinen. Jos on ystävällinen, ihmiset ostavat lehden toisenkin kerran.
Joskus keväällä lähelle myyntipaikkaani kiinnitettiin kyltti, jossa lukee ”kerjääminen ja kaupustelu kielletty”. En tiedä miksi niin tehtiin. Kyltti muutti ihmisten käytöstä. Vaikka seison jalkakäytävällä, ihmiset kiroilevat minulle, osoittelevat kylttiä, sanovat go go. Toiset näyttävät nyrkkiä. Tai uhkailevat poliisilla. Ja vaikka sanon, että kutsu poliisi, älä vain soita suutasi, katsotaan mitä tapahtuu, niin minua pelottaa. En tiedä mitä poliisi tekisi. Minä teen vain työtäni enkä halua ongelmia. En halua näistä asioista jutella toimistolla, niitä sattuu niin usein.
Perhe on minulle kaikkein tärkein asia maailmassa. Se yhdistää minua ja miestäni Ionuția. Kun menen kotiin, tykkään käydä lasteni kanssa kaupungilla. Vien heidät pizzalle, käyn ostamassa vaatteita, vietän vain aikaa heidän kanssa. Se on ihanaa.
Talomme on pieni. Siinä on kaksi huonetta, sähkövalot, puuhella ja juokseva vesi. Kuumaan veteen meillä ei ole vielä varaa.
Asiakkailleni haluan sanoa: jatkakaa minun tukemistani! Tuellanne lapseni pääsevät kouluun ja eteenpäin elämässä. Sitä tärkeämpää asiaa ei ole.
Teksti ja kuva Janne Hukka
Tämä on näytejuttu marraskuun 2021 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2020 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen yli 280 hengelle. Lehden myyjät ansaitsivat yhteensä yli 190 000 euroa.
