Pienessä madeiralaiskylässä kirjailija Pirkko Saisio tunnetaan nimellä Filha de Deus, Jumalan tytär.
Pirkko Saisio
- Kirjailija ohjaaja ja näyttelijä, syntynyt Helsingissä v. 1949.
- Tuotanto käsittää 17 proosateoksen lisäksi kymmeniä näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia sekä ohjaustöitä.
- Viettää talvet Madeiralla.
- Kuvaa parhaillaan käsikirjoittamaansa ja puolisonsa Pirjo Honkasalon ohjaamaa elokuvaa, jossa myös näyttelee toista pääroolia.
Kevät tuoksui tuomen kukilta sinä toukokuun lopun päivänä, mahdollisesti 1800-luvun loppuvuosina, kun kamreeri Gabriel Silverhav seisoi Helsingin Esplanadilla ja tähyili ravintola Kappelin korkeisiin ruutuikkunoihin. Autoritäärinen ja yksinäinen perheenisä näki ravintolan sisällä jotain, mikä huolestutti häntä syvästi.
Kevät on ryöpsähtänyt Espalla valloilleen myös vuonna 2023, ja vieressä meri hohtelee hopeisena auringossa. Silverhavin hahmon pari vuotta sitten ilmestyneeseen Passio-teokseensa luonut kirjailija Pirkko Saisio astuu Kappelin kahvion puolelle. Hänen ihonsa on ruskettunut ja olemus rento, vaikkei elämä ole täysin huoletonta. Pienimmästä suurimpaan: on lonkan kulumaa ja pohjoismaisen yhteiskunnan kirjaimellisesti noudatettavia sääntöjä. On kiellettyjä kysymyksiä ja kaiken yllä maailman tulevaisuus.
Mutta sentään jäät ovat lähteneet Pohjoisrannasta, ja kirjailija on vastikään palannut Madeiralta, josta hän puolisonsa Pirjo Honkasalon kanssa osti talon jo vuosia sitten, kaksiviikkoisen lomamatkan toiseksi viimeisenä päivänä. Nyt pariskunta viettää osan vuodesta Portugaliin kuuluvalla saarella pienessä kyläyhteisössä, jossa arkinen elämä kietoutuu tiiviisti roomalaiskatolisen kirkon ympärille.
Tämä ei häiritse lainkaan Saisiota, joka ei itse kuulu mihinkään kirkkoon. Madeiralaiskylän mutkaton suhde uskontoon tuntuu kuitenkin hyvältä.
”Messu toimitetaan joka pyhä, me kaikki osallistumme siihen ja kuulumme vuosituhantiseen traditioon.”
Saision puhe keskeytyy, kun kahvilan naispuolinen asiakas käy kiittämässä viimeisimmästä kirjasta, Passiosta.
Romaanin massiivinen tarinakudelma kietoutuu eri uskontoihin. Teoksen teemoja ovat kärsimys ja toisaalta pyrkimys lumottuun tilaan, intohimoon. Muun muassa Ylen Tulusto&Kylmälä-podcastin yhteydessä kokoontuneen verkkolukupiirin osallistujat kokivat puolen vuosituhannen aikajänteelle sijoittuvan tarinan lohdullisena: ihmisten kohtalot ja teot ovat tärkeitä, mutta myös hiukkasia ajan vuolaassa virrassa, joka jatkuu heistä riippumattomana. Passiossa teot ovat välillä julmia, ja niihin liittyy uskonto.
Roomalaiskatolisuus tuo monen suomalaisenkin mieleen ensisijaisesti pedofiilipapit. Saisio on Madeiran kyläyhteisössä käynyt tulkin avustuksella keskusteluja roomalaiskatolisuudesta, ja häntä viehättää se, miten avoimesti ihmiset pystyvät puhumaan uskontoonsa liittyvistä vaikeistakin kysymyksistä. Vaikkapa anekaupasta tai paavin erehtymättömyydestä.
”Kysyin erittäin uskovaiselta iäkkäältä naapurilta mielipidettä paavista. Hän sanoi, että nykyinen on hirveän hyvä, ja se puolalainenkin ymmärsi jotain, mutta saksalainen ei tajunnut mistään mitään.”
Saisio naurahtaa, mutta vakavoituu pian.
”Me ollaan täällä pohjoismaissa niin kirjaimellisia kaikessa. Tuolla maailmalla eletään sillä tavalla, että tässä on tämä totuus, tässä toinen, tässä noudatetaan tätä ja tuossa tuota.”
