Joka vuosi usea sata nuorta jättää peruskoulun kesken ja lähes parikymmentätuhatta nuorta keskeyttää toisen asteen opinnot. Keitä he ovat ja miten he pärjäävät? Entä miten oppivelvollisuuden laajeneminen on vaikuttanut heidän elämäänsä?
Sinä keväänä kun nyt 22-vuotias Erhan Daler suoritti peruskoulun loppuun, hän ei päässyt hakemiinsa toisen asteen kouluihin. Se ei ollut suuri yllätys.
Dalerin koulutie oli muuttunut umpikujaksi jo paljon aiemmin vuosia jatkuneen väkivaltaiseen kiusaamisen vuoksi. Hän kuvaa itseään koulusta innostuneeksi nörtiksi, jolla on dysfasia eli kielen kehityksen häiriö. Se vaikeuttaa kommunikaatiota. Hän vaihtoi uuteen kouluun nelosluokalla. Siellä luokkakaverit pahoinpitelivät ja haukkuivat häntä toistuvasti.
”Menin aina itkien kertomaan tilanteesta opettajalle. Hän pakotti kiusaajat sanomaan, että ’anteeks, se oli läppä’. Sitten kiusaaminen jatkui taas. Opin vihaamaan sanaa läppä: aina kun minut hakattiin tai kirjani revittiin, se oli läppä”, Erhan Daler sanoo.
Opettajien puuttumattomuus rikkoi hänen luottamuksensa kouluun. Pian hän alkoi lintsata. Koti oli kuitenkin aivan koulun vieressä ja asuntoon näki sisään: kiusaajat roikkuivat hänen ikkunansa alla, heittivät lumipalloilla, uhkailivat ja haukkuivat.
Kun äiti otti yhteyttä lastensuojeluun, Daler sijoitettiin lyhyesti nuorisokotiin. Se oli todella rajua, Daler sanoo: hän joutui kirjoja rakastavana koulukiusattuna poikana väkivalta- ja päihdeongelmien kanssa painivien lasten keskelle. Koulussa hänet siirrettiin neuropsykologisten erityislasten luokalle, joiden välitunnit olivat pienellä aidatulla pihalla. Kiusaajat tulivat aidan yli.
He myös pahoinpitelivät Dalerin kaupungilla vapaa-ajalla. Lopulta Daler ei enää uskaltanut lähteä yksin kotoa. Pelko ajoi hänet kodin sisään vuosiksi.
”Olin niin traumatisoitunut, että en oikein mennyt paikan päälle. Sitten vielä opettaja, johon olin juuri alkanut luottaa sattui kuolemaan.”
Yläasteelle hän siirtyi toiseen kouluun, jossa kiusaamista ei ollut, mutta vuosien väkivallan jättämä trauma oireili paniikkikohtauksina. Daler alkoi taas lintsata, jäi ysillä luokalle ja kävi lopulta peruskoulun loppuun erillisessä opetuksessa, jonne hänet haettiin autolla kotoa.
”Se oli pieni, melkein lokeron kokoinen huone, ja opiskelin siellä usein yksin opettajan kanssa”, hän kuvaa.
Arvosanat jäivät kuitenkin heikoiksi: useista tuli pelkkä S, suoritettu. Ne eivät riittäneet ammattikouluun tai lukioon. Sen sijaan Daler sijoitettiin valmentavaan opetukseen, jonka olisi pitänyt kestää vuoden.
”Olin niin traumatisoitunut, että en oikein mennyt paikan päälle. Sitten vielä opettaja, johon olin juuri alkanut luottaa sattui kuolemaan. Sieltä annettiin jatkoaikaa, ja olin siellä lopulta kaksi vuotta.”
Opintojen loputtua Daler ei taaskaan päässyt yhteishaussa toisen asteen kouluihin.
Yli 95 prosenttia nuorista on viime vuosikymmeninä jatkanut peruskoulusta toiselle asteelle, mutta merkittävälle joukolle nuoria siirtymä on erittäin vaikea. Jo sitä ennen tippuu vuosittain usea sata nuorta: he jättävät peruskoulun kesken, vaikka se on kaikille pakollinen. Joka kevät noin joka kolmannessa yläkoulussa yksi nuori ei saa ysiluokan päättötodistusta.
