Häpeä ja rakkaus -kirjan kirjoittaja, filosofi Elisa Aaltola haluaisi, että ihmiset ja eläimet saisivat elää vapaana ja kukoistaa. Se vaatisi, että ihminen tunnustaisi oman osansa sorrossa ja kyseenalaistaisi tottumuksiaan.
Mitä on häpeä? Voiko sen avulla luoda muutosta? Entä mitä tarkoittaa eläinten kukoistus? Tapaan filosofi Elisa Aaltolan joulukuisena iltapäivänä helsinkiläisessä kirjakaupassa, missä hän on kertomassa uusimmasta, näitä teemoja käsittelevästä kirjastaan Häpeä ja rakkaus.
Siinä hän kirjoittaa, että häpeä on poliittisen liikehdinnän, aktivismin ja vaikuttamisen väline.
”Julkisen häpeän toivotaan osoittavan, että vääryys on tapahtunut ja sitä kautta alleviivaavan arvoja. Häpeä voi siis olla moraalisen muutoksen metodi.”
Eläin- ja ympäristökysymyksiin sekä moraalipsykologiaan keskittynyt Aaltola kirjoittaa työkseen. Hän on käsitellyt eläimiin kohdistuvaa sortoa – eli lajisortoa – suhteessa muihin sorron muotoihin, kuten rasismiin ja naisten syrjintään. Lajisorto-termi juontaa juurensa yhdysvaltalaisesta ekofeministisestä kirjallisuudesta, ja perustuu vastakkainasetteluun ja hallinnan logiikkaan.
”Vastakkainasettelulla korostetaan ihmisen itse luomia vastapareja kuten mies–nainen, ihminen–eläin, kulttuuri–luonto, järki–tunteet. Niiden välille luodaan hierarkioita, joissa toinen olisi parempi ja edistyneempi kuin toinen puoli. ’Parempi’ puoli liitetään toiseen vastaavaan ja ’alemmat’ toisiinsa: mies liitetään järkeen ja kulttuuriin, nainen tunteisiin ja luontoon, ihminen nähdään tässä asetelmassa ylempänä kuin eläin ja niin edelleen”, Aaltola sanoo.
Esimerkkejä on enemmänkin. Ison Numeron viitekehyksessä tuttuja yleisiä vastinpareja ovat esimerkiksi valkoinen–rodullistettu, rikas–köyhä, terve–vammainen, keskiluokkainen–syrjäytynyt.
Tällaista jaottelua on tehty kautta länsimaisen ajattelun historian. Siinä valkoinen mies on ikään kuin järjen ja ihmisen prototyyppi.
”Filosofeista esimerkiksi Aristoteles ja Immanuel Kant pitivät naisen kyvykkyyttä alempana kuin miehen. Keskiluokkainen, terve ja valkoinen mies on ihmisyyden normi, jolla on valtaa käytännön politiikassa, joka konkretisoituu luoden erilaisia mahdollisuuksia.”
Yhden paremmuus suhteessa toiseen on kuitenkin rakennettu ihmisten mielissä. Sen vankempia perusteita sille ei ole.
”Realistisempi käsitys maailmasta tarkoittaa tällaisen keinotekoisen ajatusmaailman hylkäämistä ja vastakkainasettelusta luopumista.”
Miten itseään järkevänä pitävä ihminen ei sitten muuta toimintaansa ja ryhdy määrätietoisesti purkamaan sortavia, itse luomiaan hierarkioita? Häpeän tunne syntyy, kun tajuamme, ettemme olekaan niin hyviä kuin olemme kuvitelleet. Häpeää ei haluta tunnustaa, mutta se on välttämätöntä, jotta ihmisyyttä voisi edistää, Aaltola pohtii.
Aaltolan mukaan ihmisten ristiriitaisessa toiminnassa on kyse paljolti identiteeteistä, joista ihmiset haluavat pitää kiinni. Mitä huonommin elämässä menee, sitä enemmän nojaamme identiteetteihin, kuten kansallisuuteen ja maskuliinisuuteen. Toisaalta myös paremmin yhteiskunnassa pärjäävät saattavat nojata armottomaan menestyjän identiteettiin. Mutta identiteetit ovat fiktiota, keinotekoisia.
