Itse suunniteltujen käsinukkehahmojen piti ensin vain auttaa vaikeiden asioiden käsittelyssä, mutta niiden kanssa alettiinkin tehdä taidetta. One Hand Puppet -teatterin monologeissa kuuluvat lasten ja nuorten omat kokemukset.
Syyrialainen Hussein Al Hasan, 16, rakastaa näyttelemistä ja harjoittelee päivittäin. Vanhemmat haluaisivat pojan menevän töihin ja osallistuvan perheen elättämiseen. Tästä syntyy sisäinen ristiriita, josta Al Hasan on työstänyt monologin.
”Mietin asiaa joka päivä, ehkä joka hetki.”
Hussein Al Hasan on yksi One Hand Puppet -teatterin näyttelijöistä. Teatterin työtilat ovat Shatilan pakolaisleirillä, Libanonin pääkaupungissa Beirutissa. Monologin ensi-ilta on haastattelua seuraavana viikonloppuna Beirutin kuuluisalla Hamra-kadulla, Metro Al Madina -teatterissa.
Vaikka esitettävänä on monologi, Al Hasan ei ole lavalla yksin. Mukana on häntä sekä ajatuksiltaan että ulkonäöltään muistuttava käsinukke. Hahmo on hänen itsensä suunnittelema ja teatterilla työskentelevän taiteilijan, Maryam Samaanin, kanssa toteutettu. Esityksessä käsinukke kertoo tarinansa, mutta kyse on näyttelijän elämästä.
”Käsinuken kanssa tunnen itseni vapaaksi. Se kertoo sen, mitä minulla on mielessäni”, Al Hasan sanoo.
Käsinukke auttaa avautumaan ja vahvistumaan
One Hand Puppet -teatterin takana on Najda Now International -järjestö. Järjestö työskentelee taiteen ja koulutuksen parissa pakolaisleireillä Libanonissa. Shatilan leirillä toimiva teatteriryhmä on perustettu vuonna 2017.
Moni teatterin lapsista ja nuorista on joutunut lähtemään kotimaastaan sodan takia ja elää pakolaisena Libanonissa. Arki on raskasta. Siihen voi liittyä esimerkiksi seksuaalista ahdistelua, väkivaltaa tai vanhempien työttömyyttä ja lasten koulun keskeyttämisiä. Toivottomuudessa ei usein pysty näkemään parempaa tulevaisuutta.
”Eläminen näissä oloissa on hyvin vaikeaa. Lasten on vaikea puhua siitä, että isä lyö tai laittaa kadulle keräämään rahaa. Ensin käytimme nukkeja siihen, että saimme lapset avautumaan. Nukke kädessä voi kuvitella, että kukaan muu ei kuule”, teatterin tuottaja Abdullah Al Fahel sanoo.
Ryhmäläiset alkoivatkin puhua tunteistaan ja elämäänsä liittyvistä haasteista. Al Fahel on saanut nähdä muutoksen lapsissa.
”Ajan kanssa – nukketeatterin kautta – heistä on tullut avoimempia ja vahvempia.”
Nukke kädessä voi kuvitella, että kukaan muu ei kuule.
Al Fahel on Syyriasta. Hänen ensimmäinen puoli vuottaan Libanonissa oli niin raskas, että hän oli palata kotimaahan turvallisuutensa uhallakin. Sattumalta hän tapasi teatterinjohtaja ja näyttelemisen opettaja Abed Al Aziz Aidyn, joka johdatti hänet One Hand Puppet -teatteriin.
Nuken kanssa voi puhua mistä vain
Abed Al Aziz Aidyn juuret ovat Palestiinassa. Se on hänen vanhempiensa kotimaa, mutta hän itse on syntynyt Syyriassa ja elänyt lapsuutensa Jarmukin pakolaisleirillä Damaskoksessa. Aidy on asunut pitkään myös Saksassa. Shatilan pakolaisleirillä hän opettaa näyttelemistä, nukkejen liikuttelua, niiden eläväksi tekemistä.
”Kun on nuken takana, voi puhua mistä vain. Sanoa sellaistakin, mitä ei muuten voi sanoa. Voi antaa nuken kertoa”, Al Aziz Aidy tietää.
Käsinukkejen kanssa keskustelemisesta alettiin tehdä taidetta, kun lapset ja nuoret olivat uskaltautuneet puhumaan. Teatterin kahden toimintavuoden aikana esiintymisiä on ollut parikymmentä.
