Internet kylvi sen, minkä pandemia niitti: Verkko-ostaminen ja kulkutauti tyhjensivät kaupunkien vanhat keskustat. Jos ihmisiä ja tavallista elämää tahdot nähdä, on suunnattava markettiin, joka on rakennettu joutomaalle väylän viereen.
Siellä, joko K-, S- tai L-kirjaimen alla ihmiset kokoontuvat. Superostareiden kassakerroksiin on rakennettu tiloja apteekeille ja suutareille, jossakin on jo Kela. Yhdyskäytävien seinustoille on kohonnut levähdyspenkkejä ja ruokaosastojen takanurkkiin kahvioita. Ei kaupunki mihinkään ole kuollut, se on vain siirtynyt, eikä sinne enää pääse jalan.
Kaupunkiin tavattiin tulla hoitamaan asioita. Nyt virastot, pankit ja liikkeet ovat muuttaneet pysyvästi nettiin. Mitä me kaupungeilla nyt teemme? Tuleeko kaupungista ja sinne jääneistä rakennuksista jonkinlainen kahviloilla, ravintoloilla ja museoilla täplitetty laajennettu puistotila, joka on varattu silkkaan käyskentelyyn? Ja mitä me siellä käyskennellessämme teemme? Muistelemme entisiä aikoja, niitä, jolloin kaupungissa vielä oli ”elämää”?
Kaupunkiin tavattiin tulla hoitamaan asioita. Nyt virastot, pankit ja liikkeet ovat muuttaneet pysyvästi nettiin. Mitä me kaupungeilla nyt teemme?
Ihan alkujaan kaupunki oli tauko kulkemisesta. Levähdyspaikka, risteys, piste jossa voi vaihtaa suuntaa. Sinne tultiin tekemään kauppaa, sopimaan sopimukset, kuulemaan uutiset ja huhut seuduista, joilla kadut on kultaa ja varoitukset niistä, joille ei kannattanut suunnata. Kirkko oli keskeinen ja aina parempi, jos pyhättöjä oli useampia. Monta eri ristiä, kuuta ja tähteä loi kaupungin ytimen: juuri tässä kokoonnutaan kaikista suunnista, ja täällä kaikki erilaisuus punotaan yhteiseksi vaihdon kieleksi. Ja pian jo nousivat koulut, jotta nekin, jotka ajattelivat Jumalasta eri tavoin, voivat tiedon äärellä löytää yhteisen sävelen, jonka pohjalle keskinäisen vaihtonsa perustaa. Monet jäivät, ja perustivat koko elämänsä vaihdon kiehtovan teeman äärelle. Toiset tulivat pakosta: vain kaupungin liikkeessä oli mahdollista hypätä kyytiin ja etsiä oma suunta.
Se kaikki, mikä ennen levittäytyi kaupungin kaduille ja mitä piti mennä kaupungista etsimään, on nyt puhelimissa: tavarat, työt, seura. Flaneerauksen idea oli toisiin törmääminen ja muiden väistely, katsotuksi tuleminen ja muiden tuijottelu. Kaupungille mentiin altistumaan toisille ihmisille, vaikutteille, ilmiöille, tuoksuille, saamaan uusia mielleyhtymiä, saattamaan hyytynyt mieliala alttiiksi taas. Ja juuri altistumisesta tuli ruuhkassa kirosana.
Päivittäisostamisen keitaissa on määrä asioida ruokakunnittain, kukin omalla autolla. Ja niiden käyttämisen ilmastokatastrofi tekee koko ajan kalliimmaksi ja vaivalloisemmaksi. Nähtäväksi jää, ovatko sisääntuloväylien tavarahallit vanhanaikaisen tehokkuusajattelun viimeinen korahdus vai sikiääkö niistä pikkukaupunkien helminauha autioituneiden kaupunkikeskustojen ympärille. Ehkä jokainen jättömaalle perustettu drive-in-liikerypäs on uuden kaupungin itu ja siemen. Ehkä uusi yhteen kokoontuminen alkaa ABC-asemien lounaspöydistä. Ehkä niihin pian mennään bussilla tai junalla. Niin kuin kaupunkeihin aina on menty.
Kaarina Hazard
Helsinkiläinen vapaa kirjoittaja ja Ison Numeron kolumnisti
Tämä on näytejuttu huhtikuun 2022 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2021 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 220 hengelle.
