Suomi on tehnyt perheenyhdistämisestä niin vaikeaa, että yhä useampi turvaa etsivä joutuu lähtemään vaaralliselle matkalle Välimeren yli. Yksi heistä on Suomessa asuvan somalialaisen Abdulkadirin vaimo, joka jätti pariskunnan lapset vieraiden hoiviin ja lähti kohti Libyaa. Perheenyhdistämisen ehtoja ollaan kiristämässä edelleen.
teksti Venla Pystynen kuvat Katja Tähjä
”Maailmassa on voittajia ja häviäjiä. Minä olen häviäjä”, sanoo somalialainen Abdulkadir, 26, Ruoholahden McDonald’sissa. Ikkunan takana Itämerenkadulla kulkee helsinkiläisiä heliumpalloineen. On perjantai, vapun aatonaatto, ja kadut ovat täynnä naurua ja riehakasta puheensorinaa.
Abdulkadirille ilo on kuitenkin vieras tunne. Viiden vuoden ajan hän on yrittänyt saada somalialaista vaimoaan ja kahta lastaan Suomeen, mutta koska perheenyhdistämiselle on asetettu Suomessa 2010-luvulla tiukkoja ehtoja erilaisten lakimuutosten ja hallinnollisten käytäntöjen avulla, ponnistelu on ollut turhaa.
Kun Abdulkadir sai kielteisen päätöksen perheenyhdistämishakemukseensa maahanmuuttovirastolta, hän valitti päätöksestä hallinto-oikeuteen. Toivoa ei juuri ole. Päätökset muuttuvat vain harvoin, varsinkin somalialaisten kohdalla.
Vuosien varrella Abdulkadir on yrittänyt valaa vaimoonsa toivoa yhteisestä tulevaisuudesta, mutta vaikeissa oloissa Etiopian Addis Abebassa asuva vaimo ei ole enää jaksanut uskoa tämän vakuutteluja. Edellisenä päivänä tämä on kutsunut Facebook-viestissä miestään valehtelijaksi, ja kertonut jättäneensä pariskunnan 6-vuotiaan tyttären ja 1-vuotiaan pojan naapurissaan asuvalle somaliperheelle.
”Hän sanoi lähteneensä Sudaniin ja Libyaan”, Abdulkadir kertoo epäuskoisena, yrittäen itsekin sisäistää tietoa, että hänen vaimonsa aikoo yrittää Libyasta Eurooppaan Välimeren kautta.
”Näitkö uutiset? Niissä kerrottiin juuri 500 ihmisen hukkuneen. Kaikki somalialaiset kuolevat sillä tavalla”, hän jatkaa ahdistuneena.
Abdulkadirin perhe on vain yksi monista, jotka kärsivät Suomen tiukentuneesta ulkomaalaispolitiikasta. Järjestelmää on vaikeutettu viime vuosina niin paljon, että kansainvälistä suojelua saavien henkilöiden perheenyhdistämishakemusten määrä ovat romahtaneet.
Tulevaisuudessa tilanne uhkaa pahentua entisestään. Hallitus on antanut uuden esityksen, jonka tarkoituksena on edelleen tiukentaa perheenyhdistämisen kriteerejä. Pakolaisten, turvapaikanhakijoiden ja muiden kansainvälistä suojelua saavien perheenyhdistämisen ehdoksi esitetään vaatimusta siitä, että he pystyvät elättämään perheensä. Toimeentuloehto on tosin asetettu niin korkeaksi, että kaikista suomalaisista vain alle puolet tienaa niin paljon. Perheenkokoajan pitäisi tienata kuukausittain 2 600 euroa nettona, jos hän haluaa tuoda Suomeen puolisonsa ja kaksi lasta.
