Päihdehoitopolku on teoriassa yksinkertainen, mutta käytännössä matkan varrella on monta mutkaa. Iso Numero selvitti, miten reitti ihanteellisessa tapauksessa menee ja missä uhkaa eksyminen.
”Olin rapajuoppo, hienosti sanottuna”, sanoo Jari Mäntynen, 63.
Mäntynen alkoi juoda kymmenen vuotta sitten, kun hän joutui silmäleikkaukseen. Näkö huononi verkkokalvon irtauman takia juuri sen verran, että 30-vuotinen ura raskaan liikenteen alalla loppui kuin seinään. Samalla koko elämä luhistui, hän sanoo. Ei ollut mitään muuta ammattia tai osaamista, mutta ikää oli.
Ennen ajotyön takia piti pitää alkoholi riittävän vähissä, mutta nyt syitä ei ollut ja työttömyys ahdisti liikaa. Mäntynen sanoo tippuneensa täyteen alkoholismiin reilussa puolessa vuodessa. Hän joi lähes vuosikymmenen niin antaumuksella, että henki meinasi lähteä.
Paha päihdekierre on helvettiä, Mäntynen toteaa. Mutta hän ei halua nyt puhua vain kaikesta siitä kamalasta, sillä se on takana päin. Hän hymyilee. Ollaan Auroran sairaalan alueella sijaitsevassa päihdekuntoutusyksikkö Luodossa, jossa Mäntynen toimii vapaaehtoisena vertaisohjaajana kuntoutujille.
”Voin sanoa, että moni asia on muuttunut, eikä yksikään huonompaan suuntaan”, hän toteaa.
Mikä toi Mäntysen tähän pisteeseen?
Lyhyesti sanottuna: oma motivaatio ja sujuva hoito.
Aloitetaan motivaatiosta. Päihdehoito on Suomessa omasta tahdosta riippuvaista, eli lähes ketään ei täällä pakoteta hoitoon. Ja vaikka yritettäisiin, harva pysyy selvin päin arjessa, jos tahto siihen ei ole oma.
Iso osa päihdehoitoa on se, että saadaan synnytettyä ihmisessä oma motivaatio raitistumiseen. Hoitoon melkein houkutellaan.
Mäntyselle ratkaiseva hetki oli, kun hän syyskuussa 2022 joutui – taas kerran – ambulanssilla sairaalaan. Hän oli kaatunut kännissä pahasti, otsassa ammotti haava ja kallossa epäiltiin olevan murtuma. Lisäksi hänellä oli rytmihäiriöitä, haimatulehdus, maksa-arvot tapissa ja vatsa hajalla. Terveys alkoi pettää.
Aamulla sairaalassa Mäntynen muistaa lääkärin sanoneen jotain, mikä herätti: voisin päästää sinut kotiin, mutten halua tehdä sitä.
”Lääkäri oli suorasanainen, arvostan sitä yhä. Hän sanoi, että jos et tee muutoksia elämääsi, et elä enää kauan. Se oli iso motivaattori.”
Mäntynen vietiin sairaalasta suoraan katkolle neljäksi päiväksi. Alkoholivieroitus kestää tyypillisesti muutaman päivän ja huumevieroitus pidempään, keskimäärin pari viikkoa.
Katko on yleensä rankka kokemus, jossa keskitytään joskus vaarallisenkin rajujen fyysisten vieroitusoireiden helpottamiseen. Mäntynen kertoo, että sai lääkkeitä vieroitusoireisiin: tärinään, vatsaongelmiin ja nukkumiseen. Ruiskusta syötettiin muun muassa ”mansikkapameja”, eli mansikanmakuista bentsodiatsepiinitahnaa ja pistoksina b-vitamiinia.
Mäntynen pääsi katkolle samoin tein, mutta aina näin ei käy. Alkoholivieroitukseen pääsee lähes suoraan Helsingissä, mutta huumevieroitukseen oli lokakuussa kahden viikon jono.
Jos riippuvuus on paha, on viikkojen odotus liian usein mahdoton tehtävä. Etenkin kadulla aikaansa viettävien, usein monipäihdeongelmaisten ihmisten elämässä voi muutamassa viikossa tapahtua mitä vain. Ihminen voi muuttaa mielensä, hukata puhelimensa, kadota tai saada yliannostuksen.
