Suhtautuminen siirtolaisromaneihin on Suomessa yhä ennakkoluulojen ja kerjäläisleiman värittämää, kirjoittaa Ison Numeron toimitusjohtaja Janne Hukka lehden 10-vuotisjuhlanumerossa.
Kohta on kulunut viisitoista vuotta siitä, kun EU:n kaakkoisrajat avautuivat ja Suomen kaduille ilmestyi romanisiirtolaisia. Lähestulkoon saman tien alkoi moraalipaniikin höystämä keskustelu näiden kerjäläisiksi kutsuttujen ihmisten tekemisistä, edesottamuksista ja oikeuksista olla osa suomalaista katukuvaa.
Iso Numero perustettiin vaihtoehdoksi kerjäämiselle. Lehden tarve syntyi aikana, jona päivänpolitiikkaan nousi ajatus kerjäämisen kieltämisestä. Lehti on siten mutkan kautta ollut jo kymmenen vuotta yhdenlainen vastapaino tälle politiikalle.
Vuodet ovat vierineet, mutta missä nyt mennään niin sanotun kerjäläiskeskustelun kanssa?
Erikoista on jo se, että puhumme kerjäläisistä, kun oikeasti kuitenkin puhumme romaneista.
Kerjäläinen on vahvoilla mielleyhtymillä ladattu sana. Kerjääminen on köyhän ihmisen vihonviimeinen tulonhankkimiskeino. Kokemukseni mukaan kukaan ei kerjää huvin vuoksi. Kotimaisen kerjäläiskeskustelun erikoisuus on, että tosiasiassa sanalla kerjäläinen tarkoitetaan nimenomaan Bulgarian ja Romanian romaneita.
Silti kerjääminen on siirtolaisromaniyhteisössä vain pienen vähemmistön ansaintakeino, ja harvalla vakituinen ammatti tai identiteetti. Sadoista Ison Numeron toimistolla käyneistä romaneista vain pienellä osalla on kerjäämistaustaa. Siitä huolimatta heidät, kuten myös muut – kuten katusoittajat, pullojen kerääjät ja pillerikauppiaat – ympätään ajoittain samaan koriin kerjäävien ihmisten kanssa.
Siksi tässä ”kerjäläiskeskustelussa” ei olekaan kyse siitä, että saako kaduilla kerjätä. Nämä ihmiset herättelevät läsnäolollaan aivan toisenlaisia epämukavuuden tunteita.
Pukumiesten ja järjestettyjen kerjäläismafioiden olemassaololle ei Suomesta löydy todisteita.
”Niin sanotut pukumiehet pyörittävät bisnestä. He katsovat lähtömaasta, ketkä suuntaavat Suomeen. Pukumiehet järjestävät matkat ja myös majoituksen. Matka Suomeen maksaa 300–400 euroa.”
”Pukumiesten taskuun päätyvät kerjäläisten rahat.”
”Naiset kerjäävät. Miehet myyvät tavaraa ja roikkuvat netissä…”
Näin leimaavasti arvioi Helsingin kaupungilla ja Diakonissalaitoksella työskennellyt Jarmo Räihä liikkuvasta väestöstä Iltasanomissa vuonna 2013. Viime vuosikymmenen vaihteessa hän oli yksi vaikutusvaltaisimmista romaniasioista päättäneistä suomalaisista virkamiehistä.
Todetaan aluksi, että Räihän puheet olivat törkeitä. Pukumiesten ja järjestettyjen kerjäläismafioiden olemassaololle ei Suomesta löydy todisteita. Tämä on todettu monissa viranomaisten ja tutkijoiden selvityksissä.
Sen sijaan romanit saapuvat Suomeen omin avuin ja usein lähiperheen kanssa. Vaikka erilaiset kimppakyydit ovatkin yleisiä, halpalentoyhtiöiden liput maksavat halvimmillaan vain joitakin kymppejä.
