Kun lapsiperhe kohtaa äärimmäisen trauman, seuraukset voivat olla pitkäkestoisia. Monet turvapaikanhakijat tulevat olosuhteista, jotka järkyttävät koko perhettä syvästi. Arvioidaankin, että jopa puolet turvapaikanhakijoista sairastaa mielenterveyshäiriöitä.
Omakotitalo keskikokoisessa suomalaiskaupungissa on ränsistynyt. Nurmikko on leikkaamatta ja sisällä kaikki on vähän rempallaan: vessan kaapinovi on irti, tapetti on repeillyt. On kesäkuu, mutta olohuoneen ikkunassa roikkuu joulukoristeita.
Raskaana oleva irakilainen turvapaikanhakija Layla istuu miehensä Yousifin kanssa sohvalla silminnähden väsyneenä, laskettuun aikaan on 10 päivää. Pöydällä lojuu perheen 5-vuotiaan pojan Ahmedin leluja: muovidinosaurus, puuvärikyniä, autoja ja pari kirjaa. Ahmed itse on perhettä silloin tällöin auttavan naisen luona käymässä, sillä vanhemmat ovat luvanneet puhua tapahtumista, jotka ovat johtaneet perheen lähtöön Irakista.
”Ahmed hätääntyy aina, kun kuulee meidän puhuvan siitä”, Yousif sanoo.
Ahmed on kahta kuukautta vaille viisivuotias. Hän käyttää vuorokauden ympäri vaippoja, sillä hän ei suostu tekemään tarpeitaan pottaan tai vessaan. Hän saa raivokohtauksia, joiden aikana hän lyö, potkii ja puree vanhempiaan. Ahmed puhuu arabiaksi yksittäisiä sanoja, mutta ei juuri lauseita. Hän heräilee joka yö painajaisiin ja hänen mielialansa heittelehtivät.
Kesäkuussa 2016 psykologi ja psykoterapeutti on kirjoittanut Ahmedista lausunnossaan maahanmuuttovirastolle: ”Lapsi on nyt pitkään ollut vaikeassa deprivaatiotilanteessa ja hän tarvitsisi lasten traumapsykoterapiaa.”
Puoli vuotta myöhemmin lastenpsykiarian erikoislääkäri on kirjoittanut lausunnossaan: ”Lastenpsykiatrin kanta on, että jos Ahmedin ja perheen tilannetta ei saada vakautettua ja Ahmedille ja perheelle aloitettua riittävää hoitoa ja arjen tukitoimia, Ahmedin ikätasoinen kasvu ja kehitys todennäköisesti vaarantuvat vakavasti.”
Yousif hieroo silmiään. Hän kertoo työskennelleensä Irakissa paikallisen poliitikon autokuskina, kunnes shiiamilitia eli puolisotilaallinen joukko alkoi uhkailla sunniperhettä väärän etnisen ja poliittisen taustan takia.
Sohvalla istuva Layla alkaa itkeä. Yousif nousee tuoliltaan ja katoaa eteiseen, sillä hän ei kestä kuunnella, mitä vaimolle on tehty.
Seuraava kappale kannattaa jättää lukematta, jos olet herkkä.
”He (militia) raiskasivat minut mieheni perheen edessä, sitten he sytyttivät talon tuleen”, Layla kertoo ääni sortuen. Tuolloin 2,5-vuotias Ahmed näki kaiken ja loukkaantui palossa pahasti. Suomeen päästyään poika joutui suoraan sairaalahoitoon.
”Ennen hyökkäystä Ahmed oli normaali lapsi, mutta sen jälkeen hän menetti pitkäksi ajaksi kykynsä puhua ja keskittyä”, Layla sanoo.
Perhe kokee jääneensä Ahmedin kanssa täysin yksin. Lastenpsykiatrin mukaan traumatisoituneena lapsena traumatisoituneiden vanhempien hoidossa Ahmedin kehitys on vakavasti vaarassa, mutta hän ei silti käy päiväkodissa.