Ja niin käy usein. Helsingissä laitosvieroituspaikan jättää ottamatta vastaan noin joka kolmas.
Lääkäri sanoi, että jos et tee muutoksia elämääsi, et elä enää kauan. Se oli iso motivaattori.
Katkon jälkeen Mäntynen oli yhä vakuuttunut, että tahtoo irti juomisesta. Hän meni päihdepoliklinikalle, jonne pääsi ilman ajanvarausta.
”Jonotin hetken ja pääsin juttelemaan työntekijän kanssa. Hän kysyi, mitä itse haluat tehdä, ja minä sanoin, että haluan laitoskuntoutukseen”, Mäntynen kertoo.
Helsingin päihdepoliklinikka sijaitsee nykyään Kalasatamassa. Se on tyypillisimpiä reittejä, jonka kautta päihdekuntoutukseen tullaan. Osa päätyy kuntoutukseen kohdattuaan kaupungin liikkuvia työntekijöitä. Työntekijän voi kutsua esimerkiksi käymään kotiin, jos on huolestunut omasta tai läheisen päihderiippuvuudesta. Jotkut päätyvät kuntoutukseen kolmannen sektorin ylläpitämien päiväkeskusten kautta. Osassa niistä voi käydä myös päihtyneenä.
Myös kuntoutuspaikkaa joutuu nykyään usein jonottamaan. Esimerkiksi Helsingissä kuntoutus pyritään suunnittelemaan suoraan laitosvieroituksen jatkoksi, mutta kaupungin omaan kuntoutukseen oli lokakuun alussa miehillä kolmen viikon ja naisilla kuukauden jonot.
Se on monelle pitkä aika, sillä nämä ovat vaaran paikkoja. Juuri katkolta tulleelle retkahdusriski on iso.
Mäntynen odotti kuntoutuspaikkaa pari viikkoa. Hän kiittää väliajan tuesta päiväkeskus Aaltoa, joka vielä silloin toimi Auroran sairaalassa. Siellä hän kävi nelisen tuntia joka päivä. Ajat sovittiin etukäteen edellisellä viikolla, joten tuntui enemmän siltä, että paikalle pitää tulla.
Päiväohjelma ja arjen sisältö on todella tärkeää ihmiselle, joka yrittää päästä irti päihteistä. Usein pahassa riippuvuudessa arki on hyvin sekavaa, joten toipuessa aikataulujen pitäminen ja tavallistenkin asioiden tekeminen vaatii usein tukea.
Päiväkeskus Aalto kuitenkin suljettiin vuosi sitten melko vähäisen kävijämäärän vuoksi, Helsingin kaupungilta kerrotaan.
”Aalto oli just hyvä ratkaisu ihmisille, jotka jonottaa laitoshoitoon. Päästelin ärräpäitä, kun kuulin, että se lopetetaan”, Mäntynen sanoo.
Mäntynen sanoo kannustavansa vertaisena ihmisiä aina kolmannen sektorin päihteettömiin päiväkeskuksiin. Niitä on Helsingissä yli kymmenen. Mutta niihin pitää ihmisen aina itse hakeutua omalta sohvalta, eikä sovittuja aikoja ole. Se vaatii paljon ihmiseltä, joka on vasta päässyt pahimmista fyysisistä oireista yli, hän sanoo.
”Vieroituksessa jaksaa lääkkeiden avulla. Kun tulee kotiin, todellisuus iskee päin naamaa”, Mäntynen toteaa.
Vieroituksessa jaksaa lääkkeiden avulla. Kun tulee kotiin, todellisuus iskee päin naamaa.
Palataan Mäntysen hoitopolkuun. Parin viikon odotuksen jälkeen hänen kuntoutusjaksonsa alkoi. Hän vietti kuusi viikkoa Helsingin omassa päihdekuntoutuslaitoksessa, samalla osastolla, jolla nyt toimii vertaisohjaajana. Laitoshoito on samanlaista riippumatta käytetystä päihteestä.
Päihdekuntoutuslaitoksissa on majoitustilat, ruokailu ja henkilökuntaa vuorokauden ympäri. Sinne tulevat sitoutuvat laitoksen ohjelmaan, joka sisältää esimerkiksi keskustelua ja psykososiaalisia harjoitteita.