Vamos Helsinki -hankkeen valmentaja Hannu Räty on työskennellyt pitkään peruskoulun kesken jättäneiden nuorten parissa. Hän näkee, että porukassa korostuvat ne, joilla on ollut mielen hyvinvointiin liittyviä haasteita jo nuorella iällä.
“Mutu-pohjalta sanoisin, että toiseuden tunteet, kiusaamiskokemukset ja myös päihteisiin liittyvät ongelmat korostuvat. Heillä on usein myös suurempi vajavaisuus vanhemmuudessa, useammalla on sijoitustausta.”
Toiselle asteelle siirryttäessä keskeyttäminen räjähtää: viimeisimmät tilastot ovat koronavuodelta 2020, jolloin peräti 12,5 prosenttia ammattikoulussa opiskelevista keskeytti opinnot täysin. Lukiolaisista 3,6 prosenttia jätti koulun kesken. Kaikkiaan toisen asteen koulusta tippui lähes 20 000 nuorta.
Tutkimusten perusteella keskeytyksen syyt ovat kahtalaisia, sanoo Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuksen apulaisprofessori Mira Kalalahti. Hänen alansa on opinto-ohjaajien koulutus. Yhtäältä on uudelleensuuntaajia, joiden opiskelupaikka ei ollut sitä mitä he odottivat, ja jotka suuntaavat sopivammalle alalle.
”Heille katkos opinnoissa voi olla positiivinen asia. Vaikka koulutuksen näkökulmasta joku on pudonnut kelkasta, hänellä voikin olla ihan hyvät suunnitelmat siitä, minne hän on menossa”, Kalalahti kuvailee.
”Toiseen ryppääseen kuuluvat ne, jotka keskeyttävät esimerkiksi koulupahoinvoinnin, tuen puutteen ja koulunkäyntivaikeuksien vuoksi.”
Vaikka koulu voi jäädä kesken keneltä tahansa, pudokkuus on yleisempää niiden nuorten keskuudessa, joiden perheissä on vähemmän resursseja nuoren tukemiseen. Myös perheen muutto seutukuntien välillä kasvattaa koulupudokkuusriskiä, erityisesti jos muutto tapahtuu juuri ennen yläasteen loppua.
Silloin nuori ei välttämättä ehdi kiinnittyä uuteen yhteisöön.
Keskeyttämisen taustalla on usein haasteita elämänhallinnassa ja koulunkäynnissä. Ne voivat olla pelkkiä oppimisvaikeuksia laajempia: kotoa kouluun tuleminen voi olla hankalaa. Vaikeudet voivat liittyä myös perheen ongelmiin, esimerkiksi päihteidenkäyttöön.
”Selittäviä tekijöitä on monia, ja myös yhdellä nuorella on usein monia tekijöitä”, tutkija Mira Kalalahti sanoo.
Sosiaalisilla suhteilla on tutkittu vaikutus siihen, kuka jatkaa koulussa. Jyväskylän yliopiston ja Helsingin yliopiston pari vuotta sitten julkaiseman tutkimustuloksen mukaan nuoret, joilla on lämpimät suhteet sekä perheeseensä että kavereihinsa, saavat muita todennäköisemmin toisen asteen opinnot päätökseen.
Maahanmuuttajataustaiset nuoret ovat selkeästi yliedustettuja niiden joukossa, jotka eivät hae toiselle asteelle ja jotka tippuvat sieltä. Yliedustuksen on arveltu johtuvan kielellisistä ongelmista, joita on erityisesti kouluikäisinä saapuneilla. Toiseksi tutkijat ovat esittäneet, että syy voi olla erityisesti näiden nuorten kohtaama kiusaaminen ja rasismi.
