Järjestetyt avioliitot ovat tätä päivää monissa kulttuureissa. Ne voivat olla käytännöllisiä ja onnellisia, eivätkä suinkaan aina pakotettuja.
Hafuren ensimmäinen ajatus oli: ”Ei ikinä.”
Sohvalla häntä vastapäätä istui serkku Mustafa äitinsä kanssa.
Hafure oli 19-vuotias, naimaiässä, ja nyt hänelle esiteltiin Suomessa asuvaa serkkua. Mustafa oli kyllä komea ja oikein mukava.
Yön yli nukuttuaan Hafure päätti vastata: ”Kyllä.”
Mustafallakin oli hieman totuttelemista ajatukseen, että tuosta iloisesta, mutta hieman hämmentyneestä tytöstä, jonka hän oli nähnyt viimeksi lapsena, oli nyt tulossa hänen vaimonsa. Noin vain, melkein sillä samalla hetkellä, kun he edellisenä päivänä olivat saapuneet tädin luokse kyläilemään.
Tuskin oli ensimmäinen kuppi teetä juotu, kun äiti jo tökkäsi häntä kylkeen ja supatti hänen korvaansa: ”Mitäs sanot Hafuresta? Eikö hän olisi hyvä?”
Ja kun Mustafa epävarmasti myöntyi, ryntäsi äiti siltä istumalta häitä järjestämään. Hafuren ja Mustafan äidit eivät todellakaan tuhlanneet aikaa, sillä Mustafa oli Turkissa lomamatkalla ja palaamassa pian takaisin Suomeen. Kihlajaiset vietettiin parin päivän kuluttua.
Vaikka useimmat avioliitot perustuvat vapaaehtoisuuteen, myös pakkoavioliittojen ja lapsiavioliittojen määrään on alettu kiinnittää huomiota.
Tämä ei ole tarina jostain muinaisturkkilaisesta tarustosta, vaan tätä päivää monien nuorten ihmisten elämässä, muun muassa useiden Turkin kurdien. Järjestetty avioliitto voi olla suomalaisille kauhistus, mutta todellisuutta ympäri maailmaa.
Suomessa on huolestuttu ilmiöstä, jossa täällä asuvat siirtolaiset ja pakolaiset hankkivat lapsilleen puolisoita vanhasta kotimaasta. Vaikka useimmat avioliitot perustuvat vapaaehtoisuuteen, myös pakkoavioliittojen ja lapsiavioliittojen määrään on alettu kiinnittää huomiota.
Oikeusministeriössä selvitetään parhaillaan, pitäisikö säätää erillinen pakkoavioliitot kieltävä laki, vaikka jo nykyisenkin lainsäädännön kautta pakkoavioliittoihin voidaan puuttua ihmiskauppana tai pakottamisena.
Ylivoimaisesti suurin osa järjestetyistä avioliitoista tapahtuu kuitenkin niin kuin Hafuren ja Mustafan tapauksessa: vanhempien suosittelemista kumppaneista valitaan, ja molempien suostumus tarvitaan. Toisinaan kumppani löytyy omien kanavien kautta, nykyään hyvin usein muun muassa sosiaalisen median avulla, mutta vanhemmilta pyydetään liitolle siunaus.
Järjestetyn avioliiton osapuolet voivat vanhempien ja muiden sukulaisten osallistumisesta huolimatta kokea, että valinta on ollut heidän omansa.
tutkijatohtori anne häkkinen
Suomen kurdien avioliittoja tutkinut ja aiheesta keväällä väitellyt tutkijatohtori Anne Häkkinen on löytänyt karkeasti neljä eri asteista järjestettyä avioliittoa, joita hän tarkastelee sen mukaan, kuinka paljon niiden solmimiseen osallistuu niin sanotusti kolmansia osapuolia: vanhempia, isovanhempia, erilaisia puhemiehiä tai työkseen avioliittoagentteina toimivia.
Häkkinen muistuttaa, että järjestetyistä avioliitoista vain muutama prosentti on ihmiskauppaan rinnastettavia pakkoavioliittoja, joissa osapuolten suostumusta ei kysellä, ja joissa on toisinaan kyse alaikäisistä.
”Meillä niistä puhutaan usein samaa tarkoittavina, mikä stigmatisoi kaikki järjestetyt avioliitot.”
