Helsinkiläinen kirjailija ja ohjaaja Saara Turunen tietää, että kirjoittaja tarvitsee oman huoneen, mutta se huone on yhä harvan etuoikeus.
”Tiedostan oman etuoikeutetun asemani. Olen valkoihoinen ja korkeakoulutettu, taustani on keskiluokkainen. Jos katsoo kaikkia Suomessa taiteilijoina toimivia ihmisiä, niin suurin osa heistä on samanlaisia kuin minä. Valkoihoisia, enemmän tai vähemmän keskiluokkaisesta taustasta tulevia ja koulutettuja. Tämä on hyvä pitää mielessä”, kirjailija Saara Turunen sanoo.
”Toisin kuin usein luullaan, taide ei synny kurjuuden keskellä elämisestä. Jos niin olisi, meidän taiteilijamme olisivat syrjäytyneitä, kouluttamattomia, köyhiä, tai paperittomia maahanmuuttajia, siis yhteiskunnan todellisia huono-osaisia. On suuri harha, että taiteilijat kuuluisivat näihin ryhmiin – ja taidemaailma kaipaisikin vaihtelua”, Turunen sanoo.
Saara Turunen syntyi Joensuussa. Hänen suhteensa suomalaiseen maaseutuun on nykyään etäinen, mutta lämmin, niin kuin monella maalta kaupunkiin opiskelemaan muuttaneella aikuisella.
”Olen voimakkaasti kaupunkilaistunut, mutta juuret ovat elävä osa minua. Olen iloinen siitä, että tiedän mistä tulen ja se tekee minusta minut.”
Turunen on valmistunut Teatterikorkeakoulusta. Hänen näytelmiään Puputyttö ja Broken Heart Story on käännetty lukuisille eri kielille ja esitetty ympäri maailmaa. Turusen esikoisromaani Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon kolme vuotta sitten.
Monelle suomalaiselle naiselle se on aivan erityisen merkityksellinen teos. Turunen kuvaa esikoisromaanissaan suomalaista kaupungistuvaa yhteiskuntaa, sen rakenteita, tapoja ja etenkin naisiin kohdistuvia paineita ja odotuksia tavalla, joka osuu meistä moneen katharttisella tavalla.
Äidin pään päällä on synkkä pilvi. Yhteiskunta sanoo äitiemme suulla, että olisi hyvä, jos meistä voisi tulla sairaanhoitajia, siivoajia, kaupankassoja. Meille tehdään selväksi, että on hyvä olla normaali. Sanotaan, että on huono asia, jos erottuu muista.
Haluamme pikkukylästä kaupunkiin, ja sieltä suurempaan kaupunkiin, eteenpäin, pois, jonnekin. Koemme olevamme kohtalokkaalla tavalla erilaisia kuin muut ympärillämme ja niin me pakenemme. Janoamme vapautta. Matkustamme yhä uusiin paikkoihin, joissa niissäkin olemme erilaisia.
Turunen ammentaa fiktioon omasta elämästään. Vaikka lapsuuden Joensuu on historiaa, niin teoksissa sen maailma tihkuu tarinoihin. Turunen on saanut Rakkaudenhirviö ammatillisesti paljon, mutta se ei tarkoita paineiden ja odotusten katoamista. Aina on se tunne, että elää ehkä jotenkin vähän väärin.
Kirjaa on syytetty jopa valehtelusta. Itselleni on epäselvää, miten kaunokirjassa voisi valehdella.
Turusen uusin romaani Sivuhenkilö sijoittuu aikaan Rakkaudenhirviön julkaisemisen jälkeen. Kirjan keskushenkilöllä on aineelliset puitteet kunnossa. Hänellä on oma huone, josta jo Virginia Woolf kirjoitti 1900-luvun alussa. Jotta nainen voisi toimia kirjailijana, hän tarvitsee vapautta. Omaa rahaa ja huoneen.
