Juttu on yhteistyökumppanimme Raha-automaattiyhdistyksen tuottamaa sisältöä, joka on julkaistu alunperin Inhimillisiä uutisia -sivustolla.
Teksti: Annina Vainio Kuvat: Sabrina Bqain
Viisi rauhasta kiinnostunutta vaikuttajaa ja aamiainen aikaa. Inhimillisten Uutisten helmikuun päätoimittaja Manuela Bosco kattoi pöydän keskustelulle: mitä kaikkea rauha tarkoittaa, ja miksi sen löytäminen on niin vaikeaa? Milloin ministerillä on omaa aikaa? Miksi nuoret ovat levottomia?
Pöydän ääreen istuutuvat vihreiden puheenjohtaja ja kansanedustaja, entinen ympäristöministeri Ville Niinistö, Helsingin yliopiston yliopistopappi ja Suomen arvokisajoukkueiden kisapappi Leena Huovinen, Yleisradion television ja Areenan julkaisupäällikkö Risto Kuulasmaa sekä katukulttuurilehti Ison Numeron päätoimittaja ja Voima-lehden toimittaja Hannele Huhtala. Santsaamme kahvia ja aloitamme perusteista.
Mitä on rauha vuonna 2015? Onko rauha absoluuttinen tila, jota pitäisi tavoitella hinnalla millä hyvänsä?
Hannele Huhtala: Tuntuu, että rauhasta on nykyään kovin vaikea puhua ilman kliseitä, kuten ”menen metsään, ja siellä rauhoitun”.
Risto Kuulasmaa: Ymmärrän rauhan ennen kaikkea häiriöttömäksi tilaksi. Meissä kaikissa on potentiaali rauhaan. Tärkeää on huomata sen merkitys, miten rauhassa minä itse olen, sillä se vaikuttaa koko yhteisöön. Rauhattomuutta synnyttää se, että olemme irtaantuneet luonnosta.
Ville Niinistö: Niin, ja tänä aikana tietynlaisen kuluttamisen ja kokemisen tarve aiheuttaa sitä, että ihmisen voi olla vaikea löytää levollisuutta ja rauhaa omassa tavassaan olla ja elää. Kun kaikkea voisi olla enemmän kuin on, miten silloin löytää tyytyväisyyden? Tämä nivoutuu tiiviisti yhteiskunnalliseen kuvaan; siihen, että ihmiskunta ylikuluttaa maapallon luonnonvaroja. Me olemme sukupolvi, joka on tuhoamassa elämän edellytyksiä muilta lajeilta ja itseltämme.
Leena Huovinen: Olen tehnyt jo pitkään yliopistossa töitä lahjakkaiden suomalaisten ja ulkomaalaisten nuorten kanssa, ja tuo ilmiö vain pahenee: mikään ei riitä. Nykynuorten vanhemmat ovat tehneet paljon ratkaisuja lastensa puolesta, esimerkiksi etsineet heille parhaan mahdollisen päiväkodin, koulun, harrastuksen. Rauhattomuus ihmisen sisällä syntyy siitä, että hän tietää aina jonkun toisen olevan parempi, kauniimpi tai rikkaampi. Ja se on loputon tie. Minusta tuntuu, että kaiken tämän hässäkän keskeltä ihminen voi löytää rauhan sisältään, kun hyväksyy sen, että tämä riittää.
Ville Niinistö: Niin. Vakauden ja levollisuuden tilan saavuttaminen vaatinee sitä, että on hyvä olla niiden asioiden kanssa, joita itsensä ympärillä jo on.
Onko rauha siis tila? Lupa olla alaston eikä tarvitse puolustaa mitään? Että yrittää ymmärtää, vaikka ei välttämättä ymmärrä, ja siten synnyttää luottamusta?
Hannele: Rauha on sopimus. Se on sopimus esimerkiksi maiden, pariskunnan osapuolten ja vanhemman ja lapsen välillä.
Ville: Yhteiskuntasopimuksemme idea on, että ihmisillä vallitsee jonkinasteinen yhteinen ymmärrys siitä, että sovimme tiettyjä asioita yhdessä ja jokainen kunnioittaa sitä. Silloin pärjäämme kaikki paremmin kuin ilman yhteisiä pelisääntöjä. Se on rauhan löytämistä yhteisössä. Yritämme antaa kaikille ihmisille oman tilan. Että ihmiset voivat olla omanlaisiaan ja toisen ihmisen toiseutta kunnioitetaan.