Eri puolilla maata laitoskuntoutusta järjestetään eri tavoilla. Suurin osa päihdekuntoutuksesta ostetaan säätiöiltä tai yrityksiltä. Näihin laitoksiin voi tulla kuntoutujia ympäri maata, ja moni laitos sijaitsee kaukana taajamista. Se on usein hyvä, sillä metsän keskeltä ei ole yhtä helppo lähteä, jos tulee houkutus lopettaa kesken.
Toisaalta osa hyvinvointialueista tuottaa kuntoutusta myös itse. Esimerkiksi Helsingissä Auroran sairaalan alueella sijaitsevan oman kuntoutuslaitoksen käyttöä on viime vuosina tehostettu kustannussyistä. Sen käyttöaste on nyt saatu 80 prosenttiin muun muassa ottamalla odotuslistoille aina ihmisiä enemmän kuin paikkoja on.
Laitoskuntoutuksessa ohjelma on vielä suhteellisen kevyttä, koska ihmiset ovat tässä vaiheessa ”aika huonossa kunnossa”. Mutta hiljalleen, parhaimmillaan, toivo alkaa kasvaa.
”Sitä katsoo salaa kalenterista, että on ollut selvänä ensin viisi, sitten seitsemän päivää ja pian koko kuukauden. Ja alkaa olla terveellä tavalla toiveikas.”
Hänen mielestään kuntoutuksen aikana toipuminen vasta alkaa. Moni laitokseen tuleva on käyttänyt päihteitä vuosia ja elämänhallinta on täysin hukassa. Taustalla on paljon traumaattisia kokemuksia ja vaikeita tunteita.
”Kuusi viikkoa on hyvin huonossa kunnossa olevalle ihmiselle pintaraapaisu”, Mäntynen sanoo.
Viime vuosina kuntoutusjaksot ovat lyhentyneet siitäkin: Helsingissä laitoskuntoutus kestää nykyään tavallisesti neljä viikkoa, mutta joillakin hyvinvointialueilla hoitoon lähetetään vain kahdeksi tai kolmeksi viikoksi. Yksi hoitovuorokausi maksaa 200 eurosta ylöspäin, joten luultavasti jaksoja lyhentävät säästöpaineet.
Kuntoutusaikojen romahdus on myös tapahtunut nopeasti, ja kehitys on alan toimijoiden mukaan hälyttävää. THL:n ja A-klinikan ylilääkäri Margareeta Häkkinen kertoo kuntoutusten kestäneen vielä kahdeksan vuotta sitten usein jopa kolme kuukautta.
”Ja silloinkin kauhisteltiin, että miten ovat lyhentyneet.”
Kun laitoshoito kestää vain pari-kolme viikkoa, ei toipuminen ole välttämättä edennyt riittävän pitkälle kotiutumishetken tullessa. Silloin kaikki tehty työ saatetaan menettää pian.
Arkeen paluu onkin herkkä hetki. Kun ihminen pääsee laitoksesta kotiin, työ ei ole vielä ohi.
Jari Mäntynen kävi laitoshoidon jälkeen läpi kaksi kaupungin ryhmämuotoista intensiivistä avokuntoutusjaksoa peräkkäin. Ne pidettiin myös Auroran sairaalassa. Siellä vahvistettiin sitä uskoa itseen, joka oli alkanut laitosjaksolla herätä.
Intensiivistä avokuntoutusta, päihdepoliklinikan keskusteluja tai kevyempää vertaistukiryhmään osallistumista suositellaan Helsingissä kaikille laitoskuntoutuksessa käyneille, sanoo psykososiaalisen työn päällikkö Aila Ronkanen. Ronkasen mukaan jotkut kokevat kuitenkin laitosjaksolla voimaantuneensa sen verran, etteivät tahdo näihin mukaan.
”Laitoksessa on helppo tehdä suunnitelmia, sen seinät turvaavat tosi paljon”, hän kuvailee.
Suunnitelmista voi olla kotiinpaluun jälkeen vaikeampi pitää kiinni. Mutta toisaalta todellinen elämänmuutos tapahtuu nimenomaan omassa arjessa.