Vastaanottokeskusten ei nimittäin tarvitse lain mukaan järjestää turvapaikanhakijalapsille varhaiskasvatusta. Ahmed ei ole myöskään saanut psykologin suosittelemaa traumapsykoterapiaa, sillä sitä ei voida aloittaa ennen turvapaikan saamista. Se voi olla jopa haitallista, jos se joudutaan keskeyttämään käännytyksen takia.
Vanhempien mukaan poika ei kuitenkaan ole saanut mitään muutakaan vakauttavaa hoitoa. ”Joku Punaisesta Rististä” on käynyt Laylan mukaan joitakin kertoja leikittämässä Ahmedia muutaman tunnin ajan, mutta hän ei enää muista, milloin viimeksi.
”Siitä on niin kauan aikaa.”
Turvapaikanhakijalasten pitäisi saada mielenterveyspalveluja samoin perustein kuin suomalaistenkin lasten. Silti Suomessa on iso joukko lapsia, jotka kasvavat vailla mahdollisuutta saada tarvitsemaansa apua, sanoo psykologi ja perheterapeutti Anu Leinonen. Hän toimii paperittomien klinikan Global Clinicin psykologien yhteyshenkilönä ja on ohjannut Helsingissä turvapaikanhakijoille tarkoitettua vanhempi-lapsi-leikkiryhmää, jossa traumaattisia kokemuksia vakautetaan ohjatulla leikillä ja kouluttamalla asiakkaita mielenterveyden toiminnasta eli psykoedukaatiolla.
Leinosen mukaan Ahmedin kokemukset eivät ole poikkeuksellisia.
”Mielenterveyspalveluiden järjestelmä ei todellakaan vastaa turvapaikanhakijoiden tarpeeseen. Tiedän useita tapauksia, joissa turvapaikanhakijalapsilla on ollut vakavia traumaoireita, eivätkä he ole saaneet mitään hoitoa, vaikka apua on haettu toistuvasti. Tuntuu, että lasten oikeudet eivät toteudu Suomessa lainkaan näiden lasten kohdalla. Se on pöyristyttävää”, hän sanoo.
Turvapaikanhakijalasten tilannetta huonontaa se, että valtio ja kunnat kiistelevät siitä, kenen vastuulla lastensuojelun järjestäminen on. Sosiaali- ja terveysministeriö on ohjeistanut, että kunta vastaa turvapaikanhakijoiden lastensuojelusta, mutta Kuntaliiton mukaan kuntien vastuulla on ainoastaan kiireellinen ja välttämätön lastensuojelu. ”Näyttää siltä, että lapset ovat moninkertaisia väliinputoajia”, Leinonen sanoo
Aikuisilla turvapaikanhakijoilla on Suomessa lain mukaan oikeus välttämättömiin mielenterveyspalveluihin. Käytännössä välttämätön hoito tarkoittaa sitä, että jos turvapaikanhakija on vaarallinen itselleen tai muille tai hänen todellisuuden tajunsa on hämärtynyt, hänet ohjataan hoitoon. Helsingissä välttämättömään hoitoon tuli viime keväänä laajennus, jonka mukaan hoitoa on annettava aikuisille niin, ettei potilas ajaudu psykoosiin. Käytännössä hoitopolkuja vasta rakennetaan.
Jaana Pajusen mukaan hoidon tarve on huomattavasti suurempi kuin sen saatavuus. Pajunen on yksikönjohtaja Psykotraumatologian keskuksessa, joka on Diakonissalaitoksen ylläpitämä psykiatrinen poliklinikka kidutuksen uhreille sekä sotatraumatisoituneille kiintiöpakolaisille ja heidän perheilleen.