Leena: Martti Ahtisaari on mielestäni sanoi hienosti, että kun ihminen pystyy sotimaan, ihminen pystyy myös sopimaan. Rauha on minusta tahtokysymys, ei yksin uskon kysymys.
Ville: Ja rauhan hakeminen on myös itsensä alttiiksi laittamista suhteessa muihin ihmisiin.
Risto: Siinä on mielestäni jotain todella rauhoittavaa, että yhä kunnioitetaan ihmisiä, jotka tekevät rauhan työtä, esimerkkeinä vaikkapa Pekka Haavisto ja Martti Ahtisaari. Uskon, että rauha on luottamuksen takana. Jos on luottamusta, voi olla luova, ja silloin päästään johonkin mielettömään.
Leena: Pitää tehdä myös päätös, että luottaa.
Risto: Se voi olla myös vaiston varaista, ei pelkkä päätös: jos valot sammutettaisiin ja ottaisin Leena sua kädestä kiinni, luottaisitko?
Leena: Aivan, olet oikeassa.
Ville: Olen nähnyt sellaisia tilanteita politiikassakin. Jos ihmiset luottavat toisiinsa, heidät saa puhumaan, ja silloin pystytään ratkomaan jännitteitä.
Leena: Kyky antaa anteeksi on kanssa rauhan kannalta tärkeä. Ajattelen Nelson Mandelasta, että koko hänen tarinansa suuruus on siinä, että hän kykeni antamaan anteeksi. Anteeksiannossa tapahtuu jotain ihmistä suurempaa, se on pyhä asia. Pitää tajuta, että jokainen on jonkun äidin lapsi ja tämä maailma on meille kaikille yhteinen. Pakotettuna anteeksianto ei kuitenkaan tuota mitään hyvää.
Ville: Rauha on myös kulttuurisidonnaista, ja harmonian tilan määrittelykin voi olla vallankäyttöä, sillä joku määrittelee harmonian. Esimerkiksi suomalaisessa yhteiskunnassa on paljon näkymättömiä, miehisen vallankäytön mahdollistavia valtarakenteita. Ne pitää tietoisesti purkaa, että rauha toteutuu mahdollisimman hyvin. Niitä ei muuteta nopeasti, mutta asiat pitää ensin nähdä ja sitten muuttaa niitä.
Hetkinen, onko rauha siis tila, joka on riippumaton tunteista?
Ville: Kai se on sekä tunteita että järkeä. Päättelyä siitä, että luopuu himoistaan ja haluistaan sekä tunnistaa toisen ihmisen tilan.
Risto: Uskon, että se on syvempi tila. Jos olen rauhassa ja pysähtynyt, niin näen tunteen paljon selkeämmin. Tunteet tulevat ja menevät, mutta rauha pysyy.
Ville: Rauha on myös avarakatseisuutta. Jos ajattelee tietävänsä kaiken, luulee, ettei ole uutta opittavaa. Silloin syntyy ennakkoluuloja, epäilyjä ja konflikteja.
Niin, rauha on helppo rikkoa. Miksi?
Leena: Kun ihminen kasvaa, tarjolle tulee koko ajan enemmän vaihtoehtoja. Syntyy omistamisen halu, ja ihminen alkaa käpertyä itseensä ajatellen ”minä haluan ja ansaitsen enemmän kuin sinä”. Näin käy jo lapsille, kun leikkiessä toinen vie legon toiselta. Silloin rauha rikkoutuu. Ihmisen kasvaessa ilmiöt vain monimutkaistuvat.
Risto: Meitä ohjaavat halut, ja se on ihmisen kannettavana oleva rasti – halu ajaa takertumaan asioihin tai torjuntaan tai väkivaltaan. Uskon, että näiden takana on rauhan potentiaali. Kaikki elämä on rauhan häirintää. Elämme koko ajan epätyytyväisyydessä, mutta siitä pois erilaisia tapoja päästä ulos.