Kappelin ikkunoista näkyy Uspenskin katedraalin kultaiset kupolit. Saisio käy joskus ortodoksisessa jumalanpalveluksessa, mutta mieluummin Unioninkadun Pyhän kolminaisuuden kirkossa.
”Sekä roomalaiskatolisessa että ortodoksisessa jumalanpalveluksessa mua viehättää se, että papit eivät pyri tunnetilaan”, hän sanoo.
”Mä en kestä sitä, kun luterilaiset papit puhuu surullisella äänellä surullisista asioista ja iloisella äänellä iloisista. Se on kauhean kiusallista.”
Madeiran kirkossa hän yrittää puutteellisella kielitaidollaan ymmärtää papin saarnoja. Kerran hän kiinnostui vertauksesta, jossa puhuttiin veneestä rannassa.
”Kysyin messun jälkeen yhdeltä naiselta, että mitä se vene rannassa -vertaus tarkoitti. Nainen sanoi, että en mä kuunnellut sitä, mutta odota niin mä kysyn äidiltä. Äiti sanoi, että aa, en mä ollenkaan kuunnellut, mutta mä kysyn naapurin Marialta. Maria totesi vain, että eihän tota pappia jaksa kukaan kuunnella.”
Kyläläisiä jaksoi huvittaa tunnollisesti papin sanaa tankkaava ulkomaalainen kirkonpenkissä.
”Filha de Deus, huuteli se Maria, kun taas nähtiin kylällä”, Saisio naurahtaa.
Jumalan tytär.
Madeiran kylä on Saisiolle toinen todellisuus. Siellä hän voi olla vaikka Jumalan tytär.
Todellisuudessa Saisio on duunari- ja ateistiperheen lapsi Helsingin Kalliosta. Äiti oli töissä varastossa ja kauppahallissa, isä Suomi-Neuvostoliitto-seurassa. Saisio kiinnostui nuorena sekä teologiasta että taistolaisuudesta. Hänen piirinsä löytyvät edelleen niin sanotusta punavihreästä kuplasta, kulttuurivasemmistosta.
Saisio on myös kyseenalaistanut kuplansa sisällä vallitsevia käsityksiä ja mielipiteitä. Ne liittyvät esimerkiksi maahanmuuttoon, jota Saisio alkoi katsastella eri puolilta jo vuoden 2015 tienoilla, jolloin Suomeen ja muuhun Eurooppaan saapui ennätysmäärä pakolaisia. Saisio halusi pohtia selvien faktojen valossa esimerkiksi sitä, miten paljon turvapaikanhakijoita Suomeen voidaan ottaa.
Hän halusi keskustella nimenomaan niiden kanssa, joiden uskoi kykenevän keskustelemaan mistä tahansa: oman kuplansa. Saisio ihmetteli, että niin moni tuomitsi muitta mutkitta ne pienten paikkakuntien ihmiset, jotka pelkäsivät pakolaistulvaa.
”Mua häiritsi se, miten kulttuurinen keskiluokka asettui voimakkaasti kansan yläpuolelle pilkkaamaan niitä, jotka pelkäsivät. Ajattelen, että olisiko voinut myös kysyä, että mikä tässä niin pelottaa.”
Kuutisen vuotta sitten hän päätyi antamaan aiheesta haastattelun Helsingin Sanomille, minkä jälkeen somekohu vyöryi yli: kiivaan kritiikin seassa läjähtelivät liikanimet, joista tykkänään puuttui Madeiran naapurin antaman nimen lempeä huumori. Saisio koki tehneensä ”kiellettyjä kysymyksiä”.
Mutta on hän vuosien varrella lausunut kiperiä sanoja muistakin aiheista. Seksuaalivähemmistöjen asemasta Saisio on saanut antaa lausuntojaan ehtimiseen, kun Päivi Räsäselle on haettu vastapoolia. Me too -kampanjaankin hän otti kantaa sekä häirintää kokeneiden naisten että julkisuudessa tikun nokkaan nostettujen miesten puolesta. Oma kupla ei tykännyt silloinkaan.
”Keskustelun pitäisi olla vapaata, mutta sen sijaan se on tunnelatautunutta”, hän sanoo.
”Loppujen lopuksi voin sanoa vain, että ne mun kysymykseni oli sitten todella kiellettyjä.”