Häkkinen katsoo asiaa niin, että järjestetty avioliitto on yläkategoria, ja pakkoavioliitto on yksi sen melko harvinainen muoto.
Häkkinen osoittaa väitöskirjassaan myös, että järjestetyn avioliiton osapuolet voivat vanhempien ja muiden sukulaisten osallistumisesta huolimatta kokea, että valinta on ollut heidän omansa. He saattavat jopa katsoa asiaa niin, että vanhempien ja sisarusten osallistuminen on ollut myönteinen voimavara prosessissa.
Häkkisen mukaan niin sanottuja rakkausavioliittoja ja järjestettyjä avioliittoja ei pitäisikään asettaa vastakkain, vaan rakkautta, intohimoa ja kumppanuutta koetaan myös järjestetyissä avioliitoissa. Häkkinen asettaa nämä kaksi avioliiton mallia mieluumminkin jatkumoksi, osittain päällekkäisiksi, väljiksi kategorioiksi.
”Rakkaus on järjestetyssäkin avioliitossa usein ihanne, ja se voi olla myös avioliiton perusta,” Häkkinen sanoo.
”Ihastuin ja rakastuin”, Hafure sanoo nyt turkulaisen kolmion sohvalla. Vieressä istuu tyttäristä vanhempi, jota kiinnostaa kuunnella, kuinka vanhemmat tapasivat. Katselemme kuvia häistä ja kihlajaisista. Kaikkia naurattaa, onhan ihastuminen, rakastuminen ja lasten saaminen ihana keskustelun aihe.
Mutta näkevätkö Hafure ja Mustafa asiassa mitään ongelmaa? Ainoastaan sen, että serkusten avioliitoista voi joskus koitua terveydellistä haittaa, mutta muuten ei. Samalla he kuitenkin ymmärtävät, että maailma muuttuu ja heidän omat tyttärensä tulevat varmasti etsimään puolisoita laajemmalla skaalalla.
Mustafa ja Hafure kertovat, kuinka Itä-Turkin kurdiperheissä on perinteisesti menty naimisiin.
”Perheet ovat usein erittäin köyhiä, ja kun mennään naimisiin serkkujen kanssa, ei tarvita suuria myötäjäisiä. Päinvastoin, naimalla samaan sukuun voidaan yhdistää kahden perheen pienet varat. Historian saatossa tämä on ollut käytännöllistä”, Mustafa selittää.
Lisäksi omasta suvusta puolison hankkiminen on ollut turvallista. On tiedetty, kenelle tytär annetaan ja yhteisön sosiaalinen kontrolli on pitänyt uudesta perheestä huolta. Tyttärelle on haluttu aviomies, joka ei ole väkivaltainen tai muuten riski.
Serkusavioliitot eivät ole kiellettyjä juuri missään, eivät Suomessakaan, mutta niiden suosio on muun muassa taloudellisen turvallisuuden lisääntyessä hiipunut.
Hafure tarjoilee teetä pienissä laseissa ja tuntuu, että voisimme keskustella asiasta loputtomiin. Mustafa ja Hafure kertaavat tarinoita omien vanhempiensa ja sukulaistensa avioliitoista, joista kaikki eivät todellakaan ole olleet onnellisia. On ollut sairautta, köyhyyttä ja kuolemia. On naitettu tai yritetty naittaa nuoria tyttöjä vanhoille leskille. Tarinat ovat niin monipolvisia, että niissä olisi aineksia kokonaiseen sukusaagaan.
Hauskan illan päätteeksi Mustafa heittää vieraat rautatieasemalle ja sanoo autossa vielä kerran ja painokkaasti, että hänelle kaikkein tärkeintä on ollut se, että Hafure suostui niin pian.
”Siitä tiedän, ettei häntä painostettu ja että hän halusi kanssani naimisiin. Olen onnekas.”
Järjestetyistä avioliitoista vain muutama prosentti on pakkoavioliittoja.
Seema ja Daniel ovat kolmikymppinen, iloinen intialaispariskunta, joka asuu Espoossa. Heillä on yksi reilun vuoden ikäinen lapsi, Arya. Molemmilla puolisoilla on IT-alan koulutus. Daniel on opiskellut Suomessa, Seema Etelä-Intiassa, parin kotiseudulla.