Leena: Rakastumisen alussahan ajattelee, että ”sä oot ihana, sä oot aina ihana”. Sitten väliin luikertelee käärme, omistamisen halu. Se tulee jossain vaiheessa, ja silloin on menetetty jotain siitä autenttisesta ihanuudesta. Se on elämän tie. Opimme asioita hyvin hitaasti. Kun osaisikin pitää rakkautta ja rauhaa kämmenellään kuin elohopeaa, eikä yrittäisi vangita sitä.
Ville: Oppiminen on hidasta. Esimerkiksi miesten väkivaltaisuus, traumat ja alkoholismi saattavat juontaa siitä, että monet sodassa olleet miehet traumatisoituvat sotakokemuksista enemmän tai vähemmän loppuiäkseen. Ruotsissa vastaavaa kokemusta ei ole, ja siellä tilastot näyttävät paremmilta. Suomalaisten tarinassa näkee tietynlainen piilevän väkivallan alavire.
Risto: Kyllä, ja siitä voi piirtää viivan Lähi-itään. Siellä synnytään sotaan.
Leena: Onhan se täysin eri todellisuus, kun koko maailma on rakentunut sodan ympärille. Jos siellä yhtäkkiä herättäisiin rauhaan, se saattaisi olla pelottava kokemus.
Voiko rauha siis olla jopa tylsää?
Risto: Päinvastoin! Jos olen ollut kymmenen päivää hiljaisessa retriitissä, niin ulos tullessani olen mielettömän täynnä elämää ja aivan luovimmillani. Se on täysin tylsyyden vastakohta.
Leena: Rauhan tila on ohimenevä hetki. Peruslevollisuus saattaa olla hyvin syvällä, mutta pinnalla on jatkuvasti jotain, jonka kanssa pitää tehdä töitä.
Ville: Haluan olla melskeessä ja ratkomassa tilanteita, mutta välillä tarvitsen hetken, jolloin pysähdyn. Silloin ehdin kehittää ajatteluani ja miettiä, miksi olen tätä mieltä. Ministerikaudella ei ehdi kehittää yhtään uutta ajatusta. Silloin ehtii vain reagoida asioiden valtavaan määrään. Ministeriaika oli tosi poikkeuksellista ja hullua aikaa. Ero oppositiopuolueen puheenjohtajana olemiseen on tosi iso, sillä nyt voin kulkea vapaasti kaupungilla. Ministeriaikana ministeriön ja valtioneuvoston välillä sai sentään kävellä, miten itse halusi. Lähes kaikki muu aika oli valmiiksi käsikirjoitettua ja kaikella kiire. Oma rauha häviää helposti, jos sitä ei ota itse.
Miten oma rauha sitten otetaan?
Hannele: Joogatunnillakin villihevoset välillä laukkaavat sisälläni, enkä pysty rauhoittumaan. Kaikista rauhoittavinta on maalaaminen. Siinä on jotenkin täysin tyhjänä.
Ville: Patikoin ja liikun luonnossa. Erityisesti saaristossa. Siellä syntyy tietynlainen meditaation tila. Kun tuntee ihmisen pienuuden luonnon voiman äärellä, se tuo terveen rauhan tasapainon. Inhimilliset murheet kaupungin vilskeessä tuntuvat silloin aina pieniltä.
Leena: Vedessä ja pyörän selässä koen olevani nuori. Siellä ei vaivaa mikään. Olen viiden lapsen äiti, ja raskaana ollessani ymmärsin, miten raskas matkakumppani pelko on. Raskauden tila oli minusta pyhä, silloin minulla oli rauha.
Risto: Yritän päivittäin hakeutua rauhallisten ihmisten seuraan. Se rauhoittaa.
Kahvikupit ovat tyhjät ja kaikki hymyilevät hiljaa. Rauhallisina. Leena on ensimmäinen, joka havahtuu parin tunnin keskustelun jälkeen kiireeseen.
Leena: Evankeliumit ovat täynnä kertomuksia, miten Jeesus vetäytyi syrjään hiljaisuuteen ja lepoon. Minulle ratikkamatkat ovat sellaisia minun omia hetkiäni – aikaa, jolloin toivon, ettei kukaan juttelisi minulle. En myöskään halua rukoilla yhdessä muiden kanssa, se on oma juttuni. Rauha on, että on läsnä tässä hetkessä.