Hoitoonpääsyä psykiatrisille poliklinikoille joutuu odottamaan usein pitkään, ja käyntikertoja on harvakseltaan. Suomalaistaustaistenkin on vaikea saada aikoja. Jopa nuorisopsykiatriassa on kuukausien jonot. Tilanne on jo niin paha, että Mielenterveysseuran syyskuisen kannanoton mukaan noin puolet mielenterveyden häiriöitä kohtaavista ei saa tarvitsemaansa hoitoa.
Mielenterveysseuran ja SOS-kriisikeskuksen erityisasiantuntijan Suvi Piirosen mukaan turvapaikanhakijoiden psykiatriseen arviointiin pääseminen on jonkin verran helpottunut vuodesta 2015, jolloin Suomeen tuli kerralla paljon turvapaikanhakijoita.
”Mutta alueelliset erot ovat isoja, eikä yhdenvertainen oikeus päästä avun piiriin toteudu.”
Samaa mieltä ovat Jaana Pajunen sekä ylilääkäri Pekka Tuomola, joka toimi vastaanottokeskuspalveluita tuottavan Luonan lääketieteellisenä johtajana viime kevääseen saakka. Tuomola on aikoinaan perustanut Global Clinicin.
Tilanteen parantamiseksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa THL:ssä on käynnissä pakolaisten mielenterveystoimien valtakunnallinen kehittämishanke Paloma, jossa rakennetaan valtakunnallinen toimintamalli pakolaisten mielenterveystyöhön.
On arvioitu, että jopa puolet turvapaikanhakijoista sairastaa mielenterveyshäiriöitä. Yleisimpiä niistä ovat post-traumaattinen stressihäiriö, masennus ja ahdistuneisuushäiriöt. Syitä niiden taustalla ovat muun muassa lähtömaassa ja pakomatkalla koetut vaikeat kokemukset. THL:n mukaan pakolaistaustaisista tai konfliktialueilta tulevista ihmisistä kolme neljästä on kokenut itse tai nähnyt väkivaltaisen tapahtuman: sotaa, fyysistä vahingontekoa, seksuaalista väkivaltaa, vangitsemista, kidutusta ja kuolemaa.
Turvapaikanhakijoiden mielenterveyttä kuormittaa myös turvapaikanhakuprosessin ennakoimattomuus ja pitkä kesto. Lisäksi uuden kotimaan vieras kieli ja kulttuuri, erossaolo perheestä, turvaverkkojen puute ja työttömyys lisäävät riskiä mielenterveysongelmille. Puhutaan pakolaistraumasta, joka näkyy kiintymyssuhteiden häiriöinä, syyllisyytenä turvaan pääsemisestä, heikentyneenä keskittymiskykynä, luottamuksen puutteena ja yksinäisyytenä.
Suvi Piirosen mukaan monen turvapaikanhakijan mielenterveys romahtaa Suomessa, sillä turvaan päästyä mieli alkaa työstää vaikeita kokemuksia.
Myös rasismi lisää mielen kuormitusta.
”Onhan se hirveää lähteä pakoon vainoa ja tulla uudestaan vainotuksi maassa, josta olettaa saavansa turvaa”, sanoo projektipäällikkö Mari Tikkanen Psykotraumatologian keskuksesta.
Tikkasen asiakkaat ovat kertoneet rasististen hyökkäysten ja huutelun kaduilla lisääntyneen esimerkiksi Turun puukkoiskun jälkeen.
”Samalla isku on nostanut heidän vanhat traumansa pintaan. Monella kidutetulla ja vainotulla on pelko, että heitä seurataan ja vainotaan edelleen.”
Psykotraumatologian keskus hoitaa nykyään pääasiallisesti pysyvän oleskeluluvan saaneita, sillä hoitoon on sitouduttava ja hoitoajat ovat yleensä pitkät. Kun lähetteitä otettiin vastaan turvapaikanhakijoilta, he eivät välttämättä enää olleet maassa, kun hoito olisi päästy aloittamaan.
Hoidon oikea-aikaisuus on tärkeää: jotta ihminen hyötyy siitä, elämän täytyy olla jo jonkin verran tasoittunut, sanoo keskuksen lasten ja nuorten toiminnan projektipäällikkö Marjo Neste.