Varsinainen todellisuus ei ole kenellekään mairitteleva. Romanit kuuluvat Euroopan suurimpaan etniseen vähemmistöön, joka kantaa samalla vuosisataisen rasismin leimaa. Jos jokin eurooppalaisia yhdistää, niin se on enemmän tai vähemmän tiedostamaton ennakkoluulo romanivähemmistöä kohtaan. Romanikansan nykytilanne kertookin paljon Euroopan moraalisen itsearvioinnin sokeista pisteistä.
Turha asiaa myöskään on romantisoida. Krooninen köyhyys, puute ja epätoivo tuovat mukanaan sosiaalisia lieveilmiöitä – rikollisuutta, vastakkainasettelua viranomaisten kanssa. Mutta tämä on köyhien kohtalo kaikkialla.
Romaneiden kokema eriarvoisuus sen sijaan on täysin omaa luokkaansa. Pakkokarkotukset, väkivalta ja syrjintä värittävät kansan historiaa ympäri Euroopan mannerta. Liikkuva väestö on liikkunut pakoon väkivallan uhkaa. Perinteiseksi mielletty elämäntapa hevosvankkureineen ei johdu rakkaudesta tie-elämään.
”Se oli vaikeaa aikaa”, nelikymppinen Luminita Stanescu kertoi minulle kerran. Hän asui teiniksi saakka vankkureiden kyydissä.
”Peseytyä ei voinut kunnolla. Aina sai pelätä lähtöä. Oli helpotus päästä oikeaan taloon.”
Aikojen kuluessa syrjintää on perusteltu milloin turvallisuudella, uskonnolla tai romanien oman kulttuurin puutteilla. Yksi viimeisimmistä on myytti organisoidusta rikollisuudesta, kerjäläismafiasta.
Räihän kommentit olisivat itsessään pöyristyttäviä, mutta huolestuttavinta on, että ne ovat olleet yleisiä valtakunnan korkeimpia elimiä myöten. Viime vuosikymmenen aikana kerjäämiskielto nousi eduskunnan lakialoitteiden listalle puolisenkymmentä kertaa. Maahanmuuttokriittisten perussuomalaisten ja kokoomuksen edustajien rinnalle niiden allekirjoittajiksi on löytynyt yllätysnimiä niin vihreiden, keskustan kuin SDP:nkin edustajista.
Ja mitä isot edellä, sitä pienemmät perässä.
Syrjintää on perusteltu milloin turvallisuudella, uskonnolla tai romanien oman kulttuurin puutteilla
Härskeimmät äänenpainot ovatkin kadonneet median valokeilasta, mutta asenteet pinnan alla ovat edelleen rumia. Yli kymmenen vuotta käyty kerjäläiskeskustelu polkee pinnan alla pahasti paikoillaan.
Käymme Ison Numeron toimistolta käsin viikoittain keskusteluja romanien oikeuksista kaupunkilaisten ja erilaisten sidosryhmien, kuten kauppiaiden kanssa. Tyrmistyttävän usein rumimmat romanimyytit toistuvat niissä tosiasioina.
Lakialoitteiden tekijät perustelivat aloitteita usein myös kaupunkikuvan korjaamisella: kerjääminen lieveilmiöineen on esteettinen haitta.
Tässä he heijastavat kansalaisten mielikuvia. Mielipidetutkimusten mukaan kerjäläiset herättävät epämukavuuden tunnetta. Joka toinen helsinkiläinen nimesi vuonna 2015 tehdyssä turvallisuustutkimuksessa kerjäläiset yhdeksi isoimmista häiriötekijöistä kadulla.
Vaikka kerjäläisiin kohdistuvasta kysymyksenasettelusta onkin luovuttu, tällaiset asenteet muuttuvat hitaasti. Ennakkoluulot näkyvät myös suhtautumisessa Ison Numeron myyjiin ja saamassamme palautteessa.
Palaute myyjästä kaupan asiakkaalta: ”Käytän tässä kaupassa tuhansia euroja vuodessa. Haluan, ettei siinä ovella seiso luihulta näyttävä myyjä joka käynnillä.”
