Näyttelijä Miitta Sorvali on mauttomuuksia päin kulkeva huumoritaiteilija, joka ei ota kuolemaakaan vakavasti.
Miitta Sorvali, 63, on tehnyt elokuvia, tv-sarjoja ja näytelmiä 40 vuotta. Hänet tunnetaan humoristisista hahmoista ja kutkuttavan kiusallisista heittäytymisistä. Yksi Sorvalin viimeaikaisista töistä on rooli Aurora-elokuvassa, joka tuli helmikuun lopussa elokuvateattereihin. Nuoren naisen etsikkoaikaa Rovaniemellä kuvaava elokuva on saanut katsojilta suitsutusta. Myös Sorvalin elokuvassa näyttelemä, ylilyönteihin taipuvainen Liisa-mummo on ilahduttanut.
”En katso omia töitäni, mutta tiedän, että Miia Tervo on Suomen paras elokuvaohjaaja. Hänen töissään ihmisissä on rujoutta, kauneutta ja sielukkuutta. Näitä kaikkia sävyjä sai se mummokin käyttää”, Sorvali kertoo. Tervo on aiemmin saanut lyhytelokuvistaan kansainvälisiä palkintoja. Aurora on hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa ja sekin on jo päässyt kansainvälisille festivaaleille.
”Elokuvaa tehdessä oli paljon improvisaatiovaraa, se sopii minulle hyvin. Ei niin että paikalle tulee jäykkä ohjaaja, joka on miettinyt kaiken kotona valmiiksi. Kaikki lähtee luottamuksesta ohjaajan ja näyttelijän välillä. Tähän oli ilo sukeltaa, kun saimme käyttää luovuutta.”
Sorvali sanoo työskennelleensä monenlaisten ohjaajien kanssa, mutta kieltäytyy tekemästä jakoa mies- ja naisohjaajien välille yleistyksinä. Tai nuorten tai vanhojen välillä.
”Olen törmännyt luoviin ja ihaniin ihmisiin ja toisaalta järkähtämättömiin järkäleisiin. On muutamia ohjaajia, joiden kanssa en ole yhden kokemuksen jälkeen tehnyt yhteistyötä. Nyt olen freelancer, joten saan valita työkaverini.”
Sorvalilla on takanaan työjaksoja muun muassa Kaupunginteatterissa. Nyt hän on äärimmäisen tyytyväinen valintaansa olla vapaa tekijä. ”Olen nyt jo etsiytynyt tekemään yhteistyötä sellaisessa seurassa, jossa ei tarvitse miettiä, että sujuuko työnteko.”
Kuusi vuotta sitten ensi-iltansa sai Kaikki äitini, kaikki tyttäreni -näytelmä, jossa naisnelikko käy läpi omia suhteitaan, mutta osa näytelmästä pohjautuu Kodin Kuvalehden lukijoiden kertomuksiin.
”Se työryhmä on kyllä suuri lahja. Aika usein kun tapaamme pitkästä ai – kaa, kysyn, että mitä me ollaan. Kaikki vastaavat, että onnenmyyriä. Sitä me olemme, kun saamme tehdä yhdessä töitä”, Sorvali kertoo ja nostaa kätensä murmeliasentoon.
”Meillä on niin iloista ja kuplivaa kaikilla keikkamatkoillakin.” Kaikki äitini, kaikki tyttäreni -näytelmän takana on näyttelijä Sanna Stellan ja lavalla Sorvalin kanssa Pirjo Heikkilä ja nyt vuonna 2019 Pia Andersson, joka tuuraa vanhempainvapaalle jäänyttä Minka Kuustosta. Kaksi vuotta sitten teos sai jatkoa Kaikki mieheni -näytelmänä, josta myös esitykset jatkuvat.
Sorvali on työstänyt keväälle 2019 omaelämäkerrallista näytelmää Miitta elää!, jonka Sorvali ohjaa yhdessä Sanna Stellanin kanssa.
”Minulta toivottiin omaa iltaa, että kerrot sinun elämästäsi. Tässä on mukana biisejäkin.”
Stellan on ikään kuin kakkosohjaaja, sillä Sorvalilla on päävastuu kokonaisuudesta. ”Sanna on katsomossa, hän näkee minut ulkopuolelta. Hän on ideanikkari, tukija ja kannustaja.”
Kun muistelen asioita lapsuudestani Kiteeltä, jossa isäni toimi kirkkoherrana, tuntuu kuin kertoisin jostain 1800-luvusta.
Materiaalia olisi ollut useampaankin ja pidempään esitykseen, sillä Sorvali aloitti teoksen puhumalla juttuja elämästään nauhalle. Tarkoituksena oli koota tunnin edestä tekstiä, mutta nauhaa kertyi kuusi tuntia.
”Kun muistelen asioita lapsuudestani Kiteeltä, jossa isäni toimi kirkkoherrana, tuntuu kuin kertoisin jostain 1800-luvusta. Kitee oli silloin maalaispitäjä, jossa ei ollut edes sähkövaloja”, Sorvali sanoo.
”Olen päättänyt myös puhua aina, että näin minä sen muistan. Että muistankohan minä faktat oikein. Ihminen niin helposti rakentaa omasta elämästään tarinaa.”
Menoa se ei haittaa, sillä Sorvalin elämänmakuiset tarinat tempaavat mukaansa. Seitsentyttöisen perheen nuorin on ehtinyt olla monessa mukana.