Amnesty on huomauttanut perheenyhdistämisten vaikeuttamisen olevan jyrkässä ristiriidassa hallituksen tavoitteleman tehokkaan kotouttamisen kanssa. Tutkimusten mukaan perheestä erossa eläminen on suurimpia onnistuneen kotoutumisen esteitä varsinkin vakavasti traumatisoituneille pakolaisille. Perheensä puolesta huolehtivat eivät pysty keskittymään kouluttautumiseen, työllistymiseen eivätkä työntekoon, ja kaiken toivonsa menettäneinä he voivat olla alttiita jopa radikalisoitumiselle.
Samaa mieltä on myös somalialainen keskustapoliitikko ja radiopersoona Abdirahim Husu Hussein, joka tuli Suomeen 1990-luvulla alaikäisenä turvapaikanhakijana. Hän sai perheensä Somaliasta luokseen, mutta näki tuttavapiirissään, millaista kärsimystä kielteiset perheenyhdistämispäätökset aiheuttivat.
”Oli päihteidenkäyttöä. Välinpitämättömyys yleistyi. Tuttavani ajattelivat, että miksi heidän pitäisi noudattaa lakeja, kun Suomi on aiheuttanut heille sydänsurua”, hän sanoo.
Myös Abdulkadir on vaarassa syrjäytyä perheensä katastrofaalisen tilanteen takia. Hänen psyykkinen vointinsa on silminnähden huono.
”Minua pelottaa perheeni puolesta. En pysty nukkumaan. En pysty tekemään mitään. Olen todella sekaisin. Ajattelen vain lapsiani ja vaimoani”, Abdulkadir sanoo hiuksiaan haroen.
Hänen on ollut tarkoitus hakea ammattikouluun opiskelemaan, mutta perheen vaikean tilanteen takia suunnitelma on ollut jäissä. Abdulkadirilla on kuntouttava työpaikka, mutta nyt sekin tuntuu merkityksettömältä.
”Minulla oli unelmia, kun tulin Suomeen. Halusin kouluttautua ja elää perheeni kanssa rauhassa. Nyt kaikki unelmat ovat kaatuneet.”
”Perheenyhdistäminen on ilman muuta iso ihmisoikeusongelma Suomessa tällä hetkellä.” Näin sanoo helsinkiläinen asianajaja, joka on työskennellyt pitkään ulkomaalaisjuridiikan parissa. Asianajaja ei halua nimeään julkisuuteen, sillä ilmapiirin muututtua viime vuosina maahanmuuttovastaisemmaksi hänkin on saanut osansa pakolaisten auttajiin kohdistuvasta muukalaisvihasta. Se tuntuu hurjalta, varsinkin kun hänen asiakkaansa ovat voimakkaasti traumatisoituneita ihmisiä, jotka ovat paenneet kotimaistaan sotaa, vainoa ja väkivaltaa.
Istuessaan asianajajan toimistossa he näyttävät tälle ihoonsa kapseloituneita luoteja, ja sanovat niiden särkevän pakkasella. He kertovat kantaneensa pakomatkalla tuntemattomien perheiden kuolleita vauvoja ja tulleensa raiskatuiksi. He alkavat voida fyysisesti pahoin muistellessaan hetkeä, jolloin Kreikan aluevesillä partioineet viranomaiset ovat yrittäneet upottaa heidän kumiveneensä viiltämällä sen kylkeen puukolla. He kertovat jähmettyneensä kauhusta, kun liian täydestä veneestä on valittu yli laidan heitettävät ihmiset. He ovat nähneet ihmisten hukkuvan. Euroopassa heitä on käsketty painumaan takaisin kotiinsa. Monet heistä ovat lapsia.
”Aina sitä luulee, että sitä on jo kuullut kaikki maailman kidutuskeinot parinkymmenen vuoden aikana, mutta sitten tulee taas joku sellainen, jota ei ole voinut kuvitellakaan. Asiakkaillani on päässään niin paljon kaikkea hirveää”, asianajaja huokaa. Häneltä ei heru tippaakaan ymmärrystä Suomen hallitukselle, joka haluaa estää hänen asiakkaidensa perheiltä turvallisen pääsyn Suomeen perheenyhdistämisen kautta – vastoin monia kansainvälisiä lakeja ja säädöksiä, joihin Suomikin on sitoutunut.