Palaute puhelimitse kaupunkilaiselta: ”Katselen joka päivä tätä teidän romania ravintolan ikkunasta. Se häiritsee minun lounastaukoani, pistäkää se nyt todellakin jonnekin muualle.”
Palauteviestin Ison Numeron ikkunassa toimiston avautuessa: ”Kerjäläiset maasta ulos”.
Palaute hyvinpukeutuneelta ohikulkijalta myyntipaikalla: ”Painukaa roskat vittuun siitä!”
Käy tässä sitten sitä keskustelua.
Kun Suomessa kinastellaan katukuvan esteettisistä haitoista, unohdetaan romanivihan käsittämätön mittakaava.
Romanikysymys on ennen kaikkea eurooppalainen ongelma. Siinä on kyse rakenteellisesta rasismista, joka, toisin kuin juutalaisvainojen kohdalla, on vielä monin paikoin tunnustamatonta.
Romanivastaisuus on yksinkertaisesti liian väkevää. Kun Suomessa kinastellaan katukuvan esteettisistä haitoista, unohdetaan romanivihan käsittämätön mittakaava.
Puhumme kuitenkin orjien jälkeläisistä ja kansanmurhan uhrien lapsenlapsenlapsista. Onhan kulunut vain puolitoista vuosisataa siitä, kun romanit olivat Euroopan viimeisiä vapautettuja orjia. Tai muutama sukupolvi siitä, kun jopa joka toinen mantereen romani teurastettiin kuolemanleireillä. Itäblokin romahduksessa he kuuluvat pahimmin kärsineisiin ihmisryhmiin. Koronan mukanaan tuoma syrjintä on kokonaan oma lukunsa.
Siksi kerjäläisiin liitetty retoriikka on mustalaisvihan pitkän historian viimeisin mutaatio.
Sen sijaan penätään usein romanien oman vastuun perään. Jos ei tunne romanien historiaa tai nykypäivää, ei myöskään tiedosta, kuinka epäreilulta tämä kuulostaa.
Kerjäläiskeskustelun, jos sellaista haluaa harjoittaa, tulisikin aina ainakin ajatusten tasolla palata niihin gettoihin, joihin romaneita myös aktiivisesti ajetaan: hökkelikyliinsä joutomaille.
Sellaiset olosuhteet kantavat ennakoitavaa satoa. Lukutaidottomuutta, ammattitaidottomuutta, teiniäitejä, päihdeongelmia, terveyshuolia. Rikollisuutta henkiinjäämiseksi, töitä pimeillä markkinoilla ja vihonviimeisenä vaihtoehtona istumaan rikkaiden maiden kaduille kupin kanssa.
Laaja Romani Lives Matter -liike odottaa kuitenkin vielä syntyään.
Epätoivoon ei tarvitse kuitenkaan vajota.
Vaikka puheen tasolla jankataan samoja asioita, myös selvää edistystä on tapahtunut.
Lähtötaso ei ollut kauhean korkealla. Kymmenen vuotta sitten kerjäläisongelmaa ratkaistiin Ranskan malliin. Käytännössä se tarkoitti joutomaille kyhättyjen leirien purkamista ja paluumatkojen maksamista.
Esimerkiksi alkutalvesta 2010 Kalasataman romanileiri purettiin raskaasti varustautuneiden mellakkapoliisien valvonnassa. Samoihin aikoihin maksettiin paluurahoja, 300 euroa autokuntaa kohti.
Köyhyyttä kokevien kovistelu on hölmöläisten hommaa, etenkin kun vaakakupin toisella puolella painavat oma ja perheen henkiinjääminen. Leirit nousivat uudelleen, ja kotimatkalaiset olivat pian takaisin Suomen kaduilla.