Ideat käsiteltäviin aiheisiin tulevat lapsilta ja nuorilta. He ovat nostaneet esille esimerkiksi lasten työssä käymisen ja elämisen kadulla. He käsittelevät myös vapautta ja toivoa.
Abed Al Aziz Aidy auttaa siinä, että kokemuksista saadaan rakennettua tarinoita.
”Käsinukkejen kanssa voi sekoittaa todellisuutta ja mielikuvitusta itsensä ilmaisemiseksi.”
Haastattelua seuraavassa esityksessä paitsi kuullaan nuorten näyttelijöiden elämäntarinoita myös nähdään pakolaisleirillä toimivan teatterin arkea. Lavalle rakennetaan työhuone, jossa Maryam Samaan työstää nukkeja sekä pitää työpajoja nukkejen tekemisestä. Lavalle rakennetaan myös studio, jossa monologeja on harjoiteltu.
”Viemme teatterin teatteriin. Esitys on tositarina”, Abdullah Al Fahel sanoo.
Hänen mielestään on tärkeää, että taiteen kautta voi rikkoa rajaa pakolaisten ja paikallisten välillä.
”Viemme tarinat majoittajayhteisöön. Haluamme kertoa, että vaikka olemme pakolaisia, olemme taiteilijoita, ihmisiä.”
Äiti asuu teatterissa
Fatima Mohammed tulee teatterille aina ensimmäisenä, yhdeksältä aamulla. Hän avaa oven, ja sen jälkeen tilat ovat näyttelijöiden käytettävissä. Välillä he harjoittelevat omatoimisesti. Välillä on Abedin ja Maryamin vetämiä tunteja.
Fatima Mohammedia kutsutaan äidiksi. Hän on Syyrian palestiinalainen, joka tuli Libanoniin Syyrian sodan alettua.
”Minusta tuntuu, että teatteri on toinen kotini. Lapset, etenkin vanhimmat heistä, ovat parhaita ystäviäni.”
Kysyipä keneltä tahansa, teatteriväki sanoo olevansa perhe.
”Kun tulin Libanoniin, menetin kotini Syyriassa ja ystäväni. Luulin, ettei minulla tulisi enää olemaan sosiaalista elämää. Olen iloinen saadessani olla osa tätä perhettä, jossa kaikki rakastavat toisiaan”, Ghazal Mahmmoud, 13, sanoo. Teatteri on tuonut elämään paitsi läheisiä ihmisiä, myös uusia unelmia ja keinoja niiden saavuttamiseksi.
”Rakastan näyttelemistä. Toivon, että minusta tulee kuuluisa näyttelijä.”
Mahmmoud on oppinut improvisointia ja mahasta puhumista. Hän tulee teatterille päivittäin, samoin kuin Juodi Syed Issa, 14. Kun uusin projekti alkoi, näyttelijät houkuttelivat hahmot mielikuvituksestaan. Ne luonnosteltiin paperille, pyrittiin hahmottelemaan ulkonäöt. Sitten nuket rakennettiin yhdessä Maryam Samaanin kanssa.
”Seuraavaksi loimme suhteen itsemme ja nuken välille.”
Juodi Syed Issa esittelee käsinukkensa Madam Fofon. Rouvalla on rakkaus internetissä. Hän kirjoittelee miehelle ja odottaa tämän tapaamista.
”Kun hän puhuu näistä asioista, häntä alkaa huimata ja hänen tekee mieli suklaata. Hän pyytää suklaata aina ja kaikilta. Eikä koskaan kasva aikuiseksi.”
Näyttelijät kokevat, että harrastuksella on sekä henkilökohtaista että sosiaalista merkitystä.
”Minun on saatava ilmaista itseäni. Pidän siitä, että voin puhua nuken kautta”, Ghazal Mahmmoud sanoo.
”Kun yleisössä tiedetään, että olemme Syyrian pakolaisia ja nähdään, että näyttelemme ammattimaisesti ja puhumme tärkeistä asioista, osa itkee. Osa muuttaa suhtautumistaan meihin”, Juodi Syed Issa kertoo.
Teksti ja kuvat Hanna Hirvonen
Tämä on Ison Numeron ilmainen näytejuttu lehdestä #42 (marraskuu 2019). Osta lehti kadulta ja tue myyjän työtä.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