Syy koventuneeseen ulkomaalaispolitiikkaan on raadollinen. Edellisen hallituksen tavoitteena on ollut vähentää Suomen vetovoimaisuutta maahanmuuton kohdemaana, ja istuva hallitus jatkaa samalla linjalla. Politiikka on johtanut siihen, että perheenyhdistämiseen oikeutetut henkilöt eivät pysty enää toteuttamaan oikeuttaan.
Ulkomaalaisjuridiikkaan erikoistuneen asianajajan Ville Punton mukaan perheenyhdistämistä on vaikeuttanut muun muassa vuonna 2012 tehty muutos, jonka mukaan ulkomailla oleskelevien perheenjäsenten on jätettävä oleskelulupahakemuksensa lähimpään Suomen edustustoon, vaikka aiemmin Suomessa asuva perheenkokoaja saattoi panna prosessin vireille.
Koska Suomen-edustustoverkostoa on viime vuosina karsittu, monet perheet joutuvat lähtemään hakemusta varten kalliille, pitkälle ja vaaralliselle matkalle vieraaseen valtioon. Esimerkiksi somalialaiset joutuvat matkustamaan Etiopian Addis Abebaan, afganistanilaiset Intian Delhiin ja syyrialaiset Turkin Ankaraan. Hintavat matkat ovat kaikkein köyhimmille mahdottomia, eikä viisumin saaminen näihin maihin ole itsestäänselvyys.
Myös maailmanpolitiikka mutkistaa asioita. Tällä hetkellä esimerkiksi Syyrian ja Turkin välinen raja on kiinni, eivätkä syyrialaiset pääse jättämään hakemuksiaan Suomen-edustustoon Ankarassa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat ihmiset eivät pääse läheistensä luokse Suomeen, turvaan sota- ja konfliktialueilta.
Yksi Suomen kiristyneen perheenyhdistämispolitiikan uhreista on togolainen Mohamed Bawa Sanoussi, 32. Poliisi hakkasi Sanoussin Togon pääkaupungissa Loméssa lähes kuoliaaksi vuonna 2010, jonka jälkeen hänet heitettiin vankilaan. Syynä oli se, että menestyvä vaatekauppias tuki oppositiota ja oli ollut järjestämässä mielenosoitusta presidenttiä vastaan. Kahden kuukauden istumisen jälkeen Sanoussi pääsi karkaamaan vankilasta ja kotimaastaan, ja päätyi Suomeen pakolaisena.
Sanoussin kolmekuukautinen tytär jäi tuolloin isoäitinsä hoiviin, mutta hekin joutuivat jättämään Togon turvallisuutensa takia. Sen jälkeen kaksikko on piileksinyt laittomasti Togon naapurivaltioissa. Vanha isoäiti ei pysty viemään lapsenlastaan Suomen-edustustoon Nigeriaan perheenyhdistämispapereiden jättämistä varten, sillä passiton tyttö ei saa viisumia maahan.
Sanoussin mielestä tilanne on täysin kestämätön.
”Suomen hallitus haluaa minun menevän eteenpäin elämässäni ja unohtavan tyttäreni. Mutta miltä sinusta tuntuisi, jos et voisi enää koskaan nähdä Suviasi, Sannaasi tai Petteriäsi?” hän kysyy. Sitten hän vastaa itse: ”Ulospäin hymyilen, mutta sisältä olen kuollut.”
Julminta Sanoussin tilanteessa on se, että mikäli hänen kuusivuotias tyttärensä pääsisi Suomeen salakuljettajien avulla, hän saisi kansainvälisen suojelun tarpeen perusteella pakolaisaseman ja oleskeluluvan.
