Suomi pakottaa joka vuosi yli 3000 ulkomaalaista lähtemään maasta ja ulkomaalaislain tiukentuessa palauttamistahti kiihtyy. Suvadeepille, Johnille ja Ferdille pakkohäätö Suomesta tuli yllätyksenä. Heille tämä maa oli jo koti, ja he tekivät kaikkensa päästäkseen takaisin. Raju viranomaiskohtelu on jättänyt heihin jälkensä. Tutkija Aino Korvensyrjä valottaa karkotuksen roolia ulkomaalaishallinnon työkaluna.
teksti Kaisa Viitanen kuvat Katja Tähjä
Suvadeep Das, 44: Karkotuksesta tuli trauma
Intialainen kuvataiteilija löysi Suomesta vapauden tehdä omanlaistaan taidetta, kunnes poliisi pidätti hänet paperittomasta oleskelusta maassa.
Suomalaisten ystävieni on vaikea ymmärtää oleskeluluvasta koituvia huoliani. Saan usein kuulla olevani katkera, ylimielinen, jopa aggressiivinen. Minusta tuntuu, että suomalaisen on lähes mahdotonta samastua ulkomaalaisen asemaan.
Lähdin Intiasta alunperin etsimään vaihtoehtoa kilpailuhenkiselle taidemaailmalle. Olen kotoisin keskiluokkaisesta perheestä Himalajan alueelta Meghalayasta. Taisin olla vähän kapinallinen. Intialaisille menestys elämässä on kaikki kaikessa. Siellä ei ole yhteiskunnan tarjoamaa sosiaaliturvaa vaan lasten asema on vanhempien ja koko suvun ylpeyden aihe ja vanhuuden turva. Kun 17-vuotiaana ryhdyin opiskelemaan kuvataiteita, perheeni ei hylännyt minua, mutta tunsin, miten pettynyt koko suku oli valintaani.
Opiskelin ensin kuvataiteita ja sen jälkeen kuvanveistoa. Valmistuin taiteen maisteriksi ja perehdyin myös taideterapiaan. Olin tilanteessa, että minun olisi pitänyt jäädä kilpaileman kaupallisten galleristien huomiosta.
Vastaus tilanteeseeni tuli, kun minut valittiin Grönlannin taideresidenssiin. Matkarahoja kasatessa ilmeni, että perheelläni oli yhteyksiä suomalaiseen dokumentaristiin Timothy Caloniukseen, joka kutsui minut luokseen. Niinpä en mennyt Grönlantiin lopulta lainkaan vaan tulin turistiviisumilla kolmeksi kuukaudeksi Suomeen. Kiinnyin maahan heti. Pidin siitä, että täällä on paljon epäkaupallista ja vaihtoehtoista taiteen tekemistä. Tutustuin Kuvataideakatemian väkeen, Erkki Pirtolaan ja Jan Kailaan. Pääsin Akatemiaan pitämään taiteilijapuheenvuoron ja vedin Kellokosken sairaalassa taideterapia-työpajan. Tampereen Pispalassa ihastuin kulttuurikeskus Hirvitalon vapaaseen henkeen.
Seuraavana vuonna tulin uudelleen ja hain Teatterikorkeakoulun englanninkieliselle performanssitaiteen linjalle. Viisumini oli umpeutunut, mutta jäin odottamaan koulun vastausta. Ajattelin, että sen verran voisi joustaa. Ulkomaalaispoliisi oli toista mieltä. Se halusi minun lähtevän Intiaan odottamaan ratkaisua. Kouluni kirje, lakimies ja taidepiirin kirjoittama adressi eivät lopulta auttaneet.
Poliisi vangitsi minut kuin pahimman luokan terroristin. Minut riisuttiin ilkosilleni ja työnnettiin selliin ilman puhelinta. Konstaapelit ajoivat minut lentokentälle ja saattoivat minut lentokoneeseen asti. Passini he antoivat koneen kapteenille ja sain sen vasta perillä Delhissä.