Kun Daniel oli valmistunut ja aloittanut työt, hän arveli, että olisi aika mennä naimisiin. Äitikin oli siitä jo huomautellut. Niinpä hän matkusti kotikaupunkiinsa lähelle Goaa ja ilmoittautui avioliittoagentille, jolla oli rekisteri naimisiin haluavista miehistä ja naisista. Intiassa avioliitoista suuri osa on järjestettyjä, ja tarkoitukseen omistautuneet yrittäjät, avioliittoagentit hoitavat järjestelyjä.
”Agentti esitteli minulle muutamia naisia, joista valitsin ne, joita halusin tavata, ja jotka myös vanhempani hyväksyivät. Seemassa kiinnitti huomiota se, että hänellä oli samanlainen koulutustausta kuin minulla, mikä oli minulle tärkeää. En halunnut vaimokseni kotiäitiä”, Daniel kertoo.
”Ja tietysti hänellä oli myös kauniit kasvot, joihin ihastuin.”
Vaikka Etelä-Intian muslimien naimatapoihin kuuluu, että perheet valitsevat lapsilleen puolisot eikä pari tapaa toisiaan kahden kesken ennen häitä, Daniel ilmoitti Seeman tavattuaan, että haluaa tavata hänet seuraavana päivänä ilman suvun läsnäoloa.
”Tai vien avioliittotarjouksen toiseen taloon”, hän sanoo vaatineensa.
”Vanhempamme olivat jo suostuneet toisiinsa, mikä on tärkeää meidän avioliitoissamme, koska ne solmitaan perheiden välillä. He kuitenkin suostuivat myös siihen, että saan tavata Seeman kahdestaan. Kun sitten tapasimme, sanoin hänelle heti, että nyt se on sinun päätöksesi: sinä voit nyt sanoa, jos et halua kanssani naimisiin.”
”Mutta suostuin heti”, Seema kertoo iloisena. ”Pidin hänen ulkonäöstään ja itsevarmuudestaan.”
Danielilla ja Seemalla on vakaat mielipiteet.
Heidän yhteisen perheensä on hyvä asua ulkomailla, etteivät appivanhemmat pääse liikaa puuttumaan perheen elämään. Lapsia ei ole aikomus hankkia lisää: ”Tämäkin oli vahinko”, he nauravat yhdessä. Pariskunta haluaa, että Seema pääsisi töihin niin pian kuin mahdollista.
Suomessa pari suunnittelee viipyvänsä niin kauan kuin se tuntuu mukavalta. Seema ja Daniel uskovat palaavansa jossain vaiheessa takaisin Intiaan, kun vanhemmat alkavat olla vanhoja ja tarvita heitä.
”Mutta jos menisimme nyt, vanhempani saattaisivat alkaa vaatia, että Seema lopettaa työt ja alkaa huolehtia heistä”, Daniel selittää.
Daniel ja Seema kertovat, kuinka Intiassa on tärkeää tavallaan pelata vanhempien kanssa peliä: kannattaa osittain suostua siihen, mitä he toivovat, mutta yrittää samalla pitää oma päänsä. Kun minkäänlaista sosiaaliturvaa ei ole, suvun ja perheen kanssa on viisasta pysytellä väleissä.
Perheen sosiaalinen asema ja uskonto sekä kastijärjestelmä vaikuttavat Intiassa siihen, millaiset mahdollisuudet nuorilla on vaikuttaa puolisonsa valintaan.
”Rikkaat nuoret tekevät mitä haluavat, koska heidän ei tarvitse huolehtia toimeentulostaan. Keskiluokka pelaa tätä peliä vanhempiensa kanssa ja köyhät joutuvat tyytymään siihen, miten vanhemmat järjestävät asiat heidän puolestaan. Hinduilla on vielä se, että he voivat avioitua vain saman kastin jäsenen kanssa”, pari kuvailee.
Perheiden ja sukujen osallistuminen avioliittopuuhiin tuottaa yleensä kuitenkin vähintäänkin päänvaivaa, joskus isojakin konflikteja. Daniel kertoo, kuinka hänen isoisänsä painosti häntä.
”En halunnut, että rahaa vaihdetaan, mutta monesti suku on siellä taustalla kärkkymässä rahaa. Isoisäni esimerkiksi katsoi, että koska asun Suomessa ja ansaitsen hyvin, meidän pitäisi pyytää Seeman perheeltä rahaa. Kuitenkin asetelma oli se, että minä olen sotilasperheestä ja Seeman isä omistaa kolme tehdasta. He ovat siis paljon varakkaampia kuin me. Itse taas katsoin, että puntit olivat tavallaan tasan, enkä halunnut, että raha tulee osaksi sopimusta.”