”Minun pitäisi maksaa (salakuljetuksesta) jollekin, mutta en halua tehdä sitä, koska se on laitonta. Mutta niin Suomen päättäjät haluavat ihmisten tekevän”, Sanoussi puuskahtaa.
Ihmisoikeusjärjestöt ovatkin varoittaneet Suomea siitä, että jos perheiltä estetään hallittu ja turvallinen tapa matkustaa maahan perheenyhdistämisen kautta, nämä ovat pakotettuja yrittämään vaarallista matkaa salakuljettajien avulla.
Perheenyhdistämisen ongelmat eivät loput tähän. Ulkomaalaisjuridiikkaan erikoistuneen asianajaja Ville Punton mukaan varsinkin perhesidehaastattelut aiheuttavat vakavan oikeusturvaongelman perheenyhdistämistä hakeville.
Haastatteluja tehdään, jos hakijoiden sukulaisuussuhdetta ei voida selvittää luotettavasti asiakirjojen avulla tai jos hakijoiden avioliittoa epäillään lumeavioliitoksi. Silloin maahanmuuttoviraston ja Suomen edustuston virkailijat kyselevät hakijoilta tietoja perheen aiemmasta elämästä, ja vertailevat kertomuksia toisiinsa.
”Joskus haastattelut ovat menneet ihan absurdeiksikin”, Ville Punto kertoo. Asiakkailta on kysytty esimerkiksi entisen talon katon väriä ja kanojen lukumäärää, vaikka kyseessä voivat olla useiden vuosien takaiset asiat, jolloin hakija on saattanut olla pieni lapsi.
”Ääritapaus oli 5-vuotias, jota haastateltiin Dar es Salaamin edustustossa yksin ilman tutun aikuisen läsnäoloa ja vielä tulkin avustuksella”, Punto sanoo.
Tutkimusten mukaan lapsilla on taipumus vastata niin kuin aikuinen haluaa, jos kysymykset ovat johdattelevia tai ne toistetaan monta kertaa. Keskusteluja ei kuitenkaan nauhoiteta. Tästä syystä hakijalla ei ole oikeusturvatakuita siitäkään, mitä tulkki tulkkaa vaikkapa somalista englanniksi ja mitä tulkin sanoista kirjoitetaan suomeksi pöytäkirjaan. Näin on, vaikka puhuttelulla on oleellinen merkitys koko prosessin ja lopullisen päätöksen kannalta.
Punton mukaan varsinkin somalialaisten pöytäkirjoista näkyy haastattelijoiden ennakkoluulo ja jopa halveksunta hakijoita kohtaan. Hän kertoo haastattelijan kysyneen Addis Abeban edustustossa alaikäiseltä lapselta, miksi ”sinun pitäisi päästä Suomeen, josta et tiedä mitään ja jossa äitisi ei tee mitään.”
”Monista perhesidehaastatteluissa paistaa läpi, että niissä haetaan perusteita kielteiselle oleskeluluvalle”, Punto sanoo.
Strengin mukaan ristiriitaisuudet perheenkokoajan ja hakijoiden kertomuksissa johtavat yleensä kielteiseen perhesidepäätökseen. Näin voi käydä siinäkin tapauksessa, että ristiriitaista tietoa antanut henkilö on alaikäinen, ja vaikka dna-testi on todistanut hakijat kiistattomasti biologisiksi lähisukulaisiksi.
Silloin katsotaan, että perhe ei ole viettänyt kiinteää perhe-elämää yhdessä – ainakaan enää perheenkokoajan lähdettyä lasten luota.
”Kaikkein absurdein tapaus oli Suomessa asuva somalimies, jonka seitsemän lasta olivat syntyneet 10–11 vuoden aikana, kukin 1–2 vuoden välein. Viimeinen lapsi oli syntynyt kolme kuukautta ennen kuin mies lähti Somaliasta, ja silti väite oli, etteivät he olleet viettäneet tosiasiallista perhe-elämää. Se mikä samanlaisissa tapauksissa on kaikkein omituisinta, on se, että hallinto-oikeudessa kaikki valitukset on hylätty”, Ville Punto sanoo.