Pakkopalautus on valtava häpeä. En voinut mennä perheeni eteen kertomaan totuutta. Se olisi nöyryyttävää meille kaikille. Sen sijaan vetäydyin maaseudulle meditoimaan. Kun kymmenen päivää myöhemmin avasin sähköpostini, odotti siellä tieto opiskelupaikasta. Minulla ei ollut rahaa lentolippuun eikä opiskelijan oleskelulupaa. Rahan lainaamisessa ja byrokratiassa kesti niin kauan, että Suomeen lopulta saapuessani opiskelijatoverini olivat olleet koulussa jo kuukauden.
Koulu oli erinomainen, mutta olen usein miettinyt olisiko elämäni sujunut helpommin ilman karkotusta. Jostain syystä opiskelijasäätiö ei myöntänyt minulle opiskelija-asuntoa ja majailin käytännössä kodittomana tuttavien nurkissa kahden vuoden ajan.
Karkotuksen jälkeen minun oli vaikea keskittyä. Viisi vuotta sitten sain Tampereelta töitä Aamulehden jakajana ja muutin Pispalaan. Yötyön ja karkotustrauman takia opinnot etenivät hitaammin. Kolmen vuoden suorittamiseen meni lopulta seitsemän vuotta, valmistuin performanssitaiteen maisteriksi vasta viime vuonna.
Olen usein miettinyt, olisiko elämäni sujunut helpommin ilman karkotusta.
Joudun anomaan oleskelulupaa vuodeksi kerrallaan. Koska tulen EU:n ulkopuolelta en saanut suomalaista opintotukea enkä väliaikaisen lupani takia mitään muutakaan sosiaalietua. Olen tottunut tulemaan pienellä toimeen. Sairastumista varten minulla Maahanmuuttoviraston velvoittama on terveysvakuutus. Opinnot olivat minulle ilmaiset, mutta minun piti todistaa että tililläni on lähes 6000 euroa itseni elättämiseen.
Suomessa moni taiteilija elättää itsensä tekemällä toisen alan keikkatöitä. Minusta se on erinomaista, koska silloin taiteilija säilyy riippumattomana. Voimme tehdä taidetta miettimättä mikä myy, pelkästä ilmaisun tarpeesta. Ongelma on se, että minulta ja muilta EU:n ulkopuolelta tulleilta Maahanmuuttovirasto vaatii oleskeluluvan antaakseen vakituisen työn ja säännöllisen palkan. Jos suomalaisellakaan taiteilijalla ei sellaista ole, miten sitten minulla?
Taiteeni olisi taatusti erilaista, jos en olisi Suomessa. Koen rakentavani kahden kulttuurin välille siltaa. En korosta eroja vaan haluan lähentää meitä. Moni suomalainen kavahtaa suoruuttani, en pelkää nostaa asioita pöydälle ja nautin provosoimisesta.
Minulla on paljon annettavaa tälle maalle, mutta jos se ei hyväksy minua, en voi jäädä väkisin. Olen joutunut miettimään, mitä teen jos lupaa ei enää tule. Se tulee olemaan surullinen hetki, mutta palaan Aasiaan. Asetun Bhutaniin tai Nepaliin.
John Obidimma, 32: Palasin poikani takia
Nigerialainen John Obidimma ei usko asuvansa Suomessa eläkeiässä, mutta poikansa lapsuudesta hän ei halua menettää enää päivääkään.
Jokaisen isän tulisi nähdä lapsensa syntymä. Minä näin poikani Viljon ensimmäisen kerran vasta, kun hän oli puolitoistavuotias.
Tulin Suomeen vuonna 2007 ja anoin turvapaikkaa. Kun sitä ei myönnetty, jäin maahan paperittomana. Kerran olin Helsingin rautatieasemalla juttelemassa kaverini kanssa, kun poliisi vaati saada tarkastaa henkilöpaperimme. Huomattuaan, ettei oleskelulupani ollut voimassa, he veivät minut Pasilan putkaan. Jouduin viettämään siellä kymmenen päivää, mikä oli viedä mielenterveyden. Tajusin, että nyt minut viedään maasta.