”Pitäisi kysyä, miksi menee huonosti tai miksi vain jotkut menestyvät. Identiteetti vaikuttaa myös eläinsuhteeseen. Jo nyt monilla on hyvät edellytykset olla vegaani, mutta identiteetti saattaa estää sen, jos ihminen ajattelee olevansa nimenomaan lihansyöjä.”
Tämäkin osoittaa, että emme aina tee älyllisiä, tietoisia ja rationaalisia valintoja. Miksi siis olisimme hierarkian yläpäässä? Aaltola kysyy.
Mitä huonommin elämässä menee, sitä enemmän nojaamme identiteetteihin, kuten kansallisuuteen ja maskuliinisuuteen.
Siinä, miten kohtelemme eläimiä, olisi paljon parannettavaa, mutta käytännössä muutos on hidasta. Aaltola puhuu kognitiivisesta dissonanssista: eletään kahdessa eri todellisuudessa, jossa eläimet ovat söpöjä ja silti niitä syödään.
”Useimmat sosiaalistuvat tähän jo lapsena. Jos katsoisimme peiliin, voisimme kehittyä lajina. Toimintamme pitäisi perustua tunteiden ohella tietoon esimerkiksi eläintuotannosta ja ilmastonmuutoksesta, ja kykyyn arvioida kriittisesti omia valintoja. Pitäisi tehdä eläinkunnan ja luonnon kukoistusta tukevia tekoja.”
Aaltola itse lopetti lihansyönnin 90-luvun alussa asuessaan maaseutupitäjässä. Silloin kasvissyönti oli harvinaista, varsinkin maaseudulla, ja hän olikin parhaan kaverinsa kanssa kylän ainoa kasvissyöjä. Silloin tämä oli radikaalia, mutta se ei Aaltolaa haitannut, koska se oli osa hänen nuoruuden kriittisyyttään.
Hän kertoo arvostavansa rationaalisuutta ja tietoa omankin toimintansa pohjana, ja juuri järkisyyt saivat luopumaan eläinperäisistä tuotteista kokonaan. Se tapahtui vuonna 2002, kun Aaltola muutti Lancasteriin, Britteihin tekemään väitöskirjaa.
”Sinne muuttaessani käytin luomua. Oikeutin ja rationalisoin maitotuotteiden käyttöä sillä, että minun täytyy olla helposti lähestyttävä, jos kirjoitan eläimistä. Pian kuitenkin sanoin paikalliselle eläinoikeusaktivistille, että ryhdyn vegaaniksi, jos hän saa minut argumentein ympäripuhuttua. Siihen meni kaksi minuuttia. Hän mainitsi lehmät ja vasikat, ja se riitti.”
Maidontuotannossa vasikat erotetaan emoistaan yleensä heti syntymän jälkeen. Sukupuolestaan riippuen vasikka päätyy joko maidontuotantoon emonsa tavoin tai lihantuotantoon, koska se ei tuota maitoa. Eli lihantuotanto on erottamaton osa maidontuotantoa.
”Eläinten hyvinvointi ei tuotannossa toteudu, ja sana on omittu yritysten markkinointiin.”
Aaltola puhuukin eläinten hyvästä elämästä ja kukoistuksesta, eikä esimerkiksi hyvinvoinnista.
”Eläinten hyvinvointi ei tuotannossa toteudu, ja sana on omittu yritysten markkinointiin. Se on hyvinvointipesua, jota käytetään myynnin edistämiseen. Hyvinvointikäsitykset vaihtelevat: joidenkin mielestä riittää, että eläin saa ruokaa ja on suojassa pedoilta”, hän toteaa.