Myös sosiaalityöllä on iso merkitys sille, että varsinainen terapia voi alkaa. ”Jos tili on tyhjä eikä ruokaa pysty ostamaan, on turha miettiä terapian kannalta syvempiä prosesseja.”
Kesäkuun aurinko paistaa ulkona lämpimästi, mutta Laylan ja Yousifin asunnon verhot on vedetty ikkunoiden eteen. Keittiön lattialla on iso lätäkkö, johon vanhemmat eivät kiinnitä väsymykseltään huomiota. Takana on yksi kielteinen oleskelulupapäätös, josta perhe on valittanut.
Tulevaisuus pelottaa, eikä ihme.
”Vanhemmat ja lapsi ovat joutuneet kohtaamaan useita vakavasti traumatisoivia, henkeä uhkaavia tilanteita sekä kotimaassaan Irakissa että pakomatkan aikana. Myös myönteisen oleskeluluvan päätöksen odottaminen, nyt 1,5 vuotta, on rasittanut vanhempien psyykkisiä voimavaroja merkittävästi”, lastenpsykiatri on kirjoittanut tammikuussa 2017.
Layla syö psyykelääkkeitä ahdistuksen, itkuisuuden, väsymyksen ja pelkotilojen vuoksi. Hänellä on väkivaltaisia traumatakaumia, ja hänen psyykkinen toimintakykynsä on alentunut vakavasti.
Hänellä ei ole voimavaroja asettaa Ahmedille rajoja tai järjestää hänelle tarpeeksi virikkeitä. Niinpä Ahmedin päivät kuluvat pelaten väkivaltapelejä padilla. Vanhemmat eivät jaksa eivätkä uskalla viedä häntä ulos ja vieraiden lasten seuraan. Syynä on se, että ennen nykyiseen asuntoonsa muuttamista perhettä on uhkailtu vastaanottokeskuksessa ja lapset ovat haukkuneet Ahmedia hulluksi.
”Olen niin väsynyt. Vaikka otan lääkkeitä, en tunne oloani hyväksi. Emme käy ikinä missään. Meillä ei ole ystäviä. Olemme vain sisällä”, Layla sanoo hiljaa.
Hän kokee, ettei hänellä ole voimavaroja saada vauvaa.
”Halusin toisen lapsen vain, jotta Ahmed voisi leikkiä jonkun kanssa ja hän pääsisi yli vaikeuksistaan. Haluamme hänen olevan taas normaali, mutta joka päivä on entistä pahempi”, Layla sanoo.
THL:n keväällä julkaiseman, vastaanottokeskusten terveydenhuoltohenkilökunnalle suunnatun kyselytutkimuksen mukaan turvapaikanhakijoiden mielenterveyspalveluiden saatavuus oli keskimäärin hyvä tai kohtalainen eikä niiden järjestämisessä ja saatavuudessa havaittu merkittäviä alueellisia eroja. Silti viiden vastaanottokeskuksen piirissä asuvien nuorten ja lasten jatkohoidon saatavuus ilmoitettiin heikoksi. Aikuisten kohdalla päivystyksellisten ja kiireellisten tutkimusten ja hoidon saatavuus arvioitiin heikoksi 20 prosentissa ja jatkohoidon saatavuus 22 prosentissa vastaanottokeskuksia.
Lähes kaikkien tähän artikkeliin haastateltujen asiantuntijoiden näkemyksen mukaan vastaanottokeskusten resurssit mielenterveysongelmien hoitoon ovat kuitenkin vähäiset.
Terveydenhoitajia ja sosiaalityöntekijöitä, jotka ohjaavat turvapaikanhakijat hoitopolussa eteenpäin, on vain vähän ja tukea tarvitsevia paljon.
”Vastaanottokeskuksista tulee jatkuvasti viestiä psyykkisen tuen tarpeesta”, Psykotraumatologian keskuksen Jaana Pajunen sanoo.
