Jokin aika sitten näin kokoelman kuvia Helsingistä. Joku somekansalainen oli kerännyt Finna-tietokannasta valokuvia, joissa nukkui ihmisiä kaduilla. Pääosin he olivat miehiä villakangastakeissaan, epämukavassa asennossa keskikaupungin kaduilla.
Ne olivat neljä-viisikymmentä vuotta vanhaa kuvastoa, joka tuntuu nyt jokseenkin vieraalta. Toki pahoinvointia on yhä, mutta uskoakseni keskellä katua makaavan ihmisen ohi ei tänä päivänä samalla tavalla käveltäisi. Se on sen verran epätavallista, että joku kyllä pysähtyy tarkistamaan tilanteen ja − toivottavasti − auttaa.
Osin se johtunee asunnottomuuden, osin alkoholiongelmien vähenemisestä. Kuvat osuivat sopivasti hetkeen, jona mietin asioiden normalisoitumista. Me totumme asioihin niin helposti. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan täydellä voimalla, ajattelin ettei maailma voi sietää tätä. Kun Israel alkoi pommittaa Gazaa maan tasalle, ajattelin ettei maailma voi sietää tätä.
Kaava on toistunut jo kauan: kun lapsena kuulin, että tuhoamme ympäristöämme, ajattelin − naiivisti − ettei se voi jatkua. Kaikki tämä tietenkin jatkuu. Ukrainassa soditaan jo kolmatta vuotta, Gazassa on kuollut jopa yli 15 000 lasta. Vähän aikaa sitten uutisoitiin, että Suomesta saattaa tulla ilmastonmuutoksen myötä Siperia. Eikä yksikään näistä tunnu olevan enää kovin iso uutinen.
Ongelma on, että ihmiset sopeutuvat. Se on tavallaan mielemme pelastus, mutta samalla se voi olla myös turmiomme. Jos emme jaksa rimpuilla vastaan, jotkin julmuudet pysyvät normaaleina ja toiset, uudet, normalisoituvat huomaamattamme. Siksi ilman ihmisiä, jotka kieltäytyvät pitämästä totuttuja epäoikeudenmukaisuuksia tavallisina, mikään ei koskaan muuttuisi.
Toisaalta, siinä missä ihmiset tottuvat karmeisiinkin tilanteisiin, me myös totumme siihen, että asiat ovat hyvin. Silloinkin voi olla vaikea toimia, jos asiat alkavat mennä pieleen.
Nyt kun huonoja uutisia tulee monesta suunnasta ja moni Suomessakin pelkää oman kotinsa tai toimeentulonsa puolesta, tuntuu jopa siltä, että vallalla on lamaannus. Kotimaan politiikassa olen ollut jokseenkin yllättynyt siitä, miten lievästi Suomessa on reagoitu rajuihinkin leikkauksiin ja lakimuutoksiin. Monissa muissa maissa ihmiset olisivat protestoimassa.
Kysymys kuuluukin: Johtuuko se siitä, että valtaosa suomalaisista hyväksyy tilanteen? Vai siitä, että olemme niin tottuneet lievempiin poliittisiin muutoksiin, ettemme osaa reagoida?
Oli miten oli, toivon yhä, että jos ihmisiä alkaa täällä taas ilmestyä enenevissä määrin kadulle makaamaan, se ei ole kenestäkään ”normaalia”.