Olimme suomalaisen tyttöystäväni kanssa juuri saaneet tietää odottavamme lasta. Moneen päivään en voinut ilmoittaa hänelle olinpaikkaani, koska poliisi otti puhelimeni. Putkasta minut vietiin Metsälän säilöönottokeskukseen, joka on ulkomaalaisille tarkoitettu vankilamainen laitos. Sinne tyttöystäväni päästettiin tapaamaan minua. Hän oli paniikissa.
Lakimiehen mukaan mitään ei ollut tehtävissä. Perheside kyllä on peruste oleskeluluvalle, mutta sikiö ei ole lain mukaan lapsi eikä minun annettaisi odottaa lapsen syntymää Suomessa. Siksi meille tuli kiire saada otettua talteen DNA-näytteeni, jotta sukulaisuussuhde voitaisiin todistaa, kun lapsi aikanaan syntyy.
Oli tuskallista nähdä tyttöystäväni siinä tilassa, kun en voinut tehdä tilanteen eteen mitään.
Itse käännytys sujui asiallisesti, sanoisin jopa ystävällisesti. Poliisi kävi kertomassa lähtöpäivän etukäteen. Aamuyöllä heräsin, kävin suihkussa ja olin poliisien saapuessa laukkuni kanssa valmiina. Poliisit istuttivat minut autonsa takatilaan. Lentokentällä he parkkeerasivat lähtöaulan eteen ja hoitivat lähtöselvityksen.
Ulkopuolinen ei olisi voinut arvata, että siinä on käännytys menossa. Poliiseilla oli siviilivaatteet ja turvatarkastusjonossa välissämme oli muita ihmisiä. Läpivalaisussa poliisien aseet alkoivat piipata, jolloin konstaapelit näyttivät tunnuksiaan ja pääsivät läpi. He veivät minut Lufthansan reittikoneeseen, kättelivät minut ja lähtivät. Muutama kaverini oli ehdottanut, että lähtisin välilaskukentällä Frankfurtissa karkuun, mutta siinä vaiheessa halusin vain kotiin. Olin väsynyt ja turhautunut elämään Euroopassa ilman lupaa.
Mikään pakoreissu ei olisi edes onnistunut, koska Saksassa konetta vastassa oli poliisi, joka ohjasi minut Lagosin-portille. Siellä oli menossa toinenkin karkotus. Neljä saksalaispoliisia kamppaili väkisin karkotettavan miehen kanssa, mutta lopulta he kaikki lähtivät eikä vastaan hangoitellutta miestä näkynyt koneessa. Sen sijaan siellä oli toinen pakkopalautettava nigerialainen, joka kertoi kyllästyneensä asumaan Saksassa paperittomana ja lähteneensä vapaaehtoisesti.
Lagosissa eno oli vei minut perheeni luokse. Äidin halaus oli aikamoinen, tunteellinen. Emme olleet nähneet kahteen vuoteen.
Puhuin tyttöystäväni kanssa puhelimessa päivittäin. Hän vajosi masennukseen ja tein kaikkeni valaakseni häneen uskoa, että kaikki menee parhain päin. Olihan se vaikeaa, kun en meinannut uskoa sitä itsekään.
Samalla järkeilin, että Nigerian aika kannattaa käyttää hyödyksi. Perustin pienen kojun, jonka televisioista sai maksusta tulla katsomaan kansainvälisiä jalkapallo-otteluita.
Moni nigerialainen kuvittelee edelleen, että Eurooppa on paratiisi. Kerroin avoimesti omista kokemuksistani. Luulen, että ainakin yhden miehen lähtöaikeet onnistuin estämään.
Viljon syntymäyönä oli mahdotonta nukkua. Olisin tehnyt mitä tahansa ollakseni synnytyksessä tukena. Lopulta sain puhelimeeni valokuvan vauvasta, jota esittelin ylpeänä kaikille. Se oli epätodellinen hetki. Tyttöystävä kertoi, että hänen sukulaistensa oli vaikea lausua pojalle antamaamme toista nimeä Chigozee.
Oma perheeni onnitteli minua, mutta kyllä hekin olisivat halunneet minun olevan lapseni luona.