”Muutosta on realistisempi tehdä, kun ei olla erillisessä kuplassa, vaan oma koti ja verkosto ovat läsnä.”
Helsingin kaupungin intensiivisessä avokuntoutuksessa vietetään neljästä kuuteen tuntia päivässä. Neljä päivää viikossa ohjelma perustuu yhteiseen ryhmäohjelmaan. Kahdeksan hengen ryhmässä työstetään ohjaajien johdolla omaan riippuvuuteen liittyviä teemoja, esimerkiksi retkahtamisen ehkäisyä, hyvinvointia ja kehotietoisuutta.
Torstaisin tehdään viikonlopun suunnitelmat. Maanantaina puhutaan läpi se, mitä viikonlopusta on oppinut. Perjantait ovat vapaamuotoisempia: silloin voi olla päihdejärjestöjen esittelyitä, yhdessäoloa tai liikuntaa. Joogaa on kerran viikossa.
Ensimmäinen intensiivisen avokuntoutuksen jakso kestää Helsingissä kaksi viikkoa. Jotkut, kuten Mäntynen, jatkavat siitä neljän viikon jaksolle, ja osa vielä pitkään, 3–6 kuukauden kuntoutukseen.
Mahdollisuuksia intensiiviseen avokuntoutukseen ei kuitenkaan ole kaikkialla maassa.
Mäntynen pitää intensiivistä avokuntoutusta keskeisenä osana toipumistaan. Ryhmässä käytiin läpi paljon omia taustoja ja syitä ongelmalle, nyt kun resursseja sen käsittelemiseen alkoi jo olla. Hoidossa alettiin mennä jo enemmän ihmisen pään sisään, hän kuvaa.
”Lähdettiin purkamaan kysymystä siitä, miksi Jeppe juo”, hän vitsailee.
”Ryhmissä puhutaan vakavista asioista ja siellä tuetaan. Selvisi paljon asioita siitä, miksi alkoholisoiduin.”
Mäntynen kasvoi Kontulassa ja vietti nuoruutensa paikallisten jengien parissa. Kontulan huono maine oli osin minunkin käytökseni ansiota, hän heittää. Hän sanoo miettineensä kuntoutuksessa paljon suhdetta isäänsä, joka oli myös alkoholisti.
”Olen kapinoinut aina sitä vastaan, että lapsuus vaikuttaisi siihen, mitä tekee aikuisena. Mutta oli pakko tunnustaa, että näillä asioilla voi olla yhteys. Ehkä sen alitajuisesti torjui”, hän myöntää.
Intensiiviseen avokuntoutukseen voi tulla myös suoraan, ilman laitostaustaa. Jari Mäntynen muistelee, että hänen kuntoutusryhmässään oli yksi tai kaksi ihmistä, jotka eivät tulleet sinne laitosjaksolta. Kaupungilta sanotaan, että tilanne vaihtelee paljon.
Monikaan kauan päihteitä käyttänyt ei pysyisi mukana paria päivää pidempään, jos tulisi intensiiviseen avokuntoutukseen suoraan katkolta, Mäntynen uskoo.
”Itse en olisi selvinnyt avokuntoutuksessa suoraan vieroituksesta. Kun kävelin Laakson vieroituksesta ulos, hyvä että seuraavana päivänä sain itseni päihdepolille.”
Alalla on jo pitkään puhuttu avohoidon painottamisesta, osittain myös laitoshoidon vähentämiseksi. Esimerkiksi Helsingin kaupungilta kerrotaan, että intensiivistä avokuntoutusta on kehitetty voimakkaasti, jotta kaikkia ihmisiä ei tarvitse ohjata laitoksiin.
Se ei kuitenkaan sovi kaikille. Pelkällä avokuntoutuksella pärjätäkseen ihmisen on pystyttävä hillitsemään jo omaa käyttöhimoaan, ja hänellä on oltava riittävä fyysinen ja psyykkinen kunto, turvallinen koti sekä päihteettömyyttä tukevat verkostot, THL:n Margareeta Häkkinen listaa.
Hän näkee, että avokuntoutukseen ohjataan Suomessa myös sellaisia ihmisiä, joille se ei tarjoa tarpeeksi tukea, ja joiden tulisi päästä laitoskuntoutukseen.
