Portugalilainen Tiago Pinto muutti maahan, jossa asuu maailman onnellisin kansa. Tuossa maassa hän on tutkinut paitsi taidetta, myös omaa sisintään ja tuntenut turvattomuutta. Tuossa maassa hän on löytänyt myös yhteisöjääkaappi Kerun.
Kerhohuonemaisen tilan keittiössä parrakkaan miehen kädet lennähtävät pystyyn, ja hän pudistaa päätään. Tiago Pintolla, 33, on vastassaan ”chicken crisis”, kanakriisi.
Lauantaiaamuun on kuulunut ylijäämäruokalastin noutaminen isosta marketista, ja samalla hän on ottanut vastaan broilerinsuikalepakkauksia, joiden viimeinen myyntipäivä on juuri mennyt. Ne olisivat muuten lentäneet roskikseen.
Pinto on ajellut lastin kanapaketteineen Helsingin Kallioon ja latonut ne pieneen jääkaappiin Setlementtitalon pohjakerroksessa. Muut ruoat hän on asetellut isoihin viileäkaappeihin, joiden mustissa kyljissä lukee Keru – non-profit open community fridge.
Pari tuntia myöhemmin Pinto pussittaa pöydän ääressä croissanteja, pasteijoita ja pullia. Suolaiset ja makeat erikseen. ”Minä vain katsoin sitä isoa pinoa laatikoita täynnä kanaa”, hän sanoo.
Kaikki ne ihmiset jonottavat siellä ruokaa, ja me heitämme sitä roskikseen.
Pintolla on rauhallinen katse ja vilkas elekieli. Ääni nousee ja laskee, puhe virtaa, ja kädet harovat ilmaa.
”Ajattelin Hurstin jonoa, jonka ohi olin kävellyt vain muutama päivä sitten. Kaikki ne ihmiset jonottavat siellä ruokaa, ja me heitämme sitä roskikseen. Se on järjetöntä.”
Kallion Setlementtitalolle on syntynyt niin sanottu yhteisöjääkaappi eli Keru, jonka tavoitteena nettisivun tietojen mukaan on vähentää ruokahävikkiä ja tukea kestävää ruokakulttuuria. Kuka tahansa voi viedä Kerukaappiin itselle ylimääräiseksi jäävää ruokaa tai hakea sitä ilmaiseksi. Kaupat lahjoittavat sinne hävikkitavaraa.
Mutta viimeisen myyntipäivän ohittaneita tuotteita ei asettaa tarjolle, sen kieltää Evira. Kanasuikaleiden kohtalona on tulla piilotetuiksi jääkaappiin, joka ei ole Kerun asiakkaiden käytössä. Kerun johtotähtenä ei ole jakaa ruokaa vähävaraisille. Nettisivujen mukaan tavoitteena on vähentää ruokahävikkiä ja tukea kestävää ruokakulttuuria. Portugalilainen Tiago Pinto on yksi Kerun vapaaehtoisista – ja käyttäjistä.
Ruoka-apua hakeneiden kokemuksista väitellyt Itä-Suomen yliopiston tutkija Tuomo Laihiala pitää Kerukaappia hienona mahdollisuutena edistää kiertotaloutta, jota hän pitää erittäin kannatettavana.
”Se on ympäristöystävällinen ja vaihtoehtoinen keino paikata kansallista ruokaturvaa. Sen kaltaisten ideoiden avulla voidaan ehkä saada muutama ihminen pois leipäjonoista.”
Ruokaturva on Maailman terveysjärjestön määritelmän mukaan tila, jossa ”kaikilla ihmisillä on kaikkina aikoina riittävästi turvallista ja ravitsevaa ruokaa elääkseen terveellisen ja aktiivisen elämän”.
Ruokaturvan saavuttaminen vaatii toimia köyhyyden torjumiseksi: perusturvan nostoa ja kohtuullisia asumiskustannuksia. Laihiala haluaa kokonaisvaltaista ruokapolitiikkaa suojelemaan kaikkien Suomessa asuvien ruokaturvaa, sillä ei ole itsestään selvää, että ruoka riittäisi tulevaisuudessa. ”Heikossa asemassa olevien ruokaturva ei voi perustua oletukseen, että hävikkiruokaa syntyy suuria määriä.”