Toimittaja Venla Pystysen kanssa haastatteluja tekivät tutkijat Lena Näre ja Veronika Honkasalo.
Haavoittuvaisimmat kärsivät eniten perheenyhdistämisen tiukentamisesta
Tilastot kertovat, että yksin tulleiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden kohdalla perheenyhdistäminen näyttää kaikista vaikeimmalta. Vuonna 2013 perheenyhdistämistä haki 157 kansainvälistä suojelua saaneen huoltajaa, joista vain yksi sai myönteisen päätöksen. Vuoden 2013 jälkeen nämä hakemukset ovat rajusti tippuneet – vuonna 2015 hakemuksia jätettiin enää 20, joista myönteisiä oli 5.
Tarve ei ole vähentynyt, mutta hakuprosessi on vaikeutunut huomattavasti. Näin kirjoittaa alaikäisten turvapaikanhakijoiden perheenyhdistämistä tutkinut Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen kirjoittaa tuoreessa Perheenyhdistäminen. Kuka saa perheen Suomeen, kuka ei ja miksi? -kirjassa (Vastapaino 2016). Vuonna 2015 turvapaikkaa haki noin 3000 lasta, 15 kertaa enemmän kuin edellisenä vuonna. On oletettavaa, että suuri osa saa turvapaikan, muttei perhettään Suomeen.
Jos nyt käsiteltävä hallituksen esitys hyväksytään, lapsi voisi saada vanhempansa Suomeen vain jos hän käynnistää hakemuksensa selvästi alaikäisenä ja osoittaa tienaavansa 1700 euroa nettona kuukaudessa.
Kun hallinto-oikeuden perheenyhdistämispäätöksiä analysoineelta Itä-Suomen yliopiston tutkija Anna-Maria Tapaniselta kysyy, kenellä on Suomessa oikeus perheeseen, on vastaus tyly: ”Suomalaisilla. Heiltä ei pyydetä DNA-testejä todisteeksi biologisesta sukulaisuudesta tai että on turvattu toimeentulo. Jos he perustavat perheen toisen suomalaisen kanssa, heidän ei tarvitse todistaa esimerkiksi sitä, että sukupuolten välinen työnjako noudattaa normatiivisia odotuksia.”
Tapanisen mukaan kielteisissä päätöksissä perusteena käytetään tyypillisesti ulkomaalaislain 36. pykälää. Sen mukaan maahantulosäännöksiä kierretään ja että perheside on tosiasiallisesti katkennut. Maahantulosäännösten kiertäminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lapsi tai nuori on lähetetty turvaan salakuljetettuna. Huomiotta jää se, että tämä on kuitenkin usein ainoa tapa päästä kriisialueilta turvaan. Perhesiteen katkeamista perustellaan sillä, että lapsi on lähetetty vapaaehtoisesti Suomeen. Perhesiteen katkeamisesta johdetaan puolestaan se päätelmä, ettei perheenyhdistäminen olisikaan lapsen edun mukaista.
Tapaninen muistuttaa, ettei perhesiteen katkeamisen peruste pohjaudu suoraan mihinkään lakipykälään. Lapsen edusta puhutaan hallinto-oikeuden päätöksissä siksi, että suomalaista lainsäädäntöä velvoittaa YK:n lapsen oikeuksien sopimus, jossa se on yksi keskeinen periaate (artikla 3). Se, miten lapsen etua pitäisi tulkita ja määrittää, ei ole yleisluontoisissa ihmisoikeussopimuksissa ilmaistu. Maahanmuuttoviraston maahanmuuttoyksikön tulosalueen johtaja Pauliina Helminen on ilmaissut Helsingin Sanomien mielipidesivuilla (2.8.2015) asian seuraavasti ”Joissakin tapauksissa perheen tulo voi aiheuttaa kulttuurisia yhteentörmäyksiä ja siten hidastaa tai vaikeuttaa lapsen kehitystä”.