Ylilääkäri Pekka Tuomolan mielestä vastaanottokeskuksissa tunnistetaan melko hyvin erilaiset masennuksen ja ahdistuksen tilat. Hänen mielestään isoin ongelma on kuitenkin toivottomuus, jota epävarma tulevaisuus aiheuttaa.
”Keskusteluaikoja mielenterveysammattilaisten kanssa jää myös käyttämättä, sillä puhuminen koetaan hyödyttömäksi. Se kun ei auta itse turvapaikkaprosessiin, josta toivottomuus kumpuaa.”
Potilaiden käsitys hoidosta voi olla myös hyvin erilainen kuin hoitohenkilökunnalla.
”Kulttuurisia väärinymmärryksiä tapahtuu”, Tuomola sanoo. Osassa Afrikan ja Lähi-idän maita monille mielenterveyden häiriöille ei ole sanoja, vaan puhutaan yleiskäsitteenä hulluudesta. Vanhojen uskomusten mukaan mielenterveyden häiriöiden ajatellaan olevan seurausta pahan silmän langettamisesta tai pahoista hengistä.
Maahanmuuttajien päihde- ja mielenterveysongelma ry:n perustajan Shurie Mohamedin mukaan Suomessakin osa maahanmuuttajista yrittää hoitaa mielenterveysongelmiaan perinteisten parantajien tai Koraanin resitoimisen avulla.
Etsivää mielenterveys- ja päihdetyötä maahanmuuttajien keskuudessa tekevä yhdistys kannustaa asiakkaitaan hakemaan apua lääketieteestä ja suomalaisesta palvelujärjestelmästä, mutta yöntekijät voivat lähteä mukaan myös moskeijaan.
”Tuemme asiakasta, ohjaamme hoitoon ja olemme kulttuurisena tulkkina. Emme sano, ettei Koraani auta, vaan teemme yhteistyötä esimerkiksi imaami Anas Hajjarin kanssa, joka on myös lääkäri. Hän voi kertoa skitsofreeniselle asiakkaalle, että nyt ei tarvita parantajaa vaan lääkkeitä.”
Mohamedin mukaan moni turvapaikanhakija lykkää hoitoon hakeutumista viimeiseen asti siinä pelossa, että tulee leimatuksi hulluksi.
”Yli puolet asiakkaistamme hakee apua vasta kun tilanne on niin paha, että seuraava askel on pakkohoito. Stigman pelko on niin suuri. Hoitoon hakeutumista estää myös epäluottamus virallisia tahoja kohtaan. Moni lääkitseekin itseään päihteillä”, Mohamed sanoo.
Turvapaikanhakijoiden mielenterveyspalveluita tuottavat Suomessa sairaanhoitopiirit, yksityiset lääkärikeskukset sekä vastaanottokeskukset. Lahdessa on 20-paikkainen tehostetun tuen yksikkö erityistä valvontaa ja psykiatrista tukea tarvitseville turvapaikanhakijoille.
Pääkaupunkiseudulla asiakkaita voidaan lähettää myös SOS-kriisikeskukseen, joka tarjoaa lyhytkestoista keskusteluapua kriisistä selviytymisen tueksi. Keskimäärin kriisiapua annetaan viisi vastaanottokertaa, mutta maahanmuuttajien kohdalla se ei yleensä riitä. ”Sillä saadaan juuri ja juuri synnytettyä luottamuksellinen suhde. Suurin osa turvapaikanhakija-asiakkaistamme on vakavasti traumatisoituneita”, Mielenterveysseuran erityisasiantuntija Suvi Piironen sanoo.
Heille keskus tarjoaa noin kymmenen kerran keskustelumahdollisuuden yksilöllisen arvion mukaan. Lääkäriä keskuksessa ei kuitenkaan ole, koska kriisiapu on järjestölähtöistä auttamista.