Maaliskuun lopun perjantai on Helsingissä aurinkoinen, mutta Helsinginkadun ”Hurstin kulman” yli kaartavaan jonoon ei valo osu. Hupparimiehen katse on torjuva, hänen takanaan seisoo vanha nainen kestokassi kainalossaan, sitten tupakkaa poltteleva aurinkolasipäinen tyttö. Heidän takanaan äiti, jonka lastenrattaissa tempoilee taaperoikäinen.
Tutkijan mukaan ruoka-apuun turvautuvat eivät ole mikään samankaltaisten ryhmä. Hurstin ja Pelastusarmeijan jonoissa käyviä yhdistää kuitenkin hyvin huono taloudellinen tilanne, kun taas Kerukaapin kaltaisten kiertotalouden ilmiöiden käyttäjäksi voi ajaa myös vaikka kiinnostus ympäristöä säästäviin vaihtoehtoihin.
Tiago Pintolle molemmat ovat hyviä syitä käyttää Kerua. Kun Pinto reilu vuosi siten tammikuussa tuli Suomeen, hänellä oli mielessään kaunis kuva onnellisten ihmisten maasta, jossa kaikki toimii. Portugali oli jäänyt taakse jo aiemmin, kun tutkijaksi ja yhteisötaiteilijaksi itsensä esittelevä mies oli todennut, että pienet ansiot ja elämisen kalleus Portugalissa oli huono yhtälö.
Ulkomailla Pinton tavoitteena oli paitsi tehdä töitä myös hankkia rahoitus väitöskirjan kirjoittamiseen. Hän päätyi ensin Saksaan ja työskenteli jonkin aikaa ruokaa ja asuntoa vastaan vegaanikokkina.
Saksasta ei herunut rahoitusta, mutta siellä Pinto tapasi suomalaisen naisen, nykyisen ex-tyttöystävänsä, jonka perässä hän päätti lähteä pohjoista kohti.
Suomessa löytyi keikkatöitä ravintolan keittiöstä, lähettinä ja muuttomiehenä. Kaikki työsuhteet perustuivat nollatuntisopimukseen. Hän löysi majapaikan, jonka vuokraa pystyi jälleen osittain maksamaan työllään.
Pinto löysi myös väitöskirjalleen ohjaajan ja haki vimmatusti apurahoja, tuloksetta.
Kolmen kuukauden Suomessa oleskelun jälkeen oikeus Portugalin sosiaaliturvaan oli mennyt. Perustoimeentulotukea Pinto olisi voinut saada kuukaudeksi, mutta sillä hetkellä hänellä vielä oli joitakin satoja euroja tilillään.
Olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa tajusin tarvitsevani ruoka-apua.
Suomen ääriviivat alkoivat terävöityä Pinton silmissä sen kesäisen iltapäivän jälkeen, kun hän työpäivän päätteeksi polkaisi pyöränsä liikkeelle Helsingin Hietaniemessä. Pyörästä irtosivat ketjut, kulkupeli lähti alta, ja Pinto makasi maassa.
Häntä sattui nilkkaan, mutta kipu iski kunnolla vasta viikon kuluttua. Kun kävely kävi mahdottomaksi, hän meni lääkäriin. Akillesjänne on poikki. Pinto maksoi lääkkeet itse ja joutui jättämään työkeikat väliin.
”Olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa tajusin tarvitsevani ruoka-apua. Tiesin Pelastusarmeijan ja varasin sinne ajan.”
Pelastusarmeijan ruoka-avun saaminen edellyttää ajanvarausta Pelastusarmeijan toimistoon, jossa selvitetään apua tarvitsevan tilanne. Pintolta evättiin oikeus apuun, koska hänellä ei ole Kela-korttia. Häntä neuvottiin kääntymään muiden ruoka-apua tarjoavien tahojen puoleen.
Suomalaisen sosiaaliturvan piiriin ja Kela-kortin haltijaksi pääsevät vain ne ulkomaalaiset, joilla on täällä työpaikka. Turvapaikanhakijatkaan eivät kelpaa Pelastusarmeijan asiakkaiksi.
”Olin poissa tolaltani. Jos olisin Kelan tuen piirissä, en nöyryyttäisi itseäni jonottamalla Pelastusarmeijaan.