Ulkopuolinen ei olisi voinut arvata, että siinä on käännytys menossa. Poliiseilla oli siviilivaatteet ja turvatarkastusjonossa välissämme oli muita ihmisiä.
Olin kuvitellut, että pojan synnyttyä pääsisin nopeasti Suomeen. Turha luulo. Viljosta otettu DNA-näyte todisti isyyteni, mutta ratkaisua ei kuulunut. Jossain vaiheessa ilmeni, että Maahanmuuttovirasto oli tehnyt päätöksen huomioimatta näytettä, mutta unohtanut ilmoittaa kielteisestä päätöksestä meille. Menetimme siinä puoli vuotta, teimme valituksen ja jäimme taas odottamaan.
Kun Viljo oli puolitoistavuotias ja hänelle sai antaa Afrikan-matkan vaatimat rokotukset, tyttöystäväni varasi heille lennot Nigeriaan.
Oli aikamoista olla heitä Lagosin kentällä vastassa. Viljo istui rattaissa jännittyneenä. Yritin nosta hänet syliini, mutta eihän poika tuntenut minua ja alkoi itkeä ja halusi äidin syliin.
Olin varannut meille hotellihuoneen, mutta vietimme paljon aikaa myös sukulaisteni kanssa. Viljo leikki muiden lasten kanssa, yritti saada kanoja kiinni ja rakasti vesimelonia. Kahdessa viikossa hän tottui minuunkin ja salli minun lennättää ja kanniskella itseään.
Pian heidän palattuaan Suomeen sain sähköpostiini viestin Nigerian Suomen-suurlähetystöstä. Oleskelulupani oli lopultakin valmis noudettavaksi. Siinä vaiheessa oli kulunut niin kauan aikaa, etten osannut oikein edes iloita.
Minulla ei myöskään ollut rahaa, mutta onneksi appiukkoni maksoi lentoni. Suomeen saapuessani Viljo oli kaksivuotias.
Kaiken tämän jälkeen voin sanoa, että nykyinen siirtolaisjärjestelmä ei toimi. Ei perheenjäseniä pitäisi erottaa toisistaan.
Keväällä voimaan astuneet, perheen perusteella oleskelulupaa anovien ulkomaalaisten ansiovaatimukset ovat täysin kohtuuttomia. Systeemin tulisi olla inhimillisempi. Suomeen on liian vaikea tulla. Minulle turvapaikka oli ainoa keino. Oikeasti olisin tarvinnut työluvan.
Olen ollut Suomessa Viljon isänä nyt viisi vuotta. Ystäviemme järjestämien tervetulojuhlien jälkeen menin suomen kurssille vahvistamaan kielitaitoa. Työtäkin löytyi pian. Päätyökseni siivoan nyt junia, mutta usein teen muutakin siivouskeikkaa. Tavoitteeni on ajaa bussikortti ja päästä kuskiksi.
Valitettavasti suhteemme Viljon äidin kanssa päättyi pari vuotta sitten. Muutin nigerialaisen kaverini luokse Vantaalle kimppakämppään, mutta minulla on edelleen Viljon kotiin avaimet ja vietän hänen kanssa kahdesta kolmeen päivää viikossa. Vien häntä koristreeneihin, haen hoidosta, matkustamme junalla, mitä hän rakastaa. Toisinaan hän on luonani yötä ja katselemme televisiosta jalkapalloa. Olen miettinyt milloin on oikea hetki kertoa, etten ollut hänen ensimmäisinä vuosinaan paikalla ja ettei se johtunut minusta.
Olisi hienoa viedä Viljo lomalle Nigeriaan, mutta vielä ei ole ollut sen aika. Itse olen käynyt siellä viime vuosina kahdesti.
Olen ostanut Nigeriasta tontin ja aion rakennuttaa siihen talon. Teen nyt kovasti töitä haaveeni eteen, jotta en joudu Suomessa vanhainkotiin. Eläkeiässä aion asua taas Afrikassa.
Ferdi Çollaku, 21: Karkotusta ei pidä hävetä
Turvapaikkaa ei myönnetty kosovolaiselle Ferdi Çollakulle. Nyt hän asuu Helsingissä opiskelijana ja myy lehtiä suomalaisille.