Erhan Daler on syntynyt Suomessa ja suomi on hänen äidinkielensä. Hänen nimensä on peräisin isän kotimaasta Turkista, ja hänellä on asuntonsa seinällä iso lippu, jossa komeilee modernin Turkin perustaja Mustafa Kemal Atatürk. Daler ei kuitenkaan koe, että hänen kiusaamistaustaansa tai kohteluunsa alakoulussa olisi liittynyt rasismia: kiusaaminen ei koskaan koskenut hänen nimeään tai taustaansa, ja myös joillakin kiusaajista oli taustaa ulkomailla.
Kaikkiaan lähes miljoonalla suomalaisella aikuisella ei ole peruskoulun jälkeistä koulutusta. Miksi nyt sitten ollaan niin huolissaan siitä, että viime vuoden tilastojen mukaan 20–24-vuotiaista suomalaisnuorista noin joka kymmenes oli jäänyt ysiluokan päättötodistuksen varaan?
Yksi vastaus on pelkällä peruskoulupohjalta tehtävien töiden määrän radikaali väheneminen. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2019 perusasteen varassa olevien työllisyysaste oli vain 49 prosenttia, kun toisen asteen suorittaneista 77 oli työllisiä ja korkea-asteen päättäneistä 85 prosenttia.
Jatkuvan oppimisen ja työllisyyden palvelukeskuksen kehittämispäällikkö Samuli Leveälahti ennusti kesällä Ylen haastattelussa, että kymmenen vuoden päästä vain viisi prosenttia avautuvista työpaikoista sopisi pelkältä peruskoulupohjalta ponnistaville, ja että jopa sata tuhatta ihmistä menettäisi siihen mennessä työpaikkansa muun muassa automatisaation vuoksi.
Peruskoulun varaan jäävillä on myös muita enemmän taloudellisia, sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia.
Erhan Daler haki toisen asteen kouluun viitenä vuonna, mutta ei heikon lopputodistuksensa vuoksi koskaan saanut paikkaa. Valmistavien opintojen jälkeen hänet ohjattiin Kelan Novak-hankkeeseen, jossa hän vietti puolisen vuotta.
Eniten Daler olisi halunnut lukioon. Ennen väkivaltaisia kiusaamisvuosia hän oli rakastanut koulua ja oppimista. Silloin todistuksessa oli ysejä ja kymppejä, ja hän sai koulun alkuvuosina kaksi stipendiä.
Hänellä oli kuitenkin huonoa tuuria: Daler kuuli liian myöhään, että olisi käymiensä valmentavien
opintojen sijaan voinut mennä kymppiluokalle ja päästä korottamaan arvosanojaan. Häntä turhauttaa myös vuonna 2021 tapahtunut oppivelvollisuuden laajentaminen, joka tuli hänen kannaltaan liian myöhään.
”Olisi ollut kiva, jos se olisi tehty viisi vuotta aikaisemmin”, hän sanoo.
Syksyllä 2021 astui voimaan laki oppivelvollisuuden laajentamisesta, jota julkistalouden professori Roope Uusitalo arvioi Suomen Kuvalehden kolumnissaan jopa Marinin hallituksen merkittävimmäksi poliittiseksi päätökseksi.
Laki on saanut myös paljon kritiikkiä. Lain myötä jokaisen ysiluokalta valmistuvan on pakko hakea toiselle asteelle. Koska koulunkäynti on muutoksen myötä pakollista kahdeksaantoista ikävuoteen asti, opiskelu ja oppivälineet ovat nyt maksuttomia.
Jos nuori ei ilmesty paikalle, on koulun tai viime kädessä kunnan vastuulla selvittää, missä hän on. Kunnan on kahden kuukauden sisällä etsittävä nuorelle koulupaikka, jos hän ei saa opiskelupaikkaa tai
keskeyttää opintonsa. Se ei välttämättä ainakaan alkuun ole lukio tai ammattikoulu.
Suunnitelmistaan epävarmat tai opiskelupaikkaa vaille jääneet nuoret voivat viettää vuoden tutkintoon valmistavassa koulutuksessa, jota kutsutaan ytimekkäämmin TUVAksi. Siellä tutustutaan eri suuntautumisvaihtoehtoihin, ja siellä voi myös nostaa peruskoulun päättöarvosanoja tai suorittaa ammattikoulun tai lukion kursseja. TUVAn voi myös keskeyttää, jos saa opiskelupaikan muualta.
