Päätoimittaja Veera Vehkasalon korvaan särähtää, kun ihmisiä kutsutaan kerjäläisiksi.
”Rikosylikomisario Kari Niinimäen mukaan kerjäläiset usein istuskelevat maassa tai myyvät lehtiä”, kirjoitettiin Helsingin Sanomissa joulukuussa.
Lause liittyy keskusteluun, jota käytiin joulukuussa Itäkeskuksen huumekauppaan liittyen. Niinimäki vahvisti, että huumeita myyneet Itä-Euroopan romanit ovat eri ihmisiä kuin ne, jotka kerjäävät tai esimerkiksi myyvät Isoa Numeroa. On hyvä, että pillerikauppaan puututaan, mutta on tärkeää, ettei keskustelussa leimata sitä enemmistöä, joka ansaitsee rehellisesti.
Tämän ohella jäin miettimään sanavalintoja. Moni ei ehkä huomannut mitään outoa siinä, että ”kerjäläiset myyvät lehtiä”. Termi ”kerjäläinen” vilahteli sillä viikolla jutuissa tiuhaan, ja omaan korvaani sana särähtää joka kerta.
Itä-Euroopasta tulevia romaneja kutsutaan lähes säännönmukaisesti kerjäläisiksi – riippumatta siitä, mitä he tekevät. Kerjäämisessä ei sinällään ole mitään väärää. On ihmisiä, joiden on joskus kerjättävä selvitäkseen. Lehteä elantonsa eteen myyvä ihminen on kuitenkin myyjä, joka tekee työtä.
Painotamme tätä jokaisessa myyjäkoulutuksessa ja se on myyjille itselleen tärkeää. Tässä lehdessä keskitymme viime tammikuun tapaan katulehtien myyjiin, heidän elämäänsä ja kuluneeseen vuoteen. Lähes kaikki ne, joita haastattelin tätä lehteä varten, mainitsivat myyntityön kontrastina kerjäämiselle. Moni myyjistämme on jossain vaiheessa elämäänsä joutunut kerjäämään, mutta lehden myyminen on heillekin eri asia. Se on työtä, josta puhutaan työtermein: on työympäristö, kaupanteko ja asiakkaat. Ja ylpeys omasta työstä.
Itä-Euroopasta tulevia romaneja kutsutaan kerjäläisiksi – riippumatta siitä, mitä he tekevät.
Silti kuulee jatkuvasti, kuinka heistä puhutaan kerjäläisinä. Tuntuu hullulta muistuttaa, että ”kerjäläisyys” ei ole etninen ryhmä tai kulttuuri, joka pysyy tilanteesta riippumatta. Mutta se on ilmeisesti kovin sitkeä leima, etenkin kun se on lyöty romaneihin. Välillä tuntuu siltä, että heistä saa yhä sanoa Suomessa vähän mitä sattuu.
Kaikki termiä käyttävät eivät toki tarkoita sillä pahaa. Sanojen käyttö on kuitenkin vallankäyttöä. Sanoessamme toista ihmistä kerjäläiseksi asetamme hänet asemaan, joka on useimmille Suomessa asuville täysin vieras ja käsittämätön. Kerjäläisyyden leima kattaa kaiken – kerjäläinen ei ole yksilö, eikä häntä tarvitse nähdä tai ymmärtää. En ole koskaan kuullut, että kukaan kutsuisi Rautatieasemalla säännöllisesti bussirahoja keräävää suomalaismiestä kerjäläiseksi. Ehkä hänessä nähdään helpommin muitakin ominaisuuksia kuin köyhyys.
Mitä tulee ihmisiin, jotka kerjäävät: parasta olisi puhua yksinkertaisesti kerjäävistä ihmisistä. Ja hyväksyä se, että kyse on toiminnasta eikä identiteetistä. Kerjäläinen on halventava ja vieraannuttava termi siinä missä vaikka ”juoppo” alkoholistista tai ”hullu” mielenterveyspotilaasta. Mikään näistä ei kuulu otsikkoon tai viranomaisten suuhun.
Veera Vehkasalo
Päätoimittaja
Tänä on Ison Numeron näytejuttu, joka on julkaistu lehdessä #43 (tammikuu 2020). Osta lehti kadulta ja tue myyjän työtä.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