Puhelinmyyjänä tulee kokeiltua erilaisia puhuttelutapoja. Jos asiakas sanoo, ettei halua lehteä täydellä hinnalla, minulla on vastarepliikki valmiina. “En minäkään haluaisi, koska puoli vuotta sitten Suomeen muuttaneena opiskelijana on raha tiukassa.”
Silloin asiakkaassa herää usein uteliaisuus ja hän kysyy, miten minä sitten puhun näin hyvin suomea. Keskustelun päätteeksi moni tilaa lehden.
Ei minun tarinassani ole mitään hävettävää. Päinvastoin, olen tämän ikäiseksi kokenut enemmän kuin moni muu.
Vuosi sitten istuin kotikaupungissani Prizrenissä kahvilassa ystäväni ja hänen kaverinsa kanssa. Kosovossa kenelläkään ei näe tatuointeja eikä lävistyksiä. Se kaveri kysyi, mistä olen saanut idean leukalävistykseni. Kerroin, että Suomesta.
Kerroin, että lähdin 13-vuotiaana yksin Suomeen anomaan turvapaikkaa. Asuin kaksi vuotta alaikäisten keskuksessa. Kävin koulua, opin kielen ja suomalaisia tapoja kuten virkkaamaan, ompelemaan ja kokkaamaan.
Isäni oli väkivaltainen. Isosiskoni oli tullut Suomeen häntä pakoon jo aikaisemmin, saanut oleskeluluvan ja työllistynyt hoiva-alalle. Minun tulostani vuotta myöhemmin saapui äitimme. Meille oleskelulupaa ei kuitenkaan myönnetty, koska Suomen mukaan Kosovo on turvallinen maa. Meidät pakotettiin palaamaan takaisin. Poliisit antoivat kaksi vaihtoehtoa: poliisisaaton tai niin kutsutun vapaaehtoisen paluun ohjelman, jonka järjesti kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM.
Kahdesta vaihtoehdosta se oli pienempi paha. Meille luvattiin myös paluutukea eikä meille määrätty maahantulokieltoa, jonka olisimme saaneet, jos olisimme vastustelleet lähtöä. Jo silloin tiesin, että lukion jälkeen palaan Suomeen. Järjestön väki kävi selvittämässä asiaa isäni kanssa eikä hän meitä sen jälkeen lähestynyt. Sain lukion loppuun ja olin hetken töissä hotellissa.
Kosovon Suomen-suurlähetystö myönsi minulle turistiviisumin, kun kerroin tulevani koulun kielitestiin. Viime talvesta asti olen asunut siskoni ja hänen miehensä luona Helsingin Puotilassa. Kevääksi pääsin maahanmuuttajien valmentavalle linjalle ja anoin uutta oleskelulupaa. Maahanmuuttovirasto lähetti kirjeen, etten saanut jäädä, koska valmentava kouluni ei johda tutkintoon. Siitä tuli aikamoinen stressi. Onneksi kesäkuussa minut hyväksyttiin kahteen opinto-ohjelmaan, joista valitsin matkailualan linjan ammattikoulussa. Sen perusteella sain opiskelijan oleskeluluvan.
Elän säästeliäästi, koska tililläni pitää olla melkein 7000 euroa itseni elättämiseen. Mitään tukia en saa, koska Kosovo ei kuulu Euroopan unioniin. Lehtimyynnillä saan noin 300 euroa kuussa. Onneksi sisko ostaa ruuat.
Suomessa minulla on vakavampi olo kuin Kosovossa. Täällä minun pitää hoitaa kaikki itse. Se ja huoli oleskeluluvasta väsyttää. Mutta samalla tämä on sitä elämää, jota haluan elää. Suomessa mahdollisuuksia on Kosovoa enemmän. Tähtään tällä hetkellä lentokentän lähtöselvitysvirkailijan työhön.
Elän erilaista elämää kuin kaverini Kosovossa. Olen houkutellut muutamia tänne, mutta ilman suomen kielen osaamista he eivät pääse samoille linjoille.