Onko oppivelvollisuuden laajentaminen vähentänyt koulupudokkuutta? Toistaiseksi tietoa vaikutuksista on vähän, mutta ainakin lain ensimmäisenä voimassaolovuonna niiden nuorten määrä, jotka eivät aloittaneet mitään opintoja peruskoulun jälkeen väheni selvästi.
Kun vuonna 2020 keväällä yläasteen päättäneistä viisi prosenttia ei opiskellut saman vuoden syyskuussa, kevään 2021 valmistuneista vain prosentti oli vailla opiskelupaikkaa syyslukukauden alussa.Vaikka prosentti kuulostaa vähältä, kyse on sadoista nuorista.
Helmikuuhun 2022 mennessäedellisen kevään ysiluokkalaisista 721 oli vaillaopiskelupaikkaa: noin puolet heistä ei pakosta huolimatta ollut koskaan aloittanut, toinen puolikas oli jättänyt opinnot kesken.
Tutkija Mira Kalalahti hymähtää vinosti kuullessaan numerot. Mekaaninen pakko ei saa nuoria kiinnittymään kouluun, hän sanoo. Mutta sitä tuskin on odotettukaan: nuoriin kohdistuvaa pakkoaolennaisempaa on se, että nyt koululla on velvollisuus puuttua nuorten tippumiseen, Kalalahtipainottaa.
”Opetuministeriö on pistänyt todella paljon resursseja opinto-ohjauksen kehittämiseen.Yksi uusi tukimuoto on tehostettu oppilaanohjaus, joka alkaa jo kasiluokalla. Opot yrittävät paikantaa ne oppilaat, jotka tarvitsevat erityistä tukea seuraavan opiskelupaikan löytämisessä ja sinne siirtymisessä”, Kalalahti kuvailee.
Samalla kehitetään myös niin sanottua nivelvaiheen ohjauksen tukea, eli esimerkiksi sitä, miten peruskoulun opo voisi viestittää toiselle asteelle oppilaasta, joka voi tarvita muita enemmän tukea.
”Se on älyttömän keskeistä ja vielä alikehittynyttä. Nykyään tietoja kirjataan Wilmaan ,mutta tiedon määrä on pieni, ja toisen asteenkoulut eivät usein ota sitä huomioon. Tuen pitäisi olla paljon vahvempaa.”
Yksi esimerkki uusista avauksista on Nivelvaiheennuorisotyö -hanke eli Ninu. Helsingin NMKY:n kehittämishankkeen kaksi ohjaajaa tekee yhteistyötä kahden helsinkiläiskoulun kanssa. Ohjaajat tutustuvat ysiluokan keväällä sellaisiin nuoriin, jotka tarvitsevat tulevaisuuden suunnitteluun apua, ja jatkavat tapaamisia vuoden loppuun. Vuosittain mukana on vapaaehtoisesti noin 35 nuorta.
”Me ollaan tavattu yksilökohtaamisissa, joiden ideana on tukea koulun ulkopuolista elämää. Niissä on saatettu käydä vaikka kävelyllä tai kokeilemassa uutta harrastusta. Samalla ollaan pohdittu opiskeluvaihtoehtoja”,ohjaaja Iisa Karsten kertoo.
Lisäksi työntekijät järjestävät nuorille ryhmätapaamisia, esimerkiksi metsäretkiä. Porkkanana mukaan lähtemisessä on ohjaajien tarjoama apu kesätöiden etsimisessä. Kaikki helsinkiläiset ysiluokkalaiset saavat kaupungilta kesätyösetelin, jonka voi käyttää monessa organisaatiossa. Työt pitää kuitenkin hakea itse.
”Meidän nuorista kukaan ei ollut hakenut töitä itsekseen. CV:n tekeminen oli heille vaikeaa, osalle ihan kielitaidon takia”, vastaavaohjaaja Niklas Hjort sanoo. Tänä kesänä usea nuorista päätyi Ninun omaan kesätyöprojektiin, Sininauhasäätiön pyörittämälle Skatan tilalle tekemään talkootöitä,ruohonleikkuutta ja pitämään kahvilaa.