Mutta kirja kysyy, vaatisiko onni vielä enemmän. Omakotitalon, lapsia, avioliiton, vanhaa patjaa laadukkaamman sängyn?
”Sivuhenkilö käsittelee naisen ja erityisesti yksinäisen naisen asemaa patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Se on yritys käsitellä epätasa-arvoa arkisten tilanteiden kautta, sellaisten, joita ei aina edes tule pantua merkille, mutta joista saattaa jäädä kuitenkin outo olo”, Turunen sanoo.
Sivuhenkilö nostaa esiin ennen kaikkea taidemaailman ja sen sisällä rehottavat luutuneet asenteet ja seksismin. Todellisuus synnyttää taidetta ja taide todellisuutta.
”Taiteilijat eivät ole pyhimyksiä, joiden ajattelu olisi yhteiskunnasta erillään. Iso osa kanonisoidusta, hyväksytystä, länsimaisesta taiteesta on täynnä naisvihaa ja rasismia. Mielestäni tämä on tärkeä tehdä näkyväksi”, Turunen sanoo.
Turunen on seurannut kirjansa vastaanottoa osittain hämmästyneenä. Hän ei ole voinut olla huomaamatta, kuinka sukupuolittunutta teoksen vastaanotto on ollut.
Karkeasti ottaen, samaan aikaan, kun naisilta tuleva palaute ja kritiikit ovat olleet pääosin kiittäviä, on moni mies selvästi provosoitunut ja tuonut tuohtumuksen esiin kritiikeissään. Kirjan sisältöä on kyseenalaistettu ja kaunokirjallisia ansioita vähätelty.
”Kirjaa on syytetty jopa valehtelusta. Itselleni on epäselvää, miten kaunokirjassa voisi valehdella. Kaikki tällainen naurattaa minua ja osoittaa, että kirja on osunut johonkin, mihin ei ilmeisesti olisi saanut osua. Näistä ärähdyksistä ja kurinpalautuksista saan lisää motivaatiota jatkaa valitsemieni aiheiden ja kerrontatapojen parissa.”
Kaikki tarinat ovat arvokkaita ja kertomisen arvoisia. Mikään aihe ei ole vähäisempi toista. ”Meillä on silti olemassa yhä kulttuuri, jossa perinteisesti miehisinä pidetyt aiheet katsotaan poliittisemmiksi kuin vaikkapa siivoamisesta kirjoittaminen”, Turunen sanoo.
”Valkoihoisten miesten ihmisryhmä on edelleen taiteessa yliedustettu. Tarvitsemme enemmän naisten ja muiden kuin valkoihoisten ja sukupuolienemmistöihin kuuluvien ihmisten tarinoita. Moni meistä on kyllästynyt olemaan katseiden kohteena. Meidän on aika päästä kertojan ja tarkastelijan paikalle.”
”Kun tarinat kerrotaan vain yhdestä näkökulmasta jää paljon sanomatta ja sanoittamatta. Yksi totuus lisää painetta mahduttaa itsensä annettuihin malleihin. Jopa oikeanlaiselle tasa-arvotaistelijalle tuntuu olevan muotti valmiina, niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin.”
”Viime aikoina olen saanut myös lohtua Roxanne Gayn Bad Feminist -kirjasta. Kirja löytyy suomeksi, vaikka nimi onkin englanniksi. Feminismiin kohdistuvat paineet ovat välillä aivan mahdottomat, pitäisi ottaa kaikki koko ajan huomioon ja miehilläkin on vaikeaa.”
Kirjan anti on se, ettei ihmisen tarvitse olla täydellinen elääkseen ja toimiakseen feministisesti. Asioita voi yrittää edistää omalla tavallaan, pienin askelin ja epäonnistuen. On lupa nauttia viihteestä, lakata kyntensä ja tehdä sen mihin pystyy.