Ne lapset, jotka olivat samaan aikaan alaikäisten vastaanottokeskuksessa, saivat turvapaikat ja ovat jo saaneet omia lapsia. Siihen minä en ole vielä valmis.
Ja kuka tietää, ehkä rakastun ruotsalaiseen tyttöön ja muutan vielä Ruotsiin?
- Suvadeep Das puhuu karkotuksesta Helsingin kirjamessuilla 30.10.
- John Obidimma kertoo paperittomuudestaan kirjassa Paperittomat (HS-kirja, 2010).
- Ferdi Collacu kertoo Kosovoon palautuksestaan kirjassa Karkotetut (Kustantamo S&S, 2016).
Palauttamisen sanastoa
Suomessa on käytössä pääasiassa kaksi virallista ilmausta ulkomaalaisen poistamiselle maasta. Kun henkilöllä on tai on ollut Suomessa oleskelulupa, hänet karkotetaan. Mikäli hänellä ei ole ollut oleskelulupaa, hänet käännytetään. Palauttaminen viittaa molempiin. Tässä tekstissä kuitenkin karkotusta käytetään välillä vastaavana yleisterminä.
Karkotus voi osua EU-jäsenvaltion alueella oleskelevan niin sanotun kolmannen maan kansalaisen kohdalle esimerkiksi mikäli oleskeluluvan perusteena toimiva työsuhde tai avioliitto päättyy, opinnot etenevät hitaammin tai poliisikontrollissa todetaan, että voimassaoleva oleskelulupa puuttuu. Myös vakava rikostuomio johtaa karkotukseen riippumatta siitä, kauanko henkilö on ollut poissa niin sanotusta kotimaastaan.
Käännyttämisen yleisin peruste on turvapaikkahakemuksen hylkääminen. Maahantulija voidaan käännyttää myös suoraan rajalta tai palauttaa maahantulon jälkeen Dublin-asetuksen nojalla toiseen EU-valtioon, mikäli todetaan, että hän on hakenut siellä turvapaikkaa tai saapunut maahan sen kautta.
Monet karkotus- tai käännytyspäätöksen saaneet poistuvat Suomesta itse välttääkseen poliisitoimenpiteen tai välttääkseen ilman oleskelulupaa elämiseen liittyvän epävarmuuden ja oikeudettomuuden. Toisin sanoen hekin lähtevät pakon edessä. Tästä käytetään usein kiertoilmausta vapaaehtoinen paluu. Turvapaikanhakijoilla on tietyin ehdoin mahdollisuus palata erityisen vapaaehtoisen paluun ohjelman kautta, jonka toteuttaa Maahanmuuttovirasto yhdessä kansainvälisen siirtolaisjärjestö IOM:n kanssa.
Karkotukseen liittyy usein sitä edeltävä säilöönotto eli Suomessa useimmiten enintään vuoden kestävä vangitseminen, johon ei ole muuta syytä kuin että oleskelulupa puuttuu.
Teksti: Aino Korvensyrjä
Kiistaa karkotuksesta
Suomessa on kuluneena kesänä aikaisempaa vahvemmin kyseenalaistettu valtion oikeus poistaa ulkomaalaisia maasta pakolla tai sen uhalla.
Viimeaikainen keskustelu niin Suomessa kuin Euroopassakin on kiinnittynyt kansainvälisen suojelun kysymyksiin. Taustalla on Eurooppaan saapuneiden turvapaikanhakijoiden aikaisempaa suurempi määrä, josta media ja poliitikot ovat huomiota herättävästi puhuneet “pakolaiskriisinä”.
Suomessa ovat kuohuttaneet yksittäiset, irakilaisten turvapaikanhakijoiden saamat kielteiset päätökset sekä Maahanmuuttoviraston toukokuinen linjaus, että kriisimaihin, Irakiin, Afganistanin ja Somaliaan, voidaan palauttaa ihmisiä.
Maastapoistaminen politisoituu ja niin tapahtuu todennäköisesti jatkossakin. Kesäkuussa 2016 jo 77 prosenttia irakilaisille annetuista päätöksistä oli kielteisiä. Suomi ei tällä hetkellä pakkopalauta Irakiin (tieto heinäkuulta 2016), joten kielteisen päätöksen saaneet joko lähtevät itse, valittavat päätöksestä tai jäävät maahan ilman oleskelulupaa.