”Se on ollut nuorille todella tärkeä onnistumisen kokemus. Monesti kesätyö on ollut se, mikä on motivoinut koulussa käymiseen .Samalla ollaan tutustuttu eri tasolla”, Hjort sanoo.
Ideana on, että jos syksyn aikana uudessa koulussa tulee hankaluuksia, nuorella on hankkeenansiosta tuttu, neutraali aikuinen, johon hän voi olla yhteydessä ja joka voi heti alkaa selvittää ongelmia. Ninun ohjaajat ovat myössaat taneet joitakin nuoria ensimmäisinä päivinä kouluun.
Hankkeen ansiosta on huomattu nopeasti,että oppivelvollisuuden laajenemisen seurauksena jotkut erityisopetuksessa peruskoulun käyneet nuoret onkin sijoitettu yleisiin opintoihin, kun kaikille on nyt löydyttävä paikka.
”Se on vähän kuin olisi yhtäkkiä nostettu ykkösdivariin, kun on pelannut vitosessa”, Hjort vertaa.
Hän arvelee taustasyyksi eritysoppilaitosten vähyyttä. Ohjaajat ovat saaneet nämä nuoret ohjattuaTUVA-koulutuksiin.
”Siellä voi opiskella aika yksilöllisesti omaapolkua, mikä on tavallaan hyvä. Mutta pahasti sanottuna se tuntuu kaatoluokalta, jonne päätyvät kaikki, joille ei ole paikkaa”, Hjort kuvaa.
Hyvää uudistuksessa on se, että entistä paljon harvempi on tyhjän päällä, hän sanoo.
Vaikka nuoren opinnot keskeytyisivät useaksi vuodeksi, paluu kouluun on mahdollista erilaisten hankkeiden ansiosta. Näistä tunnetuin lienee yhdellätoista paikkakunnalla toimiva Diakonissalaitoksen alainen Vamos, joka auttaa elämässään tukea kaipaavia 16–29-vuotiaita. Sen toiminnoissa käy noin 2 000 nuorta vuodessa. Heistä kolmannes ei ole suorittanut toista astetta ja noin 15 prosentilta on jäänyt peruskoulu kesken.
Vamosilla on yksilöllistä valmennusta ja ryhmätoimintaa sellaisille nuorille, joille opintojen eteneminen on haastavaa. Esimerkiksi Helsingissä oppivelvollisille suunnatuissa ryhmissä voi suorittaa kesken jäänyttä perusopetusta tai käydä TUVA-koulutusta.
”Nämä tehdään oppilaitosten kanssa yhdessä: sieltä tulee opetus, meiltä valmennus siihen rinnalle. Ne järjestetään meidän tilassa, joka on kodinomainen. Se voi olla helpompi nuoren tulla”, palvelualuejohtaja Jenni Oliveira kuvaa.
Vamosin ryhmät eroavat tavallisesta koulusta, valmentaja Hannu Räty painottaa.
”Ollaan iloisia kun tulet kouluun, otetaan kontakti. Kerrotaan, että voit käydä niin paljon tauolla kuin haluat. Jos olet jatkuvasti tauolla, siitä mennään keskustelemaan. Sanoitetaan myös sitä, että aina ei tarvitse olla hyvällä tuulella”, hän sanoo.
Päivät aloitetaan yhteisellä aamupalalla. Nuoret voivat vetäytyä ryhmätilasta olohuonemaiselle alueelle tekemään tehtäviä omatahtisesti. Valmentaja pelaa nuorten kanssa pelejä, järjestää arjenhallintaa ja elämänhallintaan liittyviä työpajoja, laittaa heidän kanssaan esimerkiksi ruokaa.
Toisissa Vamosin ryhmissä ei opiskella kouluaineita, vaan harjoitellaan esimerkiksi sosiaalisia tilanteita ja tuetaan elämänsuunnittelua. Nuorella on oltava motivaatiota tulla ryhmiin, ja niihin on sitouduttava. Jos nuori ei ilmesty paikalle, hänelle soitetaan perään.