Ajan myötä järki onkin päässyt niskan päälle. Helsingin kaupunki aloitti hätämajoituksen talvikausiksi vuonna 2016, jota päätettiin laajentaa ympärivuotiseksi tänä keväänä. Myös pääsystä kiireettömään terveydenhuoltoon tuli mahdollista vuonna 2017.
Koska petipaikkoja on rajallisesti, pääkaupunkiseudun yössä nukutaan edelleen ulkona vaihtelevasti. Jokamiehen oikeudet kuuluvat kuitenkin nykyisin myös romanisiirtolaisille. Leiriytyminen kaupunkialueilla sallittiin vähin äänin, niin kauan kuin yöpyjät eivät aiheuta jäte- tai muita ongelmia.
Käytännössä poliisi katsoo niiden olemassaoloa sormiensa läpi, etenkin vaikeina korona-aikoina.
”Tiedän yhden vanhemman pariskunnan, joka on nukkunut yhdessä paikassa vuosikaudet”, eräs tuttu poliisi kertoi minulle.
”Ajan siitä ohi jatkuvasti, mutta kun he ovat siinä muita häiritsemättä, niin ei minulla ole heidän yöpymiseensä tarvetta puuttua.”
”Romaneilla on suuri sielu”, totesi kerran minulle vuosien varrella tutuksi tullut myyjä Iulian Borcoi. Samalla hän levitti käsiään.
”Se on iso sielu.”
Sen verran olen oppinut näiden kymmenen vuoden aikana, kun olemme kulkeneet romanikansan rinnalla. Vihatulla vähemmistöllä on paljon, mistä he ovat itse ylpeitä. Romanit kantavat usein arvokkaita arvoja hihassaan: lojaalius omaa perhettä kohtaan, jumalanpelko ja lapsirakkaus. Jokainen vauva on taivaan lahja.
”Tämä on meidän tapamme”, kertoi toinen myyjämme, Maria Moisa, kerran.
”Nauramme kaikelle.”
Sekin on totta. Maanläheinen huumori auttaa monessa surussa.
Romantisoida ei saa, mutta toivon, että tässä keskustelussa nähdään sellainen päivä, kun useammat ihmiset voisivat oppia tuntemaan romanisiirtolaisia toimijoina, joiden elämiin liittyy pieniä sankaritarinoita.
Juttelin juhannuksen alla pitkäaikaisen myyjämme Craciun Danciun kanssa, ensimmäistä kertaa kunnolla suomeksi. Hänen kotoutumiskurssinsa on edennyt nopeasti.
”Lapset ovat koulussa ja minulla on kielen opettaja. Suomi on hyvä maa. Rakastan Suomea”, Danciu kirjoitti minulle.
Onni tulee arkisista asioista.
Tällaisista tarinoista on tullut vuosi vuodelta yleisempiä ja niille ei voi kuin hämmästellä. Matka syrjitystä kerjäläisestä kohti veronmaksajuutta sisältää uskomattomia haasteita ja onnea, mutta on toteutettavissa, kun siihen vain on mahdollisuuksia.
Silti kokonaisratkaisu puuttuu. Romanisiirtolaisten aseman parantuminen Suomessa on väliaikainen ratkaisu, mutta edelleen epävarma poliittisten tuulten oikukkuuden takia.
Se vaatii yhteistyötä mutta myös paikallisia toimenpiteitä. Mutta ongelmaa ei voi yksinkertaisesti lakaista maton alle siirtämällä vastuuta.
Mutta niin kauan kuin tällasia ratkaisuja ei ole, on tehtävää myös Suomessa. Kymmenen vuotta perustamisensa jälkeen Iso Numero on edelleen yksi tällainen ratkaisu.
Teksti ja kuvat Janne Hukka
Avauskuva: Teksti, jonka vuonna 2018 joku ohikulkija kirjoitti Ison Numeron toimiston ikkunaan.
Tämä on näytejuttu lokakuun 2021 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2020 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen yli 280 hengelle. Lehden myyjät ansaitsivat yhteensä yli 190 000 euroa.