Ajatus, että omien vanhempien tulo lapsen tai nuoren luokse aiheuttaisi kulttuurisen yhteentörmäyksen, on outo. Kukin voi miettiä kohdallaan, miltä tuntuisi jos oma lapsi asuisi toisella mantereella, eikä hänen luokseen voisi muuttaa, koska siitä voisi seurata kulttuurisia yhteentörmäyksiä.
Teksti: Lena Näre
”Tuntui oudolta ja yksinäiseltä”
Afganistanilainen Janali, 17, tuli yksin Suomeen hakemaan turvapaikkaa. Nyt hänen sairas äitinsä ja hänen pikkusisaruksensa odottavat Delhissä päätöstä perheenyhdistämisestä.
”Neljä vuotta sitten perheeni joutui lähtemään Afganistanista kotikaupunkini huonon turvallisuustilanteen takia. Minä pakenin yksin, äiti yhdessä pikkusisarusteni kanssa. Kun saavuin Turun satamaan, en tiennyt, onko Suomi Eurooppaa vai Amerikkaa. Tuntui oudolta ja yksinäiseltä. Olin aina ollut sellainen poika, etten lähtenyt mihinkään perheeni luota, en edes yhdeksi yöksi. Olin 14-vuotias, ja kaipasin heitä.
Seuraavat kaksi vuotta olivat elämäni vaikeimmat. Itkin joka yö, ja ajattelin ainoastaan äitiäni ja sisaruksiani. Yritin etsiä heitä joka paikasta. Kun Punainen Ristikään ei löytänyt heitä rekistereistään, olin varma, että he ovat kuolleet.
Yhtäkkiä sain äidiltäni viestin Facebookissa. Hän kertoi olevansa Pakistanissa sisarusteni kanssa. Olin niin iloinen! Toivoni heräsi. Ehkä he voisivat tulla Suomeen?
Koska Pakistanissa ei ole Suomen-lähetystöä, äidin ja sisarusteni piti mennä Delhiin jättämään perheenyhdistämishakemus. Jotenkin onnistuimme lähettämään heidät sinne. Mutta äitini on tosi sairas. Hänen päätään särkee välillä niin paljon, että hän kaatuu. Yhtenä yönä siskoni soitti ja kertoi äidin olleen niin huonossa kunnossa, että heidän oli pakko viedä hänet sairaalaan. ´Meillä ei ole varaa hakea häntä ulos´, hän sanoi. Minä soitin kaikille kavereilleni lainatakseni rahaa, ja aamulla varhain sain lähetettyä ne siskolleni.
Kun sain perheenyhdistämishakemukseeni kielteisen päätöksen, en mennyt kuukauteen kouluun, sillä unilääkkeistä huolimatta en saanut öisin unta. Mietin vain, miten voin auttaa perhettäni, ja nukahdin vasta aamulla. Aloin tupakoida, sillä kaverini sanoivat sen auttavan stressiin.
Olemme tehneet hallinto-oikeuteen valituksen päätöksestä. Asianajajani sanoi, että saan luultavasti kielteisen vastauksen. Stressaan tosi paljon perheeni tulevaisuudesta, koska he ovat yksin vieraassa maassa. Vain minä autan heitä, ei kukaan muu. Lähetän heille enemmän kuin puolet rahoistani.
En tiedä, mitä teen, jos he eivät pääse Suomeen. Elämäni ei ole mitään ilman heitä. Ei ole oikein, että minä elän täällä turvassa ja opiskelen, mutta sisarukseni eivät. He ovat minua nuorempia, ja tarvitsevat kaikkea tätä enemmän kuin minä.”
Lehden mennessä painoon Janali sai hallinto-oikeudelta päätöksen, jonka mukaan hän saa perheensä Suomeen.
Teksti: Venla Pystynen
Artikkeli on osa Koneen Säätiön tukemaa Piilosta näkyväksi -hanketta.