Karkotuksia vastustavat kampanjat tai liikkeet Suomessa ja ulkomailla eivät aina kyseenalaista valtion oikeutta poistaa ulkomaalaisia maasta sinänsä, vaan kampanjoivat pikemminkin tiettyjen yksilöiden tai ryhmien käännytystä tai karkotusta vastaan eli oleskeluluvan puolesta.
Kansainvälinen slogan Stop Deportations ilmaisee radikaalimman vaatimuksen, joka haastaa koko karkotusoikeuden. Käytännössä eri tyyppisiä lähestymistapoja on vaikea täysin erottaa. Aina kun vastustetaan jotakin yksittäistapausta, herää kysymys karkottamisen vaihtoehdoista ylipäätään. Laajoja, eri yhteiskunnalliset ryhmät ja kerrokset yhdistäviä karkotusten vastaisia liikkeitä ja kampanjoita on ollut muun muassa Ranskassa, Saksassa sekä Yhdysvalloissa.
Teksti: Aino Korvensyrjä
Rakenteellinen rasismi ja Euroopan rajat
Kansallisvaltion näkökulmasta karkotus on ulkomaalaisiin kohdistuvaa, laillista väkivaltaa, joka toimii sekä rajavalvonnan että sosiaalisen kontrollin välineenä. Karkotuksen historia liittyy väestön pakkosiirtoihin, erityisesti köyhien, siirtotyöläisten ja kolonisoitujen hallintaan.
Nykymuotoinen, yksilöllinen, hallinnollisen tai oikeusmenettelyn kautta tapahtuva karkotus alkoi yleistyä 1970-luvulla, kun länsimaat kääntyivät kohti uusliberalistista talouspolitiikkaa. Euroopan tiukentuva siirtolaispolitiikka vei monilta oleskeluluvan ja alkoi torjua uutta eriarvoisuuden, konfliktien ja köyhyyden lisääntymiseen liittyvää siirtolaisuutta.
Euroopasta karkotetaan nykyään lähinnä mantereen entisiin siirtomaihin, Afrikkaan ja Lähi-itään. Saksasta on kylmän sodan päättymisen jälkeen karkotettu paljon ihmisiä myös itäiseen ja koilliseen Eurooppaan.
Kehitys on osa globaaliksi apartheidiksi kutsuttua ilmiötä. Uudet, ennen muuta byrokraattiset esteet varmistavat niin sanottujen kolmansien maiden kansalaisten heikomman yhteiskunnallisen ja oikeudellisen aseman EU:n alueella. Viisumin tai oleskeluluvan saaminen on useimmille vaikeaa tai mahdotonta. Toisaalta EU-maiden kansalaiset liikkuvat kaikkialla maailmassa suhteellisen vapaasti, vailla viisumipakkoa ja karkotuksen uhkaa.
Teksti: Aino Korvensyrjä
Lukuja
Suomen sisäministeriö ilmoitti alkuvuodesta 2016 tavoitteekseen käännyttää noin 20 000 viime vuonna maahan saapunutta turvapaikanhakijaa. Tavoite kohdistuu maahan vuonna 2015 saapuneisiin noin 32 500 turvapaikanhakijaan.
EU:n alueelta karkotettiin vuosina 2000–2014 yhteensä 3,4 miljoonaa ihmistä. Syksyllä 2015 EU suunnitteli 400 000 siirtolaisen karkottamista alueeltaan vuoden 2016 aikana. Määrä on suunnilleen yhtä paljon kuin karkotussuurvallat Yhdysvallat ja Saudi-Arabia ovat kukin viime vuosina poistaneet ihmisiä alueeltaan.
Tieto EU:n suunnitelmista vuodettiin lokakuussa 2015 The Times -lehdelle.
Artikkeli on kuudes osa Ison Numeron Piilosta näkyväksi -juttusarjaa, jota tukee Koneen Säätiö.