Hursti jakaa ruokaa kaikille, mutta Pintoa ei ole jonossa näkynyt. ”Tunnen jonkinlaista myötähäpeää, kun kävelen siitä ohi. En jonottajia kohtaan, vaan tätä tilannetta hyvinvointivaltiossa. Tiedän olevani tavallaan osa ongelmaa”, hän sanoo.
Väitöskirjoja tekevät jatko-opiskelijat eivät ole oikeutettuja halpaan opiskelijalounaaseen. Pinto söi majapaikassaan muilta jääneitä ruokia ja mietti jälleen kerran, miksi olen täällä.
Syksyllä hän törmäsi Facebookissa ilmoitukseen, jossa yhteisöjääkaappi ilmoitti käynnistävänsä toimintansa. Ensimmäiseltä käynniltään Kerussa hän kantoi monta kiloa vihanneksia kotiin. Mutta pian pelkkä ruoan hakeminen ilmaiseksi alkoi tuntua oudolta. Niin hän päätyi Kerun vapaaehtoiseksi.
Pinton mielestä Keru toimii siinä, missä suomalainen yhteiskunta ei toimi. ”En saa tukea mistään, vain vähän palkkatuloja. Tämä on minun tapani selvitä”, Pinto miettii.
Ulkomaiset köyhien marketit ovat ihan yhtä huonoja kuin meidän leipäjonomme.
Varsinainen vapaaehtoisen työvuoro on jo päättynyt, mutta Kerun kaappien ovet käyvät tiheään. Pinto pyrähtelee neuvomassa kävijöitä ja luovii keskusteluissa englanniksi. Tuulitakkiin pukeutunut nainen valitsee tomaatteja lasikulhosta. Iäkäs mies saa muutaman viinerin, jotka hän kertoo vievänsä tuttavalleen. ”Se on huonossa kunnossa, ja vaimokin kuoli. Ei pääse itse hakemaan.”
Tutkija Laihialan mielestä hyvinvointivaltio ei toimi, kun se työntää ihmisiä leipäjonoihin, kuin ”jonkinlaisiin huono-osaisten pride-kulkueisiin”. Hänestä Kerussa on potentiaalia.
”On hyvä kehittää ja tukea asiakasystävällisiä ruoanjakotapoja. Niin sanottuja sosiaalisia ruokamarketteja en kuitenkaan kaipaa”, Laihiala sanoo.
Laihiala viittaa esimerkiksi Britanniassa ja Saksassa ruokaköyhyyden torjumiseksi syntyneisiin kauppoihin, jotka myyvät köyhille hävikkiruokaa halvalla.
”Tutkimusten mukaan niiden avulla ei ole kansalaisten ruokaturva parantunut. Niissä käyvät köyhät, jotka kärsivät nälästä siitä huolimatta, että käyvät siellä”, Laihiala kommentoi.
Sosiaalisten ruokamarkettien käyttö edellyttää, että henkilö läpäisee tarveharkinnan. Hieman samaan tapaan kuin Pelastusarmeijassa. ”Ne eivät ole mikään uusi ja parempi tapa. Ulkomaiset köyhien marketit ovat ihan yhtä huonoja kuin meidän leipäjonomme.”
Laihiala huomauttaa myös, että THL:n köyhyyskokemuksia käsittelevän tutkimuksen mukaan yhä useampi suomalainen tinkii ruoasta, lääkkeistä ja terveydenhuollosta.
Lyhyen yliopistosijaisuutensa aikana Pinto on käynyt työterveyslääkärissä verikokeessa. ”Sain kuulla, että minulla on elimistössäni 60 prosenttia vähemmän D-vitamiinia, kuin mitä pitäisi.”
Mies levittää silmiään ja nostaa kätensä.
”Eikö täällä ole kahvia”, kysyy vanhempi nainen, joka on juuri latonut reppuunsa vähän vihanneksia ja maidon ja lisäksi kilauttanut pari kolikkoa kahvikassaan. Ruoanhakuun on tullut myös Pintolle tuttuja ulkomaalaisia, joista yksi alkaa tottuneesti keittää kahvia.
”Jaa minäkin saan siitä sitten, kiva!”
Ilahtunut nainen kertoo käyvänsä Kerussa viikoittain, koska se on kulkureitin varrella. Selviää myös, että hän kävelee kaikki matkat ja säästää julkisten kulkuneuvojen maksut. ”Hirveän paljon virkistävämpää kuin bussissa istuminen.”