SOS-kriisikeskuksessa on asiakkaita 140 eri kansallisuudesta, mutta varsinkin arabiankielisiä on paljon.
Turvapaikanhakijoiden määrä on selkeästi kasvanut suhteessa muihin asiakkaisiin ja on nyt noin 35 prosenttia. Piironen kertoo keskuksen tarjonneen tämän vuoden ajan arabiankielistä kriisiapua myös puhelimitse.
”Moni tulee tänne kielteisen turvapaikkapäätöksen aiheuttaman sokin takia. Täällä he ottavat esiin asioita, joita eivät ole pystyneet kertomaan turvapaikkapuhuttelussa. Usein kokemukset kidutuksesta tai seksuaalisesta väkivallasta jäävät kertomatta ensimmäisellä oleskelulupahakemuskierroksella, varsinkin jos puhuttelu on ylimalkainen”, Piironen sanoo.
Näin on käynyt myös Ahmedin perheelle. Ensimmäisessä puhuttelussa Layla ei saanut kerrottua, että hänet oli raiskattu, ja papereihin jäi merkintä, että häntä ainoastaan uhattiin seksuaalisella väkivallalla.
Omakotitalon ovi käy. Tummaripsinen pikkupoika Star Wars -hupparissa tulee Yousifin kanssa sisään. Hän katselee vieraita ihmetellen ja kömpii sitten sohvalle padinsa viereen.
Pian hän alkaa ottaa kontaktia ja esitellä lelujaan. Ahmed haluaa piirtää vieraille. ”Cat”, hän sanoo, ja osoittaa piirtämäänsä kissaa. Layla halaa poikaansa.
Perheen elämässä on yksi valopilkku, joka on saanut heidät jaksamaan viime aikoina vähän paremmin. Jokin aika sitten Laylaa raskauden takia tutkinut lääkäri kysyi, tarvitseeko hän keskusteluapua ja kirjoitti lähetteen psykiatriselle hoitajalle.
Nyt Layla on käynyt keskustelemassa tämän kanssa kolme kertaa ja on menossa sinne taas muutaman päivän kuluttua.
”Kun puhun hänelle, oloni tulee paremmaksi. En voi kertoa miehelleni, että olen surullinen, masentunut ja väsynyt, koska silloin hänkin tulee surulliseksi. Minun pitää suojella häntä pahalta ololta, jottei hänestä tule vielä väsyneempi kuin minusta ja Ahmedista. Mutta hoitajan kanssa voin jakaa kaiken. Se helpottaa.”
Jaana Pajusen mukaan vanhempien hoito onkin olennainen osa lasten traumahoitoa.
”Mitä paremmin vanhemmat voivat psyykkisesti, sen paremmin he pystyvät huomioimaan myös lastensa tarpeet ja vastaamaan heidän traumaoireisiinsa. Tämä ei kuitenkaan voi korvata lasten omaa hoitoa”, hän sanoo.
Psykologi Anu Leinonen muistuttaa, että jokainen meistä voi tehdä jotain turvapaikanhakijoiden auttamiseksi.
”Henkilökohtaisen helvetin lieventymisessä kaikilla kohtaamisilla on merkitystä. Yksittäinenkin kokemus siitä, että tulee kuulluksi, on merkittävä toivottomalle ihmiselle.” ◊
Kaksi päivää haastattelun jälkeen Layla, Yousif ja Ahmed kuulivat saaneensa viiden vuoden oleskeluluvan. Perheen kertomusta ei ole voitu kaikilta osin tarkastaa, sillä vastaanottokeskukset eivät anna tietoja asiakkaistaan. Haastateltavien nimet on muutettu.
Teksti Venla Pystynen ja Marja Tiilikainen
Kuvat Katja Tähjä
Tämä juttu on osa juttusarjaa, jossa tutkijat ja toimittajat pureutuvat suomalaisen eriarvoistumisen teemoihin uudella otteella. Juttusarjan toteutusta rahoittaa Koneen Säätiö.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