Pari vaikuttaa hyvin toimeentulevalta ja onnelliselta, mutta kysyn silti: Rakastatteko te toisianne, oletteko onnellisia?
”Kyllä, nautimme elämästä!”, he sanovat ja nauravat.
Romanian romani Ana Maria oli 14-vuotias ja jo kihloissa, kun hänet ryöstettiin kotipihaltaan häntä selvästi vanhemman miehen puolisoksi ja ”piilotettiin” miehen kotiin kuukausiksi.
”Mieheni ja hänen veljensä tulivat yhtenä iltana myöhään meidän pihallemme. Olin siellä leikkimässä nuoremman siskoni kanssa. Seuraavana päivänä piti olla siskoni kihlajaiset, mutta nämä miehet olivat kuulleet kihlajaisista, ja päättivät ryöstää siskoni ennen sitä. Kun he tulivat meidän pihalle, mieheni päättikin ottaa minut, eikä siskoani.”
Ana Maria vietiin yön pimeydessä miehen kotiin, jonne oli kerääntynyt hänen koko sukunsa varmistamaan, ettei ryöstetty morsian pääse karkaamaan.
Tämäkään ei ole tarina Romanian romanien vanhasta tarustosta, vaan tapahtunut keskellä Eurooppaa parikymmentä vuotta sitten, vuonna 2000. Kun suomalaisissa häissä leikitään morsiamen ryöstöä, kannattaa ehkä muistaa, että sitä tapahtuu yhä, ja yleensä ryöstön kohteet ovat alaikäisiä tyttöjä, lapsia.
Myös miehet ovat järjestelmän uhreja. Ryöstöjen historia liittyy romanien häpeäkulttuuriin: huonomaineisen perheen poika ei pääse naimisiin edes rahalla, vaan hänen on pakko ryöstää itselleen vaimo.
Vuoden sisällä Ana Marialla oli jo lapsi, vaikka hän ei olisi edes halunnut minkäänlaista intiimiä kanssakäymistä miehensä kanssa. Hän mietti koko ajan, miten hän voisi karata ja palata kotiin, ja lopulta hän onnistuikin. Hän jätti lapsen ainoalle luotetulleen, miehensä siskolle, ja meni takaisin kotiin.
Ana Marian kokemus on onneksi yhä harvinaisempi myös romanien keskuudessa. Morsiamen ryöstö ei kuulu kaikkien romaniryhmien tapoihin, Ana Maria huomauttaa, kun hän kertaa tarinaansa.
Hän palasi lopulta takaisin miehensä luo, sai tämän kanssa kolme lasta ja alkoi vuosien kuluessa ”jollakin tavalla rakastaa miestä lastensa isänä”, Ana Maria sanoo.
Romanien perinteiset avioliittokuviot ovat monimutkaisia. Jos käytäntöihin halutaan muutosta, on tärkeää ymmärtää avioliiton merkitys koko yhteisön yhtenäisyyttä ylläpitävänä sosiaalisena rakenteena, ja välttää lapsiavioliittojen skandalisointia ja eksotisointia tai miesten demonisointia.
Romaniyhteisöissä avioliitot on perinteisesti sovittu todella varhain siksi, että tyttöjä voidaan suojata paremmin seksuaaliselta väkivallalta ja tuntemattomien poikien ja miesten kiinnostukselta, kun yhteisöllä on tiedossa, kuka menee kenenkin kanssa naimisiin.
Lisäksi avioliittojen taloudelliset järjestelyt muodostuvat perheiden ja sukujen pitkäaikaisiksi ja kestäviksi järjestelyiksi, joissa erittäin köyhät ihmiset turvaavat oman perheen toimeentuloa vuosiksi eteenpäin. Kihlatuista ja naitetuista lapsista saadaan usein osamaksuja jo sinä aikana, kun he asuvat kotonaan.