Isältään Sorvali on saanut paljon. Hän oli vain 3-vuotias, kun äiti muutti Kiteeltä Helsinkiin opiskelemaan. Miitta istui mukana häissä ja hautajaisissa, kun isä oli työkeikoilla. Mutta isä oli myös humoristi, Sorvali sanoo.
”Hauskuuteni on perittyä, synnynnäinen lahja. Se on keino ottaa etäisyyttä asioihin ja katsoa asioita muunkin kuin vain raskauden läpi. Ja olihan se mukavaa, kun pääsin siskoni ja tämän poikaystävän kaveriksi, kun olin niin hauska. Sain huomiota ja arvostusta.”
Ajattelen kuolemaa lähes päivittäin, olen pappilasta ja ollut paljon hautajaisissa.
Uusi näytelmä koskee kuitenkin myös kuolemaa. Mainosjulisteissa Sorvali makaa arkussa ja iskee silmää.
”Olen papin tyttö ja puhun esityksessä kuolemasta. Ajattelen kuolemaa lähes päivittäin, olen pappilasta ja ollut paljon hautajaisissa. Mutta ei näytelmä silti ole synkkä. Eihän kuolemasta puhuta liikaa.”
Sorvali sanoo, että halusi esitykseen muita sävyjä kuin rätkähauskaa. ”En vain halunnut, että jälleen kerran on esitys, jossa ’Miitta on räväkkänä’.”
Omia töitään Sorvali ei katso toisaalta sen takia, että aina hän ei ole voinut olla päättämässä ohjauksesta tai leikkauksesta ja teokset eivät aina solju niin kuin hänestä niiden pitäisi. Toisaalta on sitten se häpeä.
”Keskeinen asia minun elämässäni on se, että minä häpeän monia asioita. Mutta toisaalta sitten olen täysin häpeämätön. Miia Tervon kanssa Auroran kuvauksissa välillä oikein laskimme leikkiä häpeästä, että kumpi häpeää ja kuinka kauan. Kai se häpeä on kuitenkin jonkinlainen voimavara.”
Miitta-täti -televisiosarjaa tehdessään Sorvali halusi tuoda esiin kauneutta, mutta myös rivouksia ja mauttomuuksia.
”Kun ensimmäinen jakso oli tulossa ulos, päätin matkustaa Tukholmaan, häpesin niin paljon. Sitten kun olin siellä punastellut, kuulinkin, että ensiesitystä oli siirretty viikolla! Koko matka oli turha!”
Itseään suojellakseen Sorvali lähtee kävelylle, jos muut perheessä katsovat hänen töitään.
”Se harmittelu on niin hukkaan heitettyä aikaa. Päätin lopettaa itseltäni jossittelupäivät.”
Erityistä esikuvaa itselleen Miitta Sorvali ei osaa sanoa, mutta hän kertoo ihailevansa Lasse Pöystiä, Frank Sinatraa ja nuoruudessaan televisiossa näkemäänsä näyttelijä-laulaja Danny Kayeta. Suuren vaikutuksen häneen tekivät Alfred Hitchcockin Takaikkunaelokuvassa näytellyt James Stewart ja Andrei Tarkovskin Peili-elokuvan unimainen tunnelma.
Jos Sorvali saisi viettää päivän kenen tahansa kanssa, hän valitsisi päivän Englannin hovissa.
”Voisin viettää päivän prinsessa Dianan kanssa kahdestaan ja keskustella, että miltä hänestä elämä tuntuu. Tai toisaalta olisi mahtavaa seurata vierestä Alfred Hitchcockia työssään.”
Sorvali kertoo isästään, joka 1950- luvulla matkusti New Yorkiin.
”Sen hetken voisin elää, miltä näyttää se 1940–50-luvun Manhattan, kun laiva hitaasti lipuu satamaan. Se on varmasti ollut ihmeellistä. Vaikka minä en pysty olemaan laivassa, kun se keinuu.”
Mitkä sitten olisivat Sorvalin kolme elämänohjetta, jos hänestä tulisi hyvän elämän guru?
”Kiitollisuus, ihmettely ja hetkessä eläminen, itsestä pois”, Sorvali luettelee silmiään räpäyttämättä.
”Haluaisin säilyttää sen, että miten voi pysähtyä ihastelemaan, miten kaunis on kedon kukka. Että voisi yllättyä ja pitää silmät auki.”
Sorvalin ajatus siirtyy lapsuusmuistoihin, psykoanalyytikkoenoon, jolla oli tärkeä sanoma.
”Enoni hoki aina, että elämä on ihme. Me lapset vähän hymyilimmekin hänelle. Mutta hän oli oikeassa. Elämä on ihme. Ajattelen kuolemaa, en niin synkästi, mutta tottahan se on, että huomenna voit olla kuollut. Meille on annettu ihmeellinen pikkupalanen eloa tänne.”
Miitta Sorvali
• Näyttelijä
• Opiskeli Suomen Teatterikoulussa 1974–78.
• Merkittävin Venla-palkinto omasta tv-sarjasta Miitta-täti .
• Kaikki mieheni -esitys pyörii toista vuotta, syksyllä jatkuvat kuudetta vuotta esitykset Kaikki äitini, kaikki tyttäreni -esityksestä.
• Maaliskuussa 2019 ensi-illassa Miitta elää -sooloesitys Aleksanterin teatterissa Helsingissä.
Teksti Hannele Huhtala
Kuvat Laura Oja
Tämä on Ison Numeron ilmainen näytejuttu, joka on julkaistu alunperin maaliskuussa 2019. Osta lehti kadulta ja tue myyjän työtä.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjät pitää itsellään puolet kansihinnasta.