”Hyvä elämä ja kukoistus on kuitenkin sitä, että olento voi käyttäytyä tavalla, joka tulee siitä itsestään. Hyvää elämää elävä eläin voi toteuttaa omaa, lajille ja yksilölle tyypillistä luontoaan. Tämä on käsitteenä vaikeampi kaapata kuin hyvinvointi.”
Uusimmassa teoksessaan Aaltola kirjoittaa, kuinka lämpenevä ilmasto, turkistarhojen ahtaat häkkirivit ja tuhansien broilereiden monotoniset kasvatushallit kertovat ihmisestä. Jokainen avohakkuu ja tuotantotila kuvastaa yhteiskunnassa vallitsevia arvoja.
Tämän ajatteleminen voi Aaltolan mukaan johtaa sietämättömään epämukavuuteen, jopa kauhuun ja häpeään – siihen mainittuun muutosvoimaan. Miten siis voimme muuttua ihmisinä eläinten, luonnon ja muiden ihmisten kannalta parempaan suuntaan?
”Yksi hyvä lähtökohta on perinteinen vahinkoperiaate, jota soveltaen meidän tulisi toteuttaa omaa ihmiseläimyyttä tavalla, joka kunnioittaa myös eläinten olemusta ja vapautta.”
Ilmeisin tapa toteuttaa tätä periaatetta on pyrkiä kulutuskäyttäytymisellään toimimaan niin, ettei tuota hirvittävän paljon haittaa luonnolle ja muille eläimille.
”Voi yrittää minimoida omaa haittajalanjälkeä, joka on käsitteenä vähän laajempi kuin hiilijalanjälki, koska se sisältää myös eläinten kokemat haitat. Länsimaisessa yhteiskunnassa haitallisia valintoja ja tekoja on helppoa vähentää, koska kulutamme älyttömän paljon asioita, joita emme tarvitse.”
Voimme esimerkiksi välttää eläintuotteiden käyttöä ja sitä liikakulutusta, joka vie myös luonnonvaraisten eläinten elintilaa ja -mahdollisuuksia vuosi vuodelta enemmän. Olisi hyvä suosia kasvispohjaista ruokavaliota, eli jättää eläimet pois lautaselta ja ulottaa ajattelu ylipäätään pidemmälle ja miettiä, onko aina ostettava uutta.
”Kulutamme kauheasti hyödykkeitä, kuten vaatteita ja elektroniikkaa, uutena.”
Markkinat ovat luoneet kuvan, että tarvitsemme näitä tavaroita tullaksemme onnelliseksi. Siitä syntyy puutteen tunne, harhakuva, että ostamalla löydämme onnellisuuden. Markkinat tuottavat kroonisen tyytymättömyyden siitä, että meillä ei ole jokaista uutta tavaraa.
”Tällaisesta pitäisi luopua, ostaa mahdollisimman harkitusti, vähemmän. Liikkumista voisi ajatella uusiksi: ajaako autolla pitkin poikin, lentääkö lomalle vai voisiko tehdä toisin. Aika monella sektorilla voi vähentää itse aiheuttamaansa haittaa.”
Ilmastonmuutoksen ja massasukupuuton aikakaudella ihmisellä on vastuu toimia, koska tilanne on nimenomaan ihmisen aiheuttama. Luonnonvaraisten eläinten populaatioita ja elintilaa tulisi tukea aktiivisesti.
Aaltola muistuttaa, että eläimet pitäisi pitää keskiössä eläintuotannosta puhuttaessa. Eläinkuvan olisi muututtava, jotta esimerkiksi veganismi jatkuisi sittenkin, kun sitä ei enää koeta trendikkääksi. Samaten ilmastokriisistä puhuttaessa eläinten on oltava esillä.
”Ei eläimiä voi lakaista maton alle myöskään ilmastokeskustelussa ja vedota vain terveyteen tai ilmastoon.”
Teksti Leona Kotilainen
Kuvat Pasi Leino
Tämä on Ison Numeron näytejuttu lehdestä #44 (helmikuu 2019). Osta lehti kadulta ja tue myyjän työtä.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