Lapsille haitallisista tavoista luopumiseen tarvitaan koko yhteisön taloudellisten olojen ja koulutusmahdollisuuksien kohenemista, mitä Itä-Euroopan romanien keskuudessa ei EU-jäsenyydestä huolimatta ole juuri tapahtunut. Ongelmana on rakenteellinen syrjintä. Poliisi ei usein puutu kotiväkivaltaan tai ryöstöihin, vaan sanoo, että ne ovat romanien sisäisiä asioita. Yhteisön sisäisiä ja ulkopuolisia asenteita on viime vuosina noussut muuttamaan feministinen romaniliike.
Romanian laki kieltää nykyään alaikäisten väliset avioliitot, ja suojaikärajakin on 15 vuotta. Silti toisinaan vieläkin tyttö muuttaa alaikäisenä, 16–17-vuotiaana, appivanhempien kotiin ja alkaa saada lapsia. Asiassa on kuitenkin syntynyt kompromissi. Romanilapset usein kihlataan alaikäisinä, mutta he jäävät asumaan kotiinsa siihen asti, kunnes he ovat laillisessa avioliittoiässä, tai ainakin yli suojaiän.
Ana Maria tuli kymmenen vuotta sitten miehensä ja muutamien sukulaistensa kanssa Suomeen kerjäämään. He alkoivat myös myydä Iso Numero -lehteä. Kolme pientä lasta jätettiin anopin hoiviin Romaniaan. Siellä he ovat edelleen, nyt jo teinejä, ja Ana Marian täytyy nyt puolestaan järjestellä heidän avioliittojaan. Urakka on valtava, koska mies on muutama vuosi sitten kuollut, ja Ana Marian täytyy hoitaa kaikki yksin.
Pojalle hän on jo löytänyt puolison ja saanut joitakin maksuja hänen morsiamensa perheeltä. Se on auttanut vähän eteenpäin. Mutta mistä rahaa tyttöjen kihlaamiseen? Kihlaukset ja häät ovat suuria juhlia, joihin kutsutaan kaikki, syödään, juodaan ja juhlitaan. Hyvillä juhlilla turvataan lasten asema ja tulevaisuus yhteisössä.
Siksi Ana Maria myy lehteä ja yrittää saada rahaa kasaan.
Ana Maria on nyt 34-vuotias. Hän haluaa hoitaa velvollisuutensa sukua ja perhettä kohtaan, mutta ei halua enää palata Romaniaan. Suomessa hän on melkein vapaa. Hän on löytänyt täältä ystäviä, toisista romaniyhteisöistä kotoisin olevia naisia, joiden kanssa hän voi välillä pitää hauskaa ja unohtaa velvollisuudet.
Uusiin naimisiin hän ei kuitenkaan voi koskaan mennä.
”Jos en kunnioittaisi kuollutta miestäni pysymällä leskenä, minua pidettäisiin huonona naisena. Se vaarantaisi lasteni mahdollisuuden avioitua hyviin perheisiin.” ◊
Teksti Kristiina Markkanen
Kuvat Saara Mansikkamäki
Neljä järjestetyn avioliiton muotoa
Tutkijatohtori Anne Häkkisen mukaan.
1) Perheiden neuvottelema avioliitto
Vanhemmat tekevät aloitteen avioliitosta, mutta puolisokandidaatit otetaan mukaan prosessiin ja heidän mielipiteensä huomioidaan. Liiton osapuolten roolina on kuitenkin lähinnä hyväksyä tai hylätä toisensa. Pari ei voi
tutustua toisiinsa ennen päätöstä.
2) Osallistava avioliitto
Perheet käynnistävät tutustumisprosessin ja antavat alustavan hyväksyntänsä, mutta parille annetaan suurempi ja itsenäisempi rooli asian viemisessä eteenpäin. Parilla on mahdollisuus tutustua jopa vuosien ajan.
3) Avusteinen avioliitto
Nuori pyytää itse, että hänelle etsitään puoliso, eikä toimintaan liity vaatimuksia tai painostusta. Perhe tai ystävät voivat auttaa, ja osapuolet voivat tutustua toisiinsa itsenäisesti.
4) Pakkoavioliitto
Vanhemmat löytävät lapselleen puolison. Avioliitto solmitaan ilman toisen tai molempien osapuolten suostumusta, tai jopa fyysisen tai psyykkisen väkivallan pelossa. Toisinaan kyse myös lapsi-avioliitosta. ◊
Tämä juttu on julkaistu alun perin marraskuun 2020 Isossa Numerossa. Osta Iso Numero kadulta tai tilaa verkosta!
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