Kysymykset liittyvät keskustelemiseen, vuorovaikutteisuuteen, jota Saisio kaipaa myös kirjailijana. Hän on aina kirjoittanut jollekin, joka lukee.
Jo koulussa hän kävi kaverinsa kanssa kirjeenvaihtoa paksuun sinikantiseen vihkoon, jonka kannessa luki siistein kirjaimin ”Historia 7A”. Sen täyttämät tiuhat rivit käsittävät puolisen vuotta 17-vuotiaan Pirkko Saision elämää.
”Opettaja luuli, että tehtiin muistiinpanoja.”
Tuo arvokas historiankirjoitus on aineistona myös syksyllä ilmestyvässä, Heini Junkkaalan kirjoittamassa Pirkko Saision elämäkerrassa. Äänitettyä haastattelumateriaalia on kertynyt satoja tunteja.
Pitkän uran tehneelle kirjailijalle ja näyttelijälle haastateltavana oleminen ei ole vierasta. Juttua tulee. Sen on havainnut elämäkerturikin. Kustantamossa oli päätetty, että elämäkerta päättyy Passion ilmestymiseen. Kun haastatteluissa päästiin tähän pisteeseen, Junkkaala yritti painaa nauhurin stoppia.
”Mutta sitten mulle tuli mieleen joku hauska anekdootti, ja aloin kertoa sitä.”
Kirjan ilmestyminen siirtyi ensi syksyyn.
”Oon huomannut, että nykyisin hän [Junkkaala] välttelee mua. Etten ala kertoa lisää. Myöntääkin vältelleensä jo jonkun aikaa.”
Saisio ei kaikesta huolimatta ole lakannut myöskään kommentoimasta yhteiskunnallisia kysymyksiä – ainakaan, jos häneltä kommentteja pyydetään.
Posliinikupposten helähdykset ja ohi purjehtivat kakkupalat ovat outo tausta aiheelle, jota on nykyään vaikea välttää. Sota Euroopassa on kääntänyt monen entisen Nato-kielteisen pään, niin Saisionkin.
Sodan ensimmäisestä päivästä lähtien hän on myös ollut sitä mieltä, että sodan ratkaisu löytyy vain Venäjän sisältä.
”Jos Venäjällä vaihtuu valta, näiltä nykyisiltä kavereilta katkeaa kaulat. Putin ja muu hallinto taistelee oman henkensä puolesta, ja siksi ne jatkavat vaikka ydinsotaan saakka.”
Uskooko Saisio ydinsodan mahdollisuuteen?
”En usko, että toteutuu. Mutta pidän mahdollisena.”
Maailman tasapaino. Saisio muistuttaa, että se vaaka keinahtelee vasta. Brasilia ja Kiina ovat mukana omilla punnuksillaan ja Ukraina sijaiskärsijänä, kun valtasuhteita maailmassa asetellaan uusiksi.
”Ukraina aiheuttaa meille epämukavuutta ja luopumista. Toki ikinä ei olla kenenkään puolella oltu niin kuin Ukrainan”, Saisio toteaa.
Epämukavuus ei huoleta häntä, mutta sodan arkipäiväistyminen huolettaa. Se, mitä sodan jatkuminen merkitsee henkisesti myös suomalaisille.
”Meidän herkkyys katoaa. Sodan ensi hetkiin verrattuna me ei enää hätkähdetä. Totutaan uutisiin, joissa uhreina ovat kaksoset tuolla, isä ja lapsi tuolla ja tuolla vanhus.”
On iltapäivä ja aurinko hopeoi yhä merenpintaa. Kauppatorin kulmalla kirjailija hyvästelee. Ennen kävelyä kotiin on hyvä lepuuttaa jalkoja ja nauttia vaikka vielä kuppi kahvia. Saisio voi sen tehdä.
Aiemmin mainitun lukupiirin keskustelussa hän totesi, että uskoo romaanin hahmojen olevan aina tietynlaisia toisintoja kirjailijasta itsestään. Ehkä hänestä löytyy myös häivähdys Kamreeri Silverhavia.
Kappelissa lausutuiksi viimeisiksi sanoiksi jäävät:
”Mä sanon ihan rehellisesti: mä olen niin hyväosainen, että mä en valita mistään.”
Teksti Sini Saaritsa
Kuvat Laura Oja
Tämä on näytejuttu heinäkuun 2023 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2022 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 280 hengelle.