”Tuntuu, että feminismiä ja kasvissyöntiä yhdistää samanlainen taakka. Jos ilmoitat olevasi jommankumman asian puolella, joillekin tulee tarve alkaa tarkkailla tekemisiäsi ja saada sinut kiinni virheistä. Tyyliin: ’Muistan silloin vappuna, kun söit sen yhden kananugetin’.”
Kyse on kuitenkin kaikista niistä teoista, joilla saa tehtyä näkymätöntä näkyväksi ja lisättyä tasa-arvoa. Sana ja kirjain kerrallaan.
Turuselle feminismi on tasa-arvon tavoittelua. Hän pyrkii ottamaan huomioon sen, että yhteiskunta koostuu rakenteista ja tasa-arvosta puhuessa on hyvä ottaa huomioon esimerkiksi yksilöiden sukupuoleen, luokkaan, ihonväriin ja ikään liittyvät seikat, jotka vaikuttavat aina kokonaisuuteen. On yhä olemassa lainsäädännön nöyryyttämiä ihmisryhmiä, vaikka paljon olisi saatukin aikaan.
”Usein myös unohtuu, että edut eivät ole syntyneet itsestään, vaan niiden eteen on taisteltu valtavasti. Se taistelu on feminismin historiaa. Ja samaan aikaan nämä saavutetut asiat ovat usein uhattuna. Työ jatkuu.”
Patriarkaaliset rakenteet ovat vahvoja. Oma huonekaan ei ole vielä vuoden 2018 Suomessa itsestäänselvyys.
”Kun seuraan perheellisten naisten elämää ympärilläni, on helppo huomata, että he kamppailevat koko ajan hartiavoimin saadakseen pidettyä omasta tilastaan ja ajastaan edes jollain tavalla kiinni. Niin kauan kuin suurin osa niin palkallisesta kuin palkattomastakin hoivatyöstä on sälytetty naisten niskoille, emme ole lähelläkään tasa-arvoa”, Turunen sanoo.
Turunen on yksi Suomen menestyneimpiä teatterintekijöitä ja saa ääneensä nykyään hyvin kuuluville. Mutta silti hän kokee keskustelun vallasta ja valtarakenteista tarpeelliseksi. ”Tässä ei ole kysymys vain minusta itsestäni, vaan isommasta kuvasta”, hän sanoo.
Sivuhenkilö-romaanissaan hän pyrkii ironisoimaan kirjan kertojaäänen hyväosaisuutta. Joitain lukijoita sekin on harmittanut.
”Mietin, onko niin, että naispäähenkilö ärsyttää joka tapauksessa olipa hän sitä tai tätä. Vai olisivatko ihmiset tyytyväisempiä, mikäli kirjani päähenkilö työskentelisi päivisin hiilikaivoksessa ja öisin ryyppäisi rahat?”
Suomi on luokkayhteiskunta siinä missä muutkin maat.
Turunen on huolissaan yhteiskunnassa meneillään olevasta eriarvoistumisesta, mutta kokee silti, ettei tiedä asiasta tarpeeksi voidakseen alkaa saarnata. Se ei tarkoita, etteikö hän välittäisi, hän ajattelee asiaa esimerkiksi käydessään äänestämässä.
”Suomi on luokkayhteiskunta siinä missä muutkin maat. Tietenkin toivon, että luokkaerojen kasvua hillittäisiin”, hän sanoo.
”Itse työskentelen taiteen parissa ja pyrin vaikuttamaan yhteiskuntaan sitä kautta. Asioiden näkyväksi tekeminen, esiin tuominen ja sanoittaminen ovat jokapäiväinen panokseni paremman maailman puolesta.”
Teksti Laura Rantanen
Kuva Laura Oja
Tämä on Ison Numeron ilmainen näytejuttu, joka on julkaistu alunperin toukokuussa 2018. Osta lehti kadulta ja tue myyjän työtä.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjät pitää itsellään puolet kansihinnasta.
