Äärimmilleen yksinkertaistettuna suomalaisen kaupunkirakentamisen historia menee näin: ennen virkamiehet ja poliitikot päättivät, millainen on hyvä kaupunki. 1960-luvulla se tarkoitti, että ponteva insinööri siipaisi kypärän päähänsä ja veti viivoittimella moderneja moottoriteitä maaltamuuttaneille rakennettuihin kertakäyttöisiin lähiöihin. Tämä koettiin hyväksi. Nykyään ajatus siitä, että virkahenkilö katsoisi hetken exceliään ja toteaisi ”tämä on absoluuttisesti hyvää”, on täysin vieras.
Kaupungeissa ei ole tyhjää tilaa, jolle rakentaa, kaikki uudet talot rakennetaan jonkin päälle. Se saa intohimot heräämään: jokaisella kaupunkilaisella on oma mielipiteensä, mikä olisi hyvä rakennus juuri omalle takapihalle. Isojen kokonaisuuksien sijaan intohimon kohteena saattaa olla esimerkiksi uusi kaupunkipyörätellinki, joka asukkaan mielestä pysyvästi laskee arvoasunnon arvoa.
Tällaiset muutoksia vastustavat kaupunkilaiset eivät suinkaan vetoa pelkästään omaan etuunsa. Päinvastoin: väitöskirjatutkimuksessani huomasin, että rakentamista vastustetaan hyvin usein jollakin yhteiseen hyvään vetoavalla argumentilla. Tällaisia ovat esimerkiksi lasten turvallisuus (eihän kukaan haluaisi saattaa lapsia vaaraan?) sekä autoteiden ruuhkautuminen.
Rakentamisen vastustajat vetoavat siis yleisesti jaettuihin arvoihin, kuten tehokkuuteen ja turvallisuuteen. Täysin samoihin arvoihin vetoavat kuitenkin myös rakentamisen puolustajat: yleensä asuinalueelle tulee lisää palveluja kun asukastiheys nousee, ja liikennejärjestelyjäkin monesti parannetaan, esimerkiksi kaupunkipyöriä lisäämällä. Tehokkuuden ja turvallisuuden kaltaiset yhteiset hyvät eivät ole kenenkään omaisuutta.
Mitä tästä kaikesta seuraa? Virkamiesten, niin kaupunkisuunnittelussa kuin muuallakin, on pakko hyväksyä monimutkainen maailma, jossa kansalaiset haluavat ties mitä ties millä naurettavilla perusteluilla. Yhteiskuntaa on vaikeampi neutraalisti ”suunnitella” eteenpäin.
Virkamiesten on pakko hyväksyä monimutkainen maailma, jossa kansalaiset haluavat ties mitä ties millä naurettavilla perusteluilla.
Tavallaan kyse on kypsymisestä: emme enää tarvitse kirkkoa tai valtiota tai muuta ylintä vallankäyttäjää kertomaan meille, miten on pakko elää. Kyse on pakottavan yhteisyyden tarinan murtumisesta. Erimielisyyksiä on toki aina ollut, samoin rakentamista vastustavia kansanjoukkoja, mutta meidän maailmamme on monimutkaisempi. Joudumme käymään aitoa keskustelua kaupunkirakentamisen arvoista sekä itse arvojen sisällöistä. Tätä keskustelua joudumme käymään jopa kaupunkipyörätellinkien sijainnista – sellaisissakin tapauksissa, jotka menneinä aikoina olisi voitu vain kuitata ärtyneellä insinöörin viiksien väpäytyksellä.
Teksti Veikko Eranti
Kirjoittaja on tutkijatohtori Tampereen yliopistosta, joka on tutkinut NIMBY-ilmiötä ja politiikkaa.
