Huh. Onneksi on vihdoin syksy, sillä oli aika päihteidentäyteinen kesä. Ainakin julkisuudessa.
Välillä ylikierroksellakin käydyssä keskustelussa tuntui olevan pohjavireenä, että skumppalasi saa näkyä tai baarista hoippurointi on ihan normaalia, mutta huumeet ovat jotain aivan muuta.
No, huumeiden käyttö on toki Suomessa laitonta – mutta yhä tavallisempaa. Nuorten parissa alkoholin kulutus laskee, huumeiden käyttö yleistyy ja asenteet muuttuvat. Moni jo ihmettelee, että poliisi jaksaa narautella festivaalivieraita ja media jauhaa jauhoista.
Silti huumepolitiikkamme perustuu yhä monilta osin stigmaan ja pelotteluun. Kuten A-klinikkasäätiön toiminnanjohtaja Hannu Jouhki sen muotoili: siihen kuvitelmaan, että on olemassa joku ”kunnon porukka”, joka pitää pitää erossa huumeista.
Tuon illuusio olisi jo aika rikkoa. Sen ei tarvitse tarkoittaa päihteiden ihannointia tai sitä, että siirrytään kännivitseistä kokkelivekkuliläppään. Mutta jos pääsisimme eroon syntipuheesta myös huumeiden osalta, ehkä koko päihdepolitiikasta tulisi parempaa. Ehkä poliitikot uskaltaisivat tehdä enemmän haittoja vähentäviä päätöksiä – kuten kannattaa käytön dekriminalisaatiota – ja ihmiset hakea apua ilman leiman pelkoa.
Vähän tästä onkin jo merkkejä. Somesukupolvi puhuu yhä useammin alkoholin käytön ongelmallisuudesta, ja jotkut ovat jo todenneet julkisesti, että myös bilehuumeet ovat olleet ongelma. Ehkä addiktioiden suhteen hiljaisuutta nyt siis rikotaan, kuten jo aiemmin mielenterveysongelmien kanssa. Se on hienoa!
Stigman häivyttäminen ja avun saaminen on helpompaa niille, joilla on sosiaalisia ja taloudellisia resursseja.
Mutta kuten mielenterveysasioissakin, stigman häivyttäminen ja avun saaminen on helpompaa ihmisille, joilla on sosiaalisia ja taloudellisia resursseja. Ne, jotka tanssivat vauhdilla teknobaarissa nähdään usein eri valossa kuin ne, jotka hengaavat torilla. Tuntuu siltä, että ”kunnon porukan” raja vain liikkuu.
Mutta mitä jos unohdetaan koko porukointi? Ei anneta leiman hävitä vain hyväosaisilta ja niiltä, joilla on lievempiä ongelmia, joihin on puututtu aiemmin. Vakavista päihdeongelmista kärsivät ja laitoshoitoa tarvitsevat ovat yhä useimmiten yhteiskunnasta syrjäytetyimpiä ja vähävaraisimpia. Ehkä osin siksi harva on kiinnittänyt huomiota päihdehoidon tilaan.
Uskon, että jos useammat ymmärtäisivät, miten paljon voimaa ja rohkeutta pahasta huumekoukusta irtautuminen – ja hoitoon pääsy – vaatii, ehkä siitä tulisi asia, jota voi kuuluttaa ansioluettelossa asti. Kyse ei ole vain kemikaaleista. Monen raskaasti käyttäneen on katkottava siteet sosiaaliseen piiriinsä ja muutettava koko arkensa jättääkseen aineet. Kuten tämän lehden päihdehoitojuttuun haastattelemani Iida totesi: mieti miltä tuntuisi ei-päihdeongelmaisesta, jos hän joutuisi jättämään koko elämänsä parantuakseen. Se vaatii rohkeutta.
Arvostetaan sitä.
Veera Vehkasalo
Päätoimittaja
Tämä on näytejuttu syyskuun 2022 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2021 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 220 hengelle.