Ilmiö ei ole uusi, mutta viime aikoina se on yleistynyt, hän sanoo.
Suurin osa kaikesta päihdehoidosta on avopalveluita. Se mitä avohoito tarkoittaa ja minkälaista tukea ihminen saa, riippuu paljon asuinpaikasta, sillä eri hyvinvointialueilla on omat käytäntönsä. Paikoin – liian usein, sanoo Häkkinen – avohoito tarkoittaa vain tapaamista päihdehoitajan kanssa kerran kuussa.
Hän katsoo, että puhe panostamisesta avohoitoon on paikoin silmänlumetta: oikeasti monin paikoin resursseja siihen ei ole lisätty, vaikka samalla säästetään laitoshoidosta.
Aila Ronkasen mukaan kustannukset eivät ole Helsingissä peruste valita kuntoutusmuotoa.
Jari Mäntynen on omienkin sanojensa mukaan kulkenut läpi esimerkillisen hoitopolun.
Ensin vieroitukseen, sitten päihdepoliklinikan kautta laitoskuntoutusjaksolle ja sieltä intensiiviseen avohoitoon. Kuntoutusta odottaessaan hänellä oli paikka, jossa käydä säännöllisissä tapaamisissa. Nykyään hän käy vertaistoiminnan ohella paljon AA-tapaamisissa ympäri Helsingin.
”Tää on hyvä polku”, hän sanoo.
Kaikki ei kuitenkaan koko ajan mennyt niin kuin Strömsössä. Ennen ratkaisevaa hoitojaksoa hän kävi muistinsa mukaan 10–15 kertaa katkolla ja viisi kertaa laitoskuntoutuksessa. Sekin on hyvin tyypillistä.
”On harvinaista, että ihminen yhdellä kerralla muuttaa elämänsä”, hän toteaa.
Päihdekuntoutuksissa on aina niitä, jotka tippuvat pois, kun voimat eivät sillä kierroksella riitä, sanoo Aila Ronkanen. Silloin osallistujaa tavoitellaan, mutta ketään ei käydä hakemassa kotoa.
”Viesti on aina, että olet tervetullut uudestaan, jos nyt ei onnistu”, hän painottaa.
Jari Mäntynen sanoo näkevänsä vertaistoiminnassa, että uudelleen laitoskuntoutukseen tulevat ihmiset ovat aivan maansa myyneitä ja häpeissään. Kokevat epäonnistuneensa. Hän koki samoin joka kerta.
”Päihdeongelmaisella itsetunto ja itsetuntemus on hyvin heikko. Itse tunsin aina retkahdettuani, että olin pettänyt kuntoutuspaikan työntekijät, masensi ja nolotti. Onneksi kuitenkin itse tajusin, että mun täytyy yrittää.”
Laitoksessa Mäntynen yrittää aina tsempata muita sanomalla, että tärkeintä on ymmärtää tarvitsevansa apua ja se, että on nyt hoidossa.
Mutta moni ei pääse käymään läpi sitä ihanteellista hoitopolkua. Hoitoon pääsy ei ole aina helppoa, ja jonot tappavat monen motivaation alkuunsa. Juuri sen asian, jota hoidon pitäisi herätellä ja pitää hengissä.
Mäntynen muistuttaa, että väkisin ketään ei voi raitistaa – mutta siinä kyllä voi yrittää auttaa. Hän kokee, että moni tarvitsisi intensiivisempää hoitoa kuin nyt saa, ja uskoo, että jonot vaikeuttavat hoidon onnistumista.
”[Ihmisellä] on ehkä se tahto, mutta ei pärjää yksin.”
Hoidon aikana Mäntynen toivoisi vertaisena, että saisi toisen ymmärtämään, miten paljon raitistuminen tuo.
”Joskus mietin, kuinka hienoa elämä olisi, jos olisin itse raitistunut kymmenen vuotta sitten. Mutta onneksi tajusin sen nyt.”
Teksti Veera Vehkasalo ja Kati Pietarinen
Kuvitus Pauli Salmi
Tämä on näytejuttu marraskuun 2024 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. 13 vuoden aikana Ison Numeron myyjät ovat ansainneet työllään yli 1,8 miljoonaa euroa tuloja.