Hän ottaa vielä pari tomaattia, mutta kana ei kiinnosta. ”Minä en paista mitään, korkeintaan keitän”, hän sano tiukasti. Uunikin on pannassa.
”Jääkaappi ei ole ollut päällä sen jälkeen, kun tyttö muutti kotoa. Heti huomasin, että siinä säästyy hirveästi sähköä.”
Pinton mukaan Kerun vapaaehtoiset ovat pääosin ulkomaalaisia, mutta asiakaskunnassa on enemmän suomalaisia. Siksi vapaaehtoisten nimikyltit ja Kerun takahuoneen laatikoiden opasteet ovat englanniksi.
”Party”-laatikossa on tarvikkeita juhlia varten. Pinto on ollut mukana järjestämässä illanviettoja ruoan ympärille. Hänen puheissaan vilahtelevat paljon myös muiden Kerussa työvuoroja tekevien tarinat: on espanjalainen puuseppä, jolla oli tullessaan työsopimus, mutta työnantaja jättikin palkat maksamatta, ja mies päätyi kadulle. ”Hän viettää täällä Kerussa aikaa muutenkin, kuin työvuorojen aikaan.”
On myös irakilainen turvapaikanhakija, joka ei pysty tekemään mitään edes sen pienen rahan eteen, jota saa Suomen valtiolta. ”Hän sanoo olevansa kuin eläin häkissä.”
Pinto sanoo opiskelevansa ilmaiseksi, mutta loppujen lopuksi se ei ole ilmaista. On kuluja, kuten terveys.
Tuomo Laihiala on leipäjonotutkimuksissaan havainnut yhteisöllisyyttä ruoka-apua hakevien kesken. ”Leipäjonojen yhteisöllisyys ehkä näyttää keskiluokkaisin silmin vääränlaiselta ja yhteisöjääkaappien meininki voi tuntua sopivammalta.”
Hän peräänkuuluttaa hyväosaisia mukaan ratkaisemaan ongelmia ja hyödyntämään vaikka yhteisöjääkaappeja, eli tuomaan sinne ruokaa.
Miksi Pinto sitten yhä on täällä? Seurustelusuhdekin päättyi jokin aika sitten. ”En tiedä vastausta. Mikään ei ole juurruttanut minua tänne”, hän sanoo ja silmäilee Kerun tyhjenneitä hyllyjä.
”Olen määritellyt itselleni deadlinen. Jos en tämän vuoden loppuun saa apurahaa, palaan Portugaliin.”
Pintoa naurattaa vähän. ”Portugalinkielessä on ilmaisu, joka tarkoittaa, että valitsee kurjuuden tilalle kurjuuden. Tiedän, että kotona tilanne on juuri se: siellä on samat ongelmat kuin täällä, mutta vielä pahempina.”
Mutta jos Pinto palaisi kotimaahansa, hän perustaisi sinne Kerun kaltaisen paikan.
Kuinka ruoka riittää kaikille – kolme skenaariota
Nyt toisilla ei ole ruokaa, kun toisilla sitä on ylitsepursuavasti. Kuinka se voitaisiin jakaa tasaisemmin? Tutkija Tuomo Laihiala kertoo näkemyksensä.
1. Valtio pitää huolen
Hyvinvointivaltio ja sen sosiaaliturvajärjestelmä huolehtivat siitä, että jokaisella on mahdollisuus hankkia riittävästi monipuolista ja ravitsevaa ruokaa.
2. Ylikulutuksen ja -tuotannon kitkeminen
Tulevaisuuden yhteiskunnassa ylijäämäruokavuori saadaan hallintaan ja ekologisesti kestämätöntä hävikkiä ei synny ollenkaan. Se takaa myös, että ruokaa riittää kaikille.
3. Kiertotalous jakaa ylijäämän
Mikäli ruokaa kuitenkin on yli tarpeen myös tulevaisuudessa, erilaiset kiertotalouteen perustuvat ratkaisut auttavat. Esimerkiksi korttelijääkaappien ja sosiaalisen median ruokarinkien avulla voidaan syömäkelpoinen ruoka jakaa eteenpäin.
Teksti Sini Saaritsa
Kuvat Saara Mansikkamäki
Tämä on Ison Numeron ilmainen näytejuttu, joka on julkaistu alunperin toukokuussa 2019. Osta lehti kadulta ja tue myyjän työtä.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