”Kun syntyy aito hyvä huoli, se kuuluu myös äänestä. Silloin soitan nuorelle, ja kerron toivovani, että hän tulisi. Ei toki tarvitse tulla, jos ei halua. Mutta aina sanotaan, että jos ei tällä kertaa, niin tule silloin kun olet valmis”, Räty kuvailee.
Yli puolet Vamosissa käyneistä jatkaa opintoihin, työelämään tai työtä tukeviin palveluihin.
”Toinen puoli ei ole epäonnistujia: nuoret voivat päätyä polulle, joka on heille oikea”, Oliveira painottaa.
Eikä pelkistä numeroista hahmota, miten hankalaa kouluun paluu voi olla. Erhan Daler päätyi Vamosiin kolmisen vuotta sitten. Hän kävi alkuun muutaman kerran viikossa elämänhallintaa tukevassa starttiryhmässä, yksilövalmennuksessa hän on edelleen. Tavallaan niiden vaikutusta voisi kuvata vallankumoukselliseksi.
”Vähitellen opin lähtemään pois kotoa ja aloin päästä luottamusongelmista yli”, Daler kuvailee.
Valmentaja auttoi löytämään oman vuokra-asunnon ja harrastuksen. Daler on myös tavoittanut intohimojaan ja päässyt Vamosin kautta elokuvafestivaalin yhteydessä järjestetylle kesäleirille. Helsingin Diakonissalaitos on palkannut häntä kokemusasiantuntijaksi, hän on ollut mukana tekemässä EU-hankkeessa videota nuorten masennuksesta ja matkustanut Brysseliin puhumaan aiheesta mepeille. Se on ollut innostavaa, työtä joka ei edes tunnu työltä, Erhan Daler sanoo.
Samalla keskittyminen omaan kiusaamiskokemukseen on tuonut vaikeilla hetkillä tunteen, että se on ainoa, mitä hänellä on. Todellisuudessa Daler on kiinnostunut 3D-suunnittelusta sekä videoiden tekemisestä ja editoinnista. Hänellä on nettipelaamisest a syntyneitä pitkiä ystävyyssuhteita eri puolilla Eurooppaa, ja netissä viettämiensä vuosien seurauksena hän puhuu sujuvaa englantia, osaa vähän saksaa ja ruotsia. Hän on myös innostunut historiasta, jota on vuosia lukenut huvikseen.
Tänä syksynä Daler aloitti ammattikouluopinnot, mutta hänen motivaationsa on alhainen. Mediatuotanto kiinnostaisi, mutta arvosanat riittivät vasta hänen neljänteen valintaansa, painoviestintään. Se ei inspiroi.
Erityisesti turhauttaa se, että Daler oli löytänyt itselleen videoalan yrityksestä työharjoittelupaikan, mutta sitä ei koulussa hyväksytty. Turhautumista rankempaa on se, että koululuokassa oleminen on laukaissut vanhat muistot. Lapsuudessa koetut väkivaltakohtaukset pyörivät jatkuvasti päässä. Dalerilla on diagnosoitu post-traumaattinen stressioireyhtymä PTSD. Hän on saanut sen käsittelemiseksi päätöksen Kelan terapiatuesta, mutta ei ole vielä löytänyt terapeuttia. Tuenkin jälkeen terapia vie leijonaosan tuloista. Daler kokee olevansa tilanteen vuoksi ylikuormittunut ja elävänsä masennuskautta.
Siitä huolimatta asiat ovat paremmin kuin niin monena aiempana vuonna, hän sanoo. Opinnoissa hän on saanut suoritettua äidinkielen kursseja, koska ne on saanut tehdä etänä. Lähiopinnoista hän on lintsannut.
Teksti Kati Pietarinen
Kuva Katja Tähjä
Tämä on ote jutusta, jonka voi lukea kokonaisuudessaan marraskuun 2022 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Artikkelin toteutukseen on saatu tukea Pluralismisäätiöltä.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2021 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 220 hengelle